Jatkumattomuus

 

Suomalaisuus askarruttaa kommentoijia. Quora-palstoilla tätäkin askarruttavampi näyttää olevan ”älykkyys”.

 

Kuvan kirjaa en ole valitettavasti saanut vielä käsiini. Sen tiedot lukien kysymyksessä on etevä teos, joka yhdistää perimän tutkimuksen, arkeologian ja kielitieteen tietoja vastatakseen otsikon kysymykseen.

 

Kirjoittaja on tehnyt palveluksen lukijoille. Etenkin DNA-tutkimuksissa ja varsinkin hyvin vanhaa aineistoa selvitettäessä päädytään hyvin usein niin teknisiin selvityksiin, että maallikon niistä tekemät johtopäätökset tahtovat mennä vikaan. Kielitiede eli kielihistoria ei ole ainakaan helpompi tässä suhteessa.

 

Yhteenvetona: kivikaudella Suomessa ei asunut suomalaisia, vaan kantagermaaneja. Suomensukuiset tulivat myöhemmin, hiukan eri reittejä.

 

Arkeologiassa yleinen varoitus on tarpeen. Mitä mielenkiintoisempi esine löydetään, sitä tiukemmin on pidettävä mielessä ajatus, että tuo esine on epätyypillinen.

 

Kun meiltä pohjoisesta löytyy Itä-Rooman rahoja tai kolikkoja, joissa on arabialaisia kirjaimia, voi olla, että sellaisia siis käytettiin täällä niin paljon, että osa jouti hukattavaksi. Tai juuri päinvastoin: jospa ne olivat harvinaisuuksia ja kätkettiin maahan tai kivenkoloihin, joihin ne saattoivat jäädä, jos omistajan kävi huonosti.

 

Suomesta löydetyt ristit eivät todista että kristinusko olisi vaikuttanut täällä 600-luvulla. Yhtä hyvin voi olla, että joku metsärosvo on nitistänyt harhailevan villimunkin ja pistänyt hänen ristinsä omaan kaulaansa.

 

Menneisyydessä on tavan takaa epäjatkuvuuskohtia. Tarkoitan sellaisia tapauksia kuin Viipuri ja Viipurin maalaiskunta. Alue muuttuu uutamassa viikossa aivan toiseksi, ja pian asukkaat eivät edes tiedä, että tässä on asustanut ennen muuta väkeä. Ainakin omat Viipurissa aseuneet sukulaiseni kertovat Viipurin asukkaiden ihmetelleen matkailun käynnistyttyä 1960-luvulla, että vai niinkö on.

 

Samanlainen esimerkki voisi olla Pommeri, joka on ollut tavattoman liettualainen, puolalainen, saksalainen ja venäläinen. Kuvittelen, lähteenäni vain Günther Grassin runsas kaunokirjallinen tuotanto, että Danzigista tai Kasubiasta paenneet saksalaiset eivät ole tunteneet kutsumusta palailla entisille kotisijoilleen.

 

Kieltä ajatellen sekä isäni että hänen isänsä mainitsivat jonkin asteisena yllätyksenä, että Aunuksen ja Petroskoin seudun suomea tai karjalaa puhuneet eivät Jatkosodan aikana osoittaneet havaittavaa ilahtumista ”heimoveljien” tapaamisesta.

 

Pari kertaa on sattunut silmiini sotasensuurin kätkemä tietoa, että paikallinen väestö, varmaan NKVD:n miesten johdolla, kidutti ja tappoi hirttämällä joitakin suomalaisia kaukopartiomiehiä ja kohti omia linjoja pyrkineitä lentäjiä.

 

Ja laajempia ja mutkikkaampia kysymyksiä on esimerkiksi Etelä- ja Pohjois-Italia, jotka eivät ennen 1800-luvun puoliväliä olleet juuri koskaan kuuluneet edes samaan valtioon. Kielenparsikin oli kehittynyt niin, että sodanjälkeiset elokuvantekijät esittelivät sitä: maan eteläkärjestä töihin Milanon seudulle siirtyneet eivät ymmärtäneet paikallisia eivätkä nämä heitä.