Unohdin näyttää teiskolaiselle ystävälleni valokuvia, jotka olen ottanut aikakoneellani. Rajantakaiset Ihantala ja Summa samoin kuin Taipale ovat aika raiskattuja ja metsittyneitä paikkoja ja Viipuri pahan mielen tyyssija.
Suomen hirmutekojen tyyssija ja aiheellisen hiljentymisen paikka olisi nykyisen Tampere-talon lähellä Sorsapuiston paikkeilla. Kun käyn Tampellan lähellä ravintola Viilassa, sivuutan rautatieasemalla paikan, jossa valkoiset teloittivat venäläisiä kuularuiskulla.
Tampereen taistelu 1918 oli sotaa julmimmillaan. Siinä olivat siviilit seassa, osa ikään kuin turvassa silloin uudessa tuomiokirkossa.
Kalevankankaan kiviaidan takana kaatui yksikin koulupoika, ensimmäisen vaimoni setä eli siis lasteni isoisän nuori veli. Sukunimi Tuomikoski ja etunimi Yrjö. Pikkupoikia etulinjassa oli ajan henki. Jääkäreillä ja ruotsalaisilla ei ollut todellista taistelun johtamisen koulutusta eikä ehkä haluakaan.
Paras elokuva näistä asioista on Antti Tuurin ”Kylmien kyytimies”. Sitä tosin ei ole tehty eikä varmasti tehdä.
Jos arvelette, että kehun tässä kaveriani, niin kai kehunkin, mutta Ikitie oli mielestäni elokuvana pahasti rytmitön. Valitettavasti suomalaisen elokuvan helmasynti on entinen. Tekijät eivät erota kameraa kenttäkeittiöstä niin että tuloksena on hernekeittoa, joka on kyllä erinomainen ruoka.
Ja käsikirjoitusten ongelma on repliikit. Jopa B. Brecht erehtyi lusmuiltuaan Helsingissä Talvisodan ajan, enimmäkseen asemaravintolassa. Tässä maassa vaietaan viidellä kielellä, ja sen kuulee.
Jossain vaiheessa paljastan Tuurin. Hän on Swedenborgin nykyinen lihaksituleminen ja seurustelee työkseen kuolleiden kanssa. Ihmisenä (ja luokkatoverina) hän on kuin Osuuskaupan hevonen, mukava mutta itsepäinen.
Tämän kirjoituksen tuska on äkillinen tunnontuska.
Lapin matkailuun saisi kävijöitä eli rahaa hyvin halvalla myymällä Lapin sotaa. Luulen että se on ruotsalaisille ylpeyden aihe ja briteille mielenkiintoinen kohde – vihollinen oli niin sopiva eli Hitlerin Saksa.
Satun tuntemaan erittäin hyvin kirjallisen aineiston ja tietämään, että Lapin museossa ja Rovaniemen kaupunginkirjastossa on hyvät kokoelmat, jotka eivät ole yleensä näytteillä.
Pseudodokumentin tekijäksi olisi sopivin Antti Tuuri. Erikoista sinänsä, ettei hän ole käyttänyt aihetta romaaneissaan. Siellä oli sodassa koko joukko tuttuja kauhavalaisia niin kuin Lehtisen Erkki ja Lepistön Heikki ja sitten lisäksi esimerkiksi isäni siinä pahasti siipeensä saaneessa pommituslaivueessa, joka lensi Kemistä käsin pohjoiseen.
Olostunturin koukkaus oli kuulemma jalkaväelle kaikkein raskain. Taistelupaikkana turisteille helpoin on Tornio, pyhiinvaelluspaikkana Tornion Alko (vaikka saksalaisten konjakit valloitettiin Moskovana tunnetusta varastosta). Voisi olla fiksua ottaa nuoren kulttuuriministerin sijasta suoraan yhteyttä Hannele Pokkaan. Luulisi rahoja löytyvän.
Antti Tuurin vuonna 2012 ilmestynyt romaani "Rauta-antura" on tapahtumiltaan Lapin sodan maisemissa ja siihen ajankohtaan sijoitettu. Tyyliltään vähän poikkeava Tuurin tuotannossa, mutta hyvin lukemisen arvoinen.
VastaaPoistaLiian monet paikat täällä suomessa tuovat mieleen siellä tapahtuneen väkivaltaisen kuoleman.
VastaaPoistaTulee käveltyä usein Tampereen entisen "punaisen päämajan" ohi.
Maailma - erityisesti rakennettu ympäristö - on sotaisan julmuuden museo, Saksassa tämä tiedetään hyvin, mutta syyllinen oli periaatteessa omasta porukasta, joten on syytä osittain vaieta.
Menneiden noin 120 vuoden aikana sodissa tai valtioiden "sisäisen terrorin" takia kuolleiden määrä on valtava. Kukaan ei sitä voi tietää tarkasti.
Kiinan ja Venäjän - Neukkulan - alueilla tapahtuneiden julmuuksien määrää emme tiedä, mutta se on iso.
Kuolleiden määrä on joka tapauksessa sadoissa miljoonissa - ehkä suuruusluokkana noin 500? Jotakin sen suuntaista kuitenkin.
Toistaiseksi voittanut osapuoli on ollut se joka on hyötynyt tästä kaikesta eniten.
Ostaja varokoon. Kuka hyötyy. Seuraa rahaa.
Harmittavan keskinkertainen tai heikko elokuva oli saatu Ikitie-romaanin hyvistä aineksista.
VastaaPoista"Erikoista sinänsä, ettei hän ole käyttänyt aihetta romaaneissaan. "
VastaaPoistahttps://ammankirjablogi.blogspot.com/2012/10/antti-tuuri-rauta-antura.html
Elokuvasuomen suurongelma oli alussa (ja hieman vieläkin) teatteri. Teatterissa opittiin deklamoimaan sekä elehtimään niin että takarivillekin näkyi, käyttämään ääntä niin että muka-kuiskauskin kuului ja pynttäytymään naamaltaan raivokkaaksi.
VastaaPoistaKun nämä diivat sitten vietiin kesälomalla teattereiden ollessa kiinni (koska kaupunkilaiset olivat "maalla") satunnaiseen metsään tai kartanon pihalle kameran eteen, oli heitä aluksi koko rauhoitteleminen lavatekniikasta. Sama koski äänen käyttöä. Tosin sen ajan äänikalusto oli sitä luokkaa, että huutamisesta oli todella apua. Asiaa ei auttanut, että käsikirjoittajat olivat kirjoittaneet ennen teatterille eivätkä lähikuville, ja oletus oli että tuleva yleisö tykkäsi liiottelusta.
Lisäksi säästösyistä näyttäytyjät eivät nähneet kovinkaan usein mitä omasta esiintymisestä tuli, siis heti tallennuksen jälkeen. Amerikoissa tekijöille toimitettiin melko heti "rushes", pikakopiot materiaalista, jotta näki miten se kameran mielestä meni. En tiedä miten se Helsingissä oli mutta oletan jäljestä, että vasta leikkaaja näki koko tuloksen äänineen. Lisäksi Suomi-Filmin ääniosasto oli vähän surkeassa maineessa vielä 60-luvullakin.
Nykysuomen elokuvissa ongelmana on toisin. Teatterien mikrofonitus on muuttanut äänenkäytön ja koulutus vaimentanut elokuvaan menijöiden ilmaisua, mutta kunnon käsikirjoitusten tekijöitä puuttuu sekä taitavia ohjaajia on vähän. Ja monesti jopa rahoittaja vaatii efektejä joilla tehdään paukkuvaikutelma, esimerkiksi panokohtaus, mielellään ilman tunneilmaisua. Suomalainen ohjaaja ei ole oppinut puhumaan tunteistaan. Ainakaan moni.
Olen lukenut Tuuria. Ei osaa.
Ei käy tasan onnen lahjat. Oman isoisäni isä oli asevelvollisena sotimassa Tampereella. Reissulta jäi ikuiseksi muistoksi keuhkotauti ja haluttomuus puhua sodasta. Viisitoista vuotta myöhemmin suojeluskunta ampui vapaussoturin haudalla kunnialaukaukset. Keuhkotauti oli vienyt miehen, mutta jättänyt kuusi lasta.
VastaaPoistaNiin ajan virta vei mukanaan yhtä syrjäkylän pienviljelijää. Hänelle se tuotti suojeluskuntalaiset ampumaan kunnialaukaukset haudalle. Jossain etelämpänä olisi asetelmassa varmaan ollut hienoinen ero. Laukaukset olisi ammuttu 15 vuotta aiemmin ja suuremmalla tarkkuudella.
Vähän kryptinen kommentti. Mitä vikaa suojeluskuntalaisten kunnialaukausten tarkkuudessa oli. Ja kenellä olisi ollut syytä ampua syrjäkylän pienviljelijä?
PoistaPohdintani oli varmaan epäselvää. Äitini isoisän sosiaalisella taustalla olisi etelämpänä päädytty melko varmasti punakaartiin ja mahdollisesti ammuttavaksi. Kun mies oli kotoisin pohjoisesta, hän päätyi vapaussoturiksi ja sai hautajaisensa vielä vuosikymmentä myöhemmin sotilaallisin kunnianosoituksin. Tuberkuloosi olisi varmaan tullut muutenkin, kun kerran oli tullakseen. Eli miehellä oli onnea matkassaan. Monella muulla kävi huonompi viuhka.
PoistaIkitie elokuvassa minua vaivaa, ilmeisesti filmin amerikkalaisille ostajille ja katsojille tarkoitettu sentimentaalisuus ,jumalanpalveluksineen. Hyvää kirjaa vähän latistaa lopussa päähenkilön epäuskottava pelastuminen Suomeen. Tuurilla ehkä tarkoitus jatkaa hänen seikkailujaan ,ehkä on kirjoittanutkin, en tiedä.
VastaaPoistaKirja kuitenkin pohjautuu todelliseen henkilöön, ja hän myöhemmin eli rajan tällä puolella joten jotenkin rajan ylityksen on täytynyt tapahtua - en edes yritä arvata miten lähelle kuulemiaan asioita Tuuri on kirjansa kirjoittanut.
PoistaMuistaakseni blogistin sukulainen pääsi pakoon vainoja, joten rajan ylitys ei ole voinut olla täysin mahdotonta.
Valvonta perustui aistihavaintoihin sekä aiemmin paljastuneiden ylityspaikkojen tarkkailuun.
Nykyään teknologia on paljon enemmän kuvassa mukana ja myös poliittinen asetelma on erilainen.
Ennen ylitettiin "vain" maiden raja johonkin suuntaan, nyt Venäjän ja Euroopan Unionin raja samalla kertaa.
Eli on olemassa "kaikenmaailman sopimuksia" paljon enemmän kuin vielä ennen talvisotaa oli.
Nykyään myös on mahdollista että väärinkäytöksistä jää kiinni mikäli käytetään liiallista väkivaltaa tai toimitaan muuuten asiattomasti jommalla kummalla puolen rajaa.
Läntisen Venäjän - myös Neukkulan - ja Suomen välisten rajojen tilanne ja ihmisten suhteet rajojen yli sekä etnisten tai kielellisten ryhmien välillä, ovat melkoisen iso ja hankala vyyhti.
Tilanne vuosien 1917 - 1939 aikana on ollut jotain hyvin vaikeasti käsitettävää meille paljon sodan jälkeen syntyneille.
Varsinkin niille asia on hankala, joilla ei ole mitään kosketusta esim. "evakkoihin" jostakin suunnasta.
Ja tämähän ei koske kuin luovutettua Karjalaa, eli pientä osaa alueesta jota yleensä sanotaan Karjalaksi.
Kuitenkin valtioiden rajat ja maa ovat sivuseikka tässä. Ihmiset joutuivat ottamaan päälleen esimerkiksi sodat ja pakolaisuuden tai vainon ja teloitukset.
Luonto elpyy monista asioista vuosikymmenien mittaan. Ihmiset eivät niinkään helposti - ja kuolleet läheiset on menetetty jonkin tahon toiminnan seurauksena.
Tässä nyt tietysti erityisesti Neukkulan "turvallisuuselimet" tekivät likaisen työn.
Ad Omnia: viisi minuuttia sitten eli klo 16.40 huomasin verkossa uutisen Aku Louhimiehen Lapin sotaa kuvaavasta elokuvahankkeesta, jossa käsikirjoittajana on myös Antti Tuuri.
VastaaPoistaTänään varhain aamulla blogiin kirjoittamani oli oman mielikuvitukseni tuotetta.
Kysymyksessä on yhteensattuma, mutta minusta itsestänikin se on aikamoinen.
Jos joku ystävällisesti ihmettelee, itse asia on lähemmin ajatellen arkipäiväinen. Louhimies ja Tuuri eivät liioin tarvitse minun apuani eivätkä mainostamista.
Silloin kun vielä katsoin televisiota ja sieltä tuli jonkinlaisella huolella tehtyä ohjelmaa, teki joku TV-sarjan "Alppikengistä jäljet vain jää" (jos oikein muistan) joka käsitteli Lapin sotaa.
VastaaPoistaLapinsodasta on omakohtainen muistelma everstiltä Wolf H. Halsti. Siitä käy hyvin ilmi, miltä se kahina näytti johtoportaan vinkkelistä.
VastaaPoista