Tikku silmässä

Kurjensaari oli selvästi parempi esseisti kuin Donner. 

Matti Kurjensaari (1907-1988) oli kirjailija ja intellektuelli, samoin Jörn Donner. Molemmille myönnettin professorin arvonimi. Kurjensaari on unohdettu, Donner ei vielä Edelliselle kuuluu hymähtää, jälkimmäiselle naurahtaa. Molemmilta jäi merkittävä pääteos tekemättä. Donner oli ehkä vahvimmillaan elokuvatuottajana. Sekä hänen varhaiset matkakirjansa että elokuvakirjoituksensa tuntuvat nyt hiukan ylimainostetuilta.

Ottaen huomioon, että nimitys ”intellektuelli” on erittäin epämääräinen ja muuttuvien muotien heiteltävä, tuo ranskan kieleen ja kulttuuriin paremmin istuva termi ontuu Suomessa. Juuri nyt muuten sana ”tiedemies” on katoamassa kielestämme ja korvautumassa sanalla ”tutkija”. Se voi johtua luonnontieteistä ja paineesta nimittää monenlaisia askareita tieteiksi. Itse yleisen oikeustieteen dosenttina en totta puhuen käsitä tuotakaan alaa tieteeksi. Toisin sanoen minullakin on empiirisen todellisuuden tartunta; tiede tutkii monien havaittavissa olevaa todellisuutta yrittäen löytää siitä säännönmukaisuuksia ja rakenteita. Siten juridiikan lisäksi historia, filosofia, teologia ja matematiikka ovat mielestäni aika kaukana polttopisteestä.

Nyt kirjoittamani on ristiriitaista, koska en tunnusta ”todellisuuden” enkä ”tietoisuuden” objektiivista olemassaoloa. 

Kurjensaarelle hymähdetään, koska hän oli myös oman aikansa mitoin välillä aika lapsellinen. Hänessä oli myös aikamoinen annos häntäkärpästä. Se on mainio ominaisuus journalistille ja kirjailijalle, mutta ei korota kunniaa. Hän yritti myös olla yhteisönsä omatunto ja aikansa tulkki. 

Mielestäni hän epäonnistui myös ihailemansa Olavi Paavolaisen kuvaajana. Paavolainen oli ainoa suomalainen intellektuelli, onneksi. Koska olin itse hänen arvostelukyvytön ihailijansa jo lukiolaisena, tein myöhemmin töitä selvittääkseni varhaisen esseen ”Nykyaikaa etsimässä” taustan vertaamalla asioita etenkin ranskalaisiin aikalaislähteisiin, osin saksaan. Paavolainen teki hyvää työtä eikä edes sortunut ranskalaisten omaan tolkuttomaan itsensä mainostamiseen. Siinä he ovat edelleen eteviä. ”Lähtö ja loitsu” oli sekin aika sensaatiomainen avaus, Etelä-Amerikka 1930-luvun alun silmin. Siinä helkyttely ei kuitenkaan riitä peittämään tietopohjan kapeutta.

Kurjensaaren henkilöesseillä, joita hän nimitti muotokuviksi muistista, tulee olemaan merkitystä sekä historialle että itseymmärrykselle. Lähdekritiikistä tulee kyllä vaikeaa. Loistava Olavi Paavolainen ei loistanut elämänsä lopulla ja vaikeni Yksinpuhelunsa jälkeen synkästi. Hymyilevä Ahti Karjalainen, tulevaisuuden ja perhearvojen mies, kympin ja kuuden laudaturin ylioppilas ja mainio maisteri ja tohtori. Juha Rihtniemi, tulisieluinen nuori uudistaja. Mauno Koivisto, kirjoittamaton lehti. Huimana kaareutui kaiken yllä Kekkonen ja Neuvostoliitto, toivon ja epätoivon maa, mutta ikuiseksi käsitetty.

Elämäkerrallisissa kuvauksissa oli ja on vieläkin tapana säilyttää hienotunteisuus. Kun nyt tiedämme, miten viina vei ja kuva ehti muuttua pahasti kirjoitusajankohdan 1970 jälkeen, miten täydentää tietoja? Miten aukaista kirjoittajan usein aiheellinen alemmuudentunto?

Keskittyessään enemmän ihmisiinsä kuin itseensä Kurjensaari kylvää lusteen seassa rikkaita jyviä. Urpo Lahtinen sanoo: aina ja kaikesta on tehtävä henkilöasioita. Ihmisten matalamielisyyteen voi luottaa. Jos joku kirjoittaisi hyvin populismin nousuista, jollainen nytkin on meneillään, täältä löytyisi aineistoa. Tosin: sivullinen, sivustakatsoja siis sekä Kurjensaari että Donner, ehkä Klinge tai Haavikko, näkee välttämättä väärin. Sironta yllättää aina. Miehen ja mielen muutos ei yleensä ole sellaista kuin perustellusti odottaisi.