Antrean verkko

 

 

Jyrki Virolaisen blogi on edelleen suuren kiitoksen arvoinen. Hän sekä esittelee että kommentoi tuomioistuinten ratkaisuja ja alan tapahtumia. Erittäin hyödyllistä on, että hän on usein kipakasti ja perustelut esittäen eri mieltä milloin kenenkin kanssa. Hän siis oli kauan alan professori Lapin yliopistossa, ja hänellä on laaja kokemus tuomarin tehtävistä.

 

Henkilönä hän on joidenkin mielestä hankala. Jos hän tarjoaisi minulle kinkkuvoileivän, mitä ei ole näköpiirissä, vilkaisisin onko mukana myös pala santapaperia tai onko levitettä terästetty viilajauholla.

 

Otsikko liittyy hyvin kuuluisaan muinaislöytöön, jonka tiettävästi teki Karjalan kannaksen kuntasekamelskassa Vuoksenrannan kunnassa asunut Virolainen, professorin esivanhempi. Löytöhetkellä paikka oli Antreaa, ja löydön tutki virkatehtävänään Sakari Pälsi, arkeologi ja kirjailija.

 

Verkon hukannut melamies saattoi olla hänkin sukunimeltään Virolainen, mahdollisesti professorin itsensä varhainen lihaksituleminen. Ajankohta oli huomattavasti ennen Imatrankosken syntyä. Saimaan vedet laskivat vielä Kymijokeen. 

 

Hämmästyin ja tulin hyville mielin, kun luin Virolaisen blogista 19.11.2020 pitkän ja mielenkiintoisen kirjoituksen Antti Savelasta. Istuimme näet Virolaisen kanssa Arposen komiteassa, jonka sihteerinä Savela oli. Mietintö (Km 2003:3) on laaja ja näyttää sisältävän aika paljon asioita, jotka on toteutettu, ja uudenlaista ajattelua.

 

Savela (s. 1967), joka siis oli pitkään Oulun käräjäoikeuden laamanni, nimitettiin huolellisen vertailun jälkeen Itä-Suomen hovioikeuden presidentiksi. 

 

Kokemani ja näkemäni mukaan hän on melkein joka suhteessa Virolaisen vastakohta – paitsi että molemmat ovat hyvin eteviä. Blogin esittely on lempeä, kohdin hauska ja asiantunteva. Oli aika mainita sekin, että Savela on tunnettua vanhoillislestadiolaista sukua, yksi 15 lapsesta, ja itsekin sekä saarnannut että jatkuvasti tekemisissä kirkon oikeudellisten asioiden kanssa.

 

Kaksi muutakin silloisen komitean jäsentä on hovioikeuden presidenttejä, ja lukijan on hyvä tietää, että tuo virka on sangen vaikea. Hovioikeuksissa oli ainakin ennen – samoin kuin yliopistolla – koko joukko johdettavia, jotka olivat omasta mielestään Jumalan luomistyön mestariteoksia tai vaihtoehtoisesti darwinilaisen lajinkehityksen huipentumia, keuhkokalan ohella.

 

Johda sitten sellaisia! Moni kyllä onnistui. Jotkut epäonnistuivat skandaalimaisesti. Jos Virolainen tai kollega Jukka Kekkonen kirjoittaa haaveilemani kirjan ”Sata huonointa tuomaria 1918-2021”, siellä killistelee kärjessä Vaasan hovioikeuden presidentti Söderholm, mutta mukana on ainakin yksi Lilius, Hirvikanta (von Hellens) ja tietysti Palikka.

 

Tuollaista kirjaa ei tule, koska nyt elävistä vain minä olen lukenut hyvin laajasti vanhat ”laput” eli salaiset asiakirjat, jotka ovat aivan syystä salaisia, ja lisäksi konseptit lyijykynämerkintöineen. ”Todisteista ei ole jälkeäkään – tuomitsen silti elinkautiseen – N.N.”

 

Kannatan muuten Savelan ajatusta. Kaikki alioikeudet pitäisi yhdistää ja samoin kaikki hovioikeudet sekä korkeimmat oikeudet. Hallinto-oikeudet sopisivat hovioikeuden sisään. Sovittelumenettely uranuurtaja Savela on mielestäni oikeassa myös siinä, että oikeudenkäynnit olisi hoidettava harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta etänä ja pöytäkirjat ja pääosa tuomioiden perusteluista korvattava digitallenteilla, jotka purettaisiin vain tarvittaessa.