Hyvä veli

 

 

Otsikko viittaa kauan käytössä olleeseen tapaan aloittaa puolivirallinenkin kirje. Kun kirjoitin esimerkiksi päämiehen laillisesta esteestä, vaihtoehtoja oli kaksi, joko ”herra kaupunginviskaali” tai H.V. Jälkimmäinen tarkoitti, että vastaanottaja oli opiskelukaveri, jonka kanssa oli puhuttu yhtä ja toista ja kolmatta yliopiston kahvilassa ja jolle sopiva puhuttelu kadulla vastaan tullessa oli ”mitä jätkä”.

 

Hyvä veli -verkosto, josta nyt kirjoitetaan esimerkiksi oikeuskanslerin yhteydessä, on otsikko, jonka merkityksiä sen käyttäjät eivät yleensä ymmärrä.

 

Oikeuskanslerista ei ole asiani esittää kommenttia. Paitsi että kaksinkertainen laillisuusvalvontamme, o-kansleri ja eduskunnan o-asiamies, vaikuttaa oudon vanhanaikaiselta ja tehottomalta.

 

Varoitan kuitenkin, että kansantribuuneista tulee perinnöllisiä diktaattoreita. Ajatus on Roomasta. Tribuuni edusti ”oikeaa kansaa” eli plebeijejä ja pystyi estämään virkaeliitin kansaa loukkaavat toimet. Niinpä sotilasdiktaattorit, viimeisenä Julius Casesar, vehkeilivät tuonkin viran itselleen, ja siihen loppui kansan äänen kuunteleminen. Tosin viimeksi kuluneet 2 000 vuotta poliittiset keinottelijat ovat selittäneet edustavansa nimenomaan ”kansaa”.

 

Suomi peri Ruotsilta erittäin kireän luokkarakenteen ja ahtaan eliitin. Niitä Venäjän keisari vannoi puolustavansa Porvoo valtiopäivillä, ja sepä oli onni. Suomalaiset ottivat julistuksen todesta, venäläiset eivät.

 

Venäläinen hyvä veli -järjestelmä, joka on toiminut olennaisesti muuttumattomana ainakin Iivana Julman ajoista asti, on jotain aivan muuta. Saksan järjestelmä kesti notkumatta sekä keisarikunnan että Hitlerin kaatumisen. Esimerkiksi tuomarikunnasta ja oikeustieteen professoreista osa oli muutaman vuoden jäähyllä, mutta tiukasti peliaitiossa. Noin viiden vuoden kuluttua toiminta jatkui taas, ja suurin osa joukosta oli oppinut läksynsä. Parikin maanosan parhaisiin lukemaani lakimiestä jatkoi uusien painosten valmistamista käsikirjojistaan sivuuttaen oman aikaisemman mielipiteensä, että laki suojelee vain vahvoja ja ”rodullisesti puhtaita”.

 

Olen hiukan katsellut niitä näköaloja, joita yhteiskunta- ja käyttäytymistieteet eivät oikein avaa. Silmissäni ovat alle 10-vuotiaat lapset. Olisikohan koskaan ja missään ollut niin hyvää joukkoa? Tietenkin heitä on jopa Suomen tarpeisiin liian vähän. Ja on vilpittömästi toivottava, että poliittinen johto oivaltaisi lapsiköyhyyden vaarallisuuden ja lyhytnäköisyyden.

 

Sen asian saattaminen paremmalle tolalle ei maksaisi paljon. Tilaisuus ja ehkä mielialakin muutoksen aikaansaamiseen voisi olla juuri nyt, kun olemme kaikki käsittäneet, että tauti tappaa sekä rikkaita että köyhiä ja ellei panna asioihin vauhtia, se tappavuus voi kiihtyä todella vaaralliseksi. Arvelen, että esimerkiksi Brasilian nousu on ainakin sadaksi vuodeksi ohi.

 

Ja kaikki vanhan koulukunnan kansankiihottajien takia!

 

Heidän olisi toivonut käsittävän, että samalla tavalla kuin jalkapallo yhteiskunnan ylläpitäminen on joukkuelaji.