Nenä

Aina kun minua moititaan, olen samalla kannalla muutoin kuin että olisin osannut hoitaa tuon haukkumisen itse osuvammin.

Siksi moitin muita. Stalin oli kirjailija Nikolai Gogolin keksintö. Se toinen hyväkäs, pahuuden pöllyttäjä Dostojevski, taisi sanoakin, että kaikki me tulemme Gogolin viitan alta. Suurinkvisiittorin hahmolla hän osoitti, että hyvyydelle ja pahuudelle on samat keinot. Korkea kirkonmies ilmoitti Jeesukselle osaavansa nämä uskontoa koskevat asiat paremmin ja antoi ristiinnaulita asianomaisen uudestaan. 

Maailma ei sitten ymmärtänyt, että ”me” tarkoitti ”kuten esimerkiksi minä ja Stalin”. Viitta tarkoittaa tässä päällystakkia.

Varomattomat luulevat, että paras kirjallisuus kuvaisi menneisyyttä tai kirjoittamishetkeä. Näinhän ei ole. 

Leipänsä ja suolansa ansainnut kirjailija on ennustaja eli suomeksi profeetta. Esimerkiksi Hans Christian Andersen muotoili saduissaan tulevan vuosisadan paremmin kuin kilpakosijansa Søren Kierkegaard, vaikka he kirjoittivat samasta asiasta. Molemmat herrat olivat nyhjäkkeitä, joilla oli ongelmia vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ibsen kirjoitti Pohjanmeren öljynporauksesta useita hyviä näytelmiä ja Strindberg esitti sen Ruotsin, jota on suhteellisen onnistuneesti piiloteltu aina tähän koronaruttoaikaan asti. Epidemian johtajat eivät ole lukeneet Strindbergiä eivätkä nähnee Ingmar Bergmanin yksityiskohtaisia kuvauksia kansankodin julmuudesta.

Osaan kuvitella, mitä von Humboldt olisi sanonut Gabriel Garcia Marquesista ja Jorge Luis Borgesista. Etelä-Amerikkaan kiihkoutunut, Simon Bolivarin ystävä Humboldt rakasti kompasseja ja perhosia.

On jopa vahinko, että toisen luokan tekijät, kuten Hemingway ja Steinbeck ovat vieneet näkyvyyden John Dos Passosilta, joka laati kirjoihin Yhdysvaltojen koko räikeyden ja näytti muun muassa D. Trumpin ilmielävänä. Hänestä ei puhuta, koska hän oli kerran sosialisti ja suurrahan vastustaja ja lopulta Goldwaterin ja Nixonin kannattaja. Ambulanssin kuljettajana hän kyllä oli parempi kuin Hemingway.

Kirjailijat haluavat olla oikeassa ennustuksissaan. Se on ymmärrettävää.  Yleensä he eivät ole, kuten eivät olleet Gogol ja Dostojevski. Sekä kirjailijoilla että yleisöllä on kuvaamisen pinttymä. Olisi kuvattava jotain. muka.  Itse asiassa he luovat toisia todellisuuksia ja ovat täysin kykeneviä aikamatkailuun.

Venäjän tulevaisuus oli yhdessä pienessä tarinassa: Nenä. Mies huomaa aamulla nenänsä kadonneen, ja se on tietysti kovin kiusallista. Vielä hankalampaa on, kun tuo kadonnut nenä nousee salamana parempiin piireihin ja kävelee vastaan valtioneuvoksen asussa.

Menetyksen kärsineen miehen kauhu on ymmärrettävä. Nenä on Stalin, kaikkien aikojen suurin joukkomurhaaja. (Tsingis-Kaani, Hitler ja muut alan miehet olivat vain valloittajia). Stalin murhautti miljoonia syistä, joita ei ole koskaan käsitetty – upseereita, salaisen poliisin edustajia, hartaita kannattajiaan.

Sen Gogol käsitti. Vähemmästäkin tulee hulluksi. Itsemurhan hän teki näännyttämällä itsensä nälkään hävitettyään sitä ennen Kuolleiden sielujen käsikirjoituksen jatkon polttamalla. Oli tämä toista kuin Dostojevski, vaikka vielä Camus kirjoitti jäljitelmän ”Rikoksesta ja rangaistuksesta” – murhamiehestä jolta puuttui kyky tuntea syyllisyyttä ja vastuuta (Sivullinen).

-       Menen muuten viikoksi kateisiin. Kirjoitellaan.