Historian pyyhekumi

 

Snellman onnistui pyyhkimään Suomen historiasta A.J. Sjögrenin (1794 – 1855), joka oli Suomen ensimmäinen kansainvälisen tason tiedemies, akateemikko Pietarissa ja M.A. Castrénin ja Lönnrotin ystävä ja rahoittaja. Itse hän oli tehnyt viisi vuota kestäneen tutkimusmatkan Karjalaan, Vienaan ja Kuolaan. Laaja teos puuttuu jokseenkin kaikista luetteloista ja yhteenvedoista, mutta on Dorian verkkosivuilla (https://www.doria.fi/handle/10024/101524). Siinä on kaikki ne tiedot ”Kemin-Lapista” eli myös valtaosasta nykyistä Lappia, joiden väitettiin vielä muutama vuosi sitten puuttuvan.

 

Iittiläisen suutarin pitäjäläisten hankkeena koulutielle toimittava ylilahjakas poika siis kevyesti yhdisti suomen, saamen ja erinäisten Jäämeren rannan murteiden rakenteet, löysi Kalevalaan johtaneen muinaisrunouden perusrakenteet ja loi samalla edellytykset kirjallisuuden ja tutkimuksen jatkuvuudelle suomalaisten rettelöitsijöiden (kuten Snellmanin) ja venäläisten slaavilaiskiihkoilijoiden ristipaineessa.

 

Tulos oli kummallinen, koska seuraavan sukupolven Snellman ja Lönnrot olivat myös todellisia ”suurmiehiä” ja Lönnrot lisäksi ”rahvaanlapsi”, kuten Sjögrenkin.

 

Sjögren sai palkintoja tieteellisissä lehdissä julkaisemistaan kirjoituksista ja julkaisi vielä vanhemmilla päivillään muun muassa yhteenvedon ossetian kielestä ja kieliopista. – Alue on Mustanmeren ja Kaspian meren välillä, ja siellä käydään nytkin sotaa.

 

Epäilyn varjo lankeaa myös E.N. Setälän päälle. Hän ei yleensä pitänyt siitä, että joku oli eri mieltä kuin hän Suomen kulttuurista ja kielestä. Turun yliopisto oli helisemässä, kun Setälä ajatteli muuttaa sen omia tutkimuksiaan tukevaksi, kansankeräysvaroin kartutetuksi laitokseksi. Ja Setäläkin oli ”suurmies”, joskaan nykyaika ei ole tunnustanut aivan kaikkia hänen tieteellisiä saavutuksiaan vain hänestä itsestään lähteneiksi.

 

August Ahlqvistista tiedetään Aleksis Kiven murskaaminen, eikä yleensä mitään muuta. 

 

Hänkin oli kansainvälisesti arvostettu tutkija, tosin valitettavasti mielenvikaisuuteen asti omituinen ja loputtoman riidanhaluinen. Mutta erikoinen oli hänenkin tiensä savolaisen saunottajan ja nuoren aatelismiehen aviottomasta lapsesta yliopiston rehtoriksi ja pitkin Venäjää koottujen kielensirpaleiden yhdistäjäksi.

 

Mitä erikoisesti Kiven teilaamiseen tulee, Ahlqvist lienee ollut kysymyksessä olevina vuosina täysin syyntakeeton. Häneltä oli kuollut kolme lasta vuoden 1869 tulirokkoepidemiassa ja luultavasti hänen oma alkoholisminsa oli mennyt yli äyräittensä.

 

On muuten hiukan outoa, että Suomen ja kielemme jokseenkin sensaatiomaisia vaiheita käsitellään tavallisesti irrallaan 1860-luvun nälkä- ja tautivuosista, jolloin kuitenkin menehtyi noin 10 % väestöstä. Se oli Euroopan toistaiseksi viimeinen nälkäkatastrofi. 

 

Suomessa saattoi olla vielä muistitietoa 1600-luvun nälkävuosista ja niitä seuranneesta suuresta sodasta (”Isoviha”), jolloin ainakin kolmannes väestöstä ja viljelysmaasta kerta kaikkiaan katosi. Ja tuo tapahtui sen jälkeen kun 30-vuotinen sota oli vienyt väestöstä monin paikoin yli puolet ja muuttanut maanosan voimasuhteet lopulllisesti.