Muinaisuuden äänet

 

 

Usea on sanonut, että Pentti Haanpää kirjoitti aina hyvin. Se ei ole totta. Ihmettelen, miksi sellaista väitetäänkään. Esimerkiksi Koottujen teosten alussa on 30-luvun kirjoituksia, jotka ovat keskeneräisiä sekä ajatuksiltaan ja tarinoina. Ja sotien jälkeen hän oli väsynyt mies. Hän julkaisi loistoversioita kaskuista, jotka olivat olennaisesti peräisin 20-luvulta, eikä paljon muuta. Eikä sitä merkittävää romaania näkynyt eikä kuulunut – koska Haanpää ei oikein hallinnut dramaturgiaa eli tapahtumien viemistä eteenpäin ihmisjoukon puheilla.

 

Kommentoijakin huomautti, että useinkaan Haanpään henkilöitä ei tule tarpeeksi sääli, vaikka myötätunto on tarinan ensimmäinen tunnusmerkki. Katso tästä asiasta Gogol, Tshehov, Tolstoi – kaikki novellit.

 

Silloin tällöin esteeksi tulee Goethen ajatelmaksi tiivistämä ”Man merkt die Absciht und mani ist verstimmt”. Sitä huomaa tarkoitusperän ja pettyy.

 

Etenkin nykykirjallisuudessa tarkoitusperä eli agenda eli tendenssi vilkkuu kuin nuoruudessani polkupyörän sisäkumi. 

 

Lian usein kirjoittaja vihjaa oivaltaneensa jotain, mikä on tavallisen kuolevaisen tavoittamattomissa. Sanoisin että tuo on aika huono keino houkutella lukijaa riviltä kolme riville neljä ja riviltä neljä seuraavalle.

 

Ja tuo on kuitenkin tarinankertojan tärkein tehtävä. Hollhywood-kielessä se on ”what next”. Lukija haluaa tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Minusta tuo on itämaisen sadunkertoja ongelma. Asianomainen seisoo langan laihana Bagdadin kadulla ja kertoo ihmeellisiä asioita siinä toivossa, että ihmiset pysähtyisivät kuuntelemaan ja viskaisivat kuka kolikon, kuka taatelin. Rehellinen elinkeino siis.

 

Televisio esitti dokumentin tippukiviluolista, ja tutkijat esittivät hurjan väitteen. Entä jos – huilun palasia löytäneet arkeologit sanoivat – entä jos muinaisihmiset olivat yhtä tyrmäävän hyviä ilmaisemaan itseään soitolla ja laululla kuin luolamaalauksilla.

 

Nuo viimeksi mainitut tunnemme, ja ne uhmaavat ymmärrystä. Tulee se tunne, ettei piirustuksessa ja maalaustaiteessa ole ainakaan edistytty 40 000 vuoteen.

 

Mutta että musiikkikin…? Huilujen lisäksi lienee ollut näppäiltäviä soittimia, joista ei ole tietenkään merkkejä, ja rummut, joista meillä on paljon tietoa. Tietenkin oli myös laulu ja vihellys. 

 

Televisio-ohjelman yksi asiantuntija, syvän kivikauden ääniä selvitellyt musiikintutkija, huomautti hyvin satuttavasti, että eihän musiikki ole edelleenkään tunteita. Musiikki on ääniä, jotka herättävät tunnemuistoja ja tunneodotuksia.

 

Erikoislaatuista on korvan suuri sopeutuvuus. Ohjelmassa nuori professori näytti, miten nopeasti korva tottuu pianon pahaan epävireisyyteen.

 

Onneksi tuo asia on oivallettu laajasti. Korvassa ei ole paskan tunnistinta. Korva kuulee, mitä se toinen ihminen halusi esittää, ja korjaa automaattisesti ”virheet” niin kuin mikrofonitkin nykyisin. Ikään kuin matkasauvaksi polulle television professori napautti äänirautaa ja muistutti, että A = 440 Hz on nuorempi keksintö kuin radio.

(TV 1 Historiaa: musiikin synty)