Ruttovuosi

 

Entinen hovioikeudenneuvos hyräilee kävellessään Kauhavan isän kehtolaulua: ”Nuku nuku, pieni kersa, totta jumalauta. Isäs sulle puukoon ostaa, totta jumalauta…” Ja mieleen tulee myös Kauhavan akan kehtolaulu:” Oikeen täss nyt nääntyy, kun kakara nuan rääkyy. Minä heitän lapsen loukkoon ja lähren ukkoni joukkoon – sun paupalullaa, paupalullaa, paupalilullanlei.

 

Vanhojen mielenpyörteiden päälle on saanut monta kerrosta sanoja. Voi hyvin olla, että ”kehto” on kummastuttava kapine. Itse olen kotoisin pyykkikorista – sekin menneisyyden ilmestys. Niitä oli sokeiden pajusta punomia ja sitten päreistä taivuteltuja. Kakaralle oli kankaasta reunukset, arvattavasti äidin vanhasta leningistä kretonkia, ja patjan täytteenä turvepehkua, kertoo kirjallinen muistiinpano. Ei ollut vaahtokumia puhumattakaan superlonista, ja patjan täytteenä käytetty kapokki oli huonoa kuivumaan. 

 

Voisi olla hyväkin ajatus. Biohajoavaa ainetta. Mutta kyllä osasi olla muhkuraista selän alla. Ja peitteenä oli armeijan viltti. Niitä oli sattuneesta syystä varmaan miljoona. Myynnissä, eivätkä olleet hinnan kiroissa.

 

Maalaisoloissa parempia lakanoita säästettiin paremmille vieraille, joita kävi harvoin. Tarkkanäköinen ystäväni, josta sitten tulikin arkkitehti, mainitsi kerran raitiovaunussa, että kyllä näkee, että Töölössä ollaan ja hienoa väkeä vain, kun joka toisella on poskessa tai otsassa lakanan reunan pitsin painamat.

 

Kuka lienee ollut sekin sankarilaulua vaille jäänyt nero, joka keksi pussilakanan? Minun mielessäni liittyvät Marimekkoon, joka tietääkseni aloitti toimintansa painamalla ylijäämävarastojen erinomaisia kankaita iloisen värisiksi.

 

Moitteena on sanottava, että lakanan lyöminen ja viikkaaminen ovelasti neljään osaan on kadonnutta kansanperinnettä. Mutta minullapa kuulkaa on tänäkin päivänä pikkurillissä arpi, kun nimittäin jäi kerran sormi mankelin väliin. Elettiin raakoja aikoja. Nuorin enoni, ihan keskenkasvuinen, taisi sanoa, että hyvä kun ei munat.

 

Murresanat ovat sitten vielä syvää kerrosta. Tuarehia uutisia, sanoo akka kun aviisi korveehin putos.

 

Aviisi – sana on selvää ranskaa – oli sanomalehti, eli tässä tapauksessa Vaasa tai Ilakka. Korvee eli korvo oli vesisaavi, jollainen piti olla porstuassa, ettei tarvinnut juosta vähissä vaatteissa kaivolla asti, jos vaikka tönkkösuolattu silli janotti. Juokseva vesi oli harvojen herkku, ja se oli kylmää se vesi.

 

Olen kuullut uskottavalta taholta, että oikein mahdottoman hienoissa paikoissa oli kuparinen boileri, jonka alle tuikattiin tuli hyvissä ajoin ennen käyttötarvetta, ja oli meilläkin lopulta Junkers-merkkinen laite veden lämmittämiseen, mutta yleensä se ei toiminut.

 

Kun pyykkäri oli talossa ja käytettiin muurinpataa ja lipeäkiveä, meidät nyrkillätapettavat häädettiin jaloista.

 

 Mutta pesutupa tai sauna – palavan puun rätinä se oli kaunis ääni. Pyrittiin kyllä käyttämään märkiä sekahalkoja, mutta jos sattui olemaan ihan liiteristä koivuklapeja – niin voi sitä tuoksua! Siitä tuli mieleen jotain suurta ja ihmeellistä – jopa puuskuttava juna, joita kävi asemalla ihmettelemässä jokainen, joka kynnelle kykeni. Mielestäni asemamies oli kylän herroista hienoin. Siis sellainen kuin Takamaan Ville.