Sapelia vailla

Eilen en voinut käsittää, miten paljon Erdögan on maksanut tuosta mainospaikasta. 

Kello oli 21.35. Tulin saunasta pesuvälineet vadissa ja hätkähdin niin että olin kompastua siinä piilottelevaan pöytään. En ole ennen nähnyt sellaista kuuta ja iltatähteä. Molemmat loistivat täydeltä terältä kuin lipussa.

Autokoulupoikien kämpässä, meidän talossa Kauhavalla,  majaili tilapäisesti autokoulua käyviä pitkämatkalaisia ja tuolloin tällöin pari autokorjaamon kaveria. Topparin Jussi voi todistaa. Siihen aikaan hänkin poltti tupakkaa, Armiroa. Minulla oli ”dollaripiippu”, aitoa muovia, ja ruuvattava puinen pesä. Piipun varteen piti taitella rassi, sillä kyllähän se kurisi. Tupakkana oli ”Retkun sotku”, oikeastaan Rettigin sekoitus.

Eräässä vaiheessa siellä yöpyi Kuuhullu. En tiedä, kuka hän oikein oli. Kai Nokualta mutta ei Näykistä. Vähän saman oloinen mies kuin Raakkules, joka jahtasi meitä partiopoikia, joista joku kai olikin polttanut propsin hänen pinostaan Krupulassa.

Eikö olekin hienoja paikannimiä! Siellä propsipinon seudulla lähin tienristeys oli virallisestikin Varvas.

 Niin silloin oli tosi kirkas kuu ja tämä yksi tuntematon mies veti liippakiven saapasvarrestaan ja alkoi teroittaa puukkoaan, jollainen siihen maailman aikaan oli joka miehellä lonkalla. Hän syljeskeli kovasimeensa ja jupisi, että kyllä on komia kuu.  

Minä sain asiaa muualläea aika vilkkaasti. Olin lukenut Simonsuuren ”Myytillisiä tarinoita”, joka on vallan karmea kirja (SKS) ja tiesin, ettei morsian käsittänyt istuneensa kuolleen rekeen ennen kuin häntä miehelään hakeva kuski sanoi:” Kuu paistaa leviästi, kuollut ajaa keviästi – etkö piikanen pelkää?” Ja ajoi avoimeen hautaan.

Siihen aikaan pidettiin hyvänä ajatuksena kertoa kummitusjuttuja ja lukea niitä. Kaikkein karmein ja siis paras oli Laura Sointeen ”Satuja”. ”Mutakalan kultahammas” muun muassa kertoi hukkuneista lapsista. 

Taitavat omatkin lapseni vielä reagoida kaamealla äänellä lausuttuun loitsuun:” Tut amo Palda”. Se on toisesta tuon kirjan sadusta. En tiedä, mitä se tarkoittaa. 

Aikuisena kuulin, että kirjoittaja oli Einari Vuorelan kuulemma jossain määrin hiilihankoa muistuttanut rouva. Itse kirja on varsinainen ”one-shot” oli kertalaaki, täydellinen onnistuminen vuodelta 1946. Vaikka olin viholliskustantajan toimittaja, onnistuin kinuamaan WSOY:n tyypit ottamaan siitä uuden painoksen vuonna 1976, ja sen jälkeenkin tuli painos. Kuvitus on ainutlaatuisen hyvä, Venezuelaan siirtyneen Maija-Kaarina Nenosen. Siis saman kuin ”Onnen tupa”.

Kesti kymmenen minuuttia ennen kuin haltioiduin lähes puoli vuosisataa kestäneen kotini nyt tarjoamasta elämyksestä, jolla ei ole vertaa. Sauna on pannuhuoneen yhteydessä ja kulkeminen talvella ulkotietä on nautinto sinänsä. Joskus märkä tukka vetää riitteeseen. 

Mutta kiitos koronaviruksen en ollut kai koskaan kuullut täällä tähän vuoden aikaan ja kellonaikaan sellaista äänettömyyttä. Musiikkikin on parhaimmillaan, kun se on juuri päättynyt.