Suomalaiset

 

En nyt muista älymystön edustajaa, joka olisi hävennyt tai peitellyt suomalaisuuttaan. Tuo eilenkin esitetty käsitys saattaisi olla luulo ja sellaisena peräisin sadan vuoden takaa. Meillä pikeentynein ruotsinkielinen virkakunta näki edessään moukkia ja tolvanoita, ja nämä mukelsivat suomea, tai eräissä tapauksissa ruotsin murretta, josta ei liioin ottanut selvää.

 

Naapurissa Venäjällä pidettiin vielä runsaat 100 vuotta sitten sopimattomana tai vähintäänkin kummana, jos virkaherra puhui venättä pöljän kansan kanssa, Keisari puhui saksalaissyntyiselle rouvalleen englantia ja kirjoitti sillä kielellä kirjeet ja kortit. Oikea aatelisto viritti puheensa ranskaksi, jota osattiin kuka huonommin, kuka paremmin.

 

Jopa Englannissa, Ranskassa ja Saksassa pienempien piirikuntien puheenparret olivat niin outoja ja omituisia, ettei niistä virastoissa ja hoveissa saanut selvää. Vain kummaksi jotkut, kuten sitten Lönnrot meillä, alkoivat viljellä ”kansankieltä” oikein painetuissa kirjoituksissa.

 

Sitä sanotaan kulttuuriksi, että joku elää vieraassa maassa, kuten vaikka suomalainen Valloissa tai Kanadassa, esimerkiksi neljäkymmentä vuotta, oppimatta sanomaan yksi tai kaksi tai kissa tuon maan kielellä – ja on ylpeä siitä. Ja valtaväestö on puolestaan huolissaan siitä, että joku onvielä tyhmempi kuin asianomainen itse.

 

Kerrankin kuuntelin keskustelua, jossa juonena oli, että puolalaiset ovat erikoisen yksinkertaista ja osaamatonta kansaa, ja minultakin kysyttiin mielipidettä. Ei minulla ollut mitään sanomista siihen keskusteluun. Tosin Puola-Liettua oli jo keskiajalla Euroopan suurin valtio, ja Krakovassa Jagellon yliopisto oli Euroopan ja maailman vanhimpia, perustettu kohta Kasimir Kyynäränmittaisen hallituskauden jälkeen, ja siis vanhempi kuin Cambridge (Engl.).

 

 Muiden ohella Malinowskin esittelemä ajatus, että kukin kulttuuri oli harvinaisen hyvä juuri niissä oloissa, joissa se esiintyi, sisältää siemenen, vaikka ei ehkä koko totuutta. Aina välillä on kulttuureja, joiden parhaat pojat ovat harvinaisen hyviä rytyyttämään ratsulla ja ammuskelemaan ihmisiä hengiltä jousipyssyllä. Ja sitten on järjestelmiä, jotka pyörivät paikallaan vuosisadasta toiseen, eikä kukaan huomaa, että myllystä ovat jauhettavat loppuneet aikoja sitten.

 

En kaupittelisi omaakaan suomalaisuuttani. Nyt etsin jotain sanaa tai asiaa ja näin taas kerran, miten käsittämättömän hyvä kirjailija kustantajan mielihaude Haanpää oli. Tehtiin häneltä koottuja tai valittuja teoksia tai yksittäisiä niteitä, kansa ei osta. 

 

Jos pantaisiin nykyinen terävä ja miellyttävä nuori lukemaan vaikka Pussisen akasta tai Heta Rahkosta, kävisi niin kuin ennen saksalaiselle sivistyslukijalle: minun mielestäni arkisista arkisin tarina olisi toisen silmissä aivan eksoottinen ja ihmiset ja heidän tekonsa kuin toiselta taivaankappaleelta. Parkataan paperipuita, kolkataan mateita jään läpi, tanssitaan sillalla ja lyödään puukolla sen mukaan, miten asia on.

 

Haanpäätä en tietenkään koskaan tavannut – hän kuoli 1955. Hänen tuotantonsa useita kertoja lukeneena arvaan, ettei hän kelpuuttaisi Helsingin Seurasaarta. Puuttuu haju! – Mutta Heikki A. Reenpää oli oikealla asialla, kun hän viimeiseinä elinvuosinaan patisteli Piippolaa, nykyisin Siikalatva (!) muuttamaan nimensä suuren poikansa kunniaksi Haanpääksi. Piippola kun valitettavasti on suurelle osalle suomalaisia paikka, jossa asui se vaari, jolla oli talo. Vuodesta 1706 vaari tunnettiin maailmalla nimellä d’Urfey ja eri puolilla luultavasti eri nimillä jo kauan aikaisemmin.