ILVOLAN JUTTUJA
Kansansatusovitelmia Suomen lapsille
Kirj.
Otava, Helsinki, 1932.
Sisällysluettelo
MITEN KIVET JA KALLIOT POHJOLAAN LUOTIIN.
Ennenkuin Jumala oli luonut maailman, oli vesi tyhjän päällä, ja Jumala oli kultaisen patsaan päässä meren keskellä ja aikoi ruveta maailmaa luomaan. Niin hän näki kuvaimensa vedessä ja sanoi sille:
»Nouse ylös sieltä, mikäs oletkin!»
No se nousi ylös ja oli kummitus, — ja Jumala sanoi kummitukselle:
»Sukella veden alle ja kokoa sieltä savea ja tuo minulle, että saan luoda siitä maailman!»
Kummitus sukelsi kolmesti veden alle ja kokosi sieltä savea ja toi sen Jumalalle kultaisen patsaan nenään. Jumala puhalsi nyt kaikkeen saveen elävän hengen ja hieroskeli savea kämmentensä välissä ja muovaili siitä lintuja ja eläimiä ja puita ja maita ja kukkia ja kasveja, ja loi hyvää maailmaa.
Mutta silloin kummituksen päähän pälkähti juoni, sekin luuli tarvitsevansa jotakin tehdä, se sukelsi veden alle, josta toi savea, ja leivoskeli siitä käärmettä ja ohdaketta ja jos jotakin pahaa. Mutta eipä saanutkaan niitä elämään, ei hengittämään eikä kasvamaan.
Silloin se huomasi, että se Jumalan saveen puhaltama henki ne eläviksi teki, ja hän pyysi Jumalalta eläväksi tehtyä tomua, saadakseen pahoihin savileluihinsa, petolintuihin ja muihin, elämää. Mutta Jumala ei antanut.
Nyt tuumi kummitus: Täytyy koettaa varastaa Jumalalta vähän tuota elävää savea!
Ja kun Jumala sitten seitsemäntenä päivänä lepäsi ja nukkui kultaisen patsaan nenässä, kummitus nousi vedestä ja varasti pienen savinokareen siitä elävästä saviläjästä ja pisti piiloon poskeensa. Aikoi siitä tehdä niitä pahoja kasvejaan ja eläimiään, kun eivät äsken tehdyt onnistuneet. Sitten Jumala jatkoi luomistyötään, leväten aina joka seitsemäs päivä, koska se oli sapatti; ja kun Jumala niin oli kaiken hyvän luonut, niin hän lopuksi siunasi kaikkea työtään:
»Lisääntyköön ja kasvakoon kaikki savi, jokainen pieni nokare, mihin elämän henki on puhallettu!»
Silloin alkoivat eläimet ja puut ja viljat ja kaikki hyvä lisääntyä ja kasvaa ihmeellistä vauhtia. Mutta kummituksen poskessahan oli myöskin pieni elävän saven pallo. Kun Jumala nyt käski savensa lisääntymään, niin se pallokin alkoi kauheasti lisääntyä ja paisua. Pian nousi kummituksen poski merkillisen pullolleen, joten Jumalakin sen huomasi ja kysyi:
»Mikä on poskessasi?»
»Mälli», sanoi kummitus.
Mutta yhä savi poskessa lisääntyi, ja poski pullistui yhä, — nyt savi täytti jo kummituksen molemmat posket, ja suu venyi kauheasti, kun kummitus koetti pitää sitä kiinni, savi kun pyrki jo ulos pursumaan.
»Mitäs sinä irvistelet?» kysyi Jumala.
Paholainen pelkäsi rangaistusta ja piti vain vastaan ja valehteli:
»Hampaitani kolottaa!»
Mutta yhä pullistuivat paholaisen posket saven voimasta; hänen päänsä oli nyt haljeta tuskasta, ja piti olla hengittämättä: savi alkoi tuketa kurkkua. Ja viimein hän ei jaksanut pitää vastaan: savi purskahti kaikki ulos suusta. Paholainen seisoi pohjoista kohti — ja suun täysi lensi kauas pohjolaan.
»Mitäs teit», sanoi Jumala. »Varastitpa saveani, koska se noin eneni ja lisääntyi. Savi mykertyi kitalaessasi ja hampaittesi koloissa kallioiden, louhien, kivien muotoisiksi,
— ja kun minä saveni siunasin, alkoi sekin kasvaa — ja puristuipa suussasi kovaksi kuin kalliot. Ja kivinä ja kallioina savi lensi nyt tuonne pohjoispäähän maailmaa: siitäpä on nyt ikuinen, kiertämätön kirous pohjolan kyntäjälle, kivistäsi, kallioistasi, senkin kehno.»
Ja niin se onkin; siitämöisin on pohjolan maa ollut kiveä ja louhikkoa. Eikä se estänyt paholaista vielä varastamasta Jumalan luomasaven tähteitä ja tekemästä siitä pahoja eläimiä ja kasveja tänne kallioiden lisäksi, — käärmettä ja itikkaa ja kärvästettä ja ohdaketta ja takiaista.
LEHMÄNTATTI JA TERVASKANTO.
Lehmäntatti rupesi väittelemään tervaskannon kanssa, kumpainenko heistä jaksaa enemmän seisoa. Lehmäntatti sanoi tervaskannolle:
»Minä jaksan enemmän seisoa, vieläpä kasvan ja pöyhistynkin, minä kaunis ja ihana!»
Mutta kanto vastasi:
»Miehelle minäkin pidän.»
Sitten he löivät vedon, seisoivat kilpaa, ja lehmäntatti vielä kasvoi ja pöyhistyikin. Ja niinpä hän sanoi tervaskannolle:
»Vai miehelle pidät. Näet sen nyt, että seistä hojotan, vieläpä kasvan ja pöyhistynkin. Sinä vain venymättä nökötät.»
Tervaskanto ei vastannut mitään.
Mutta tuli sitten syyssateet, niin parissa päivässä lehmäntatti mätäni ja sen kanta lahosi. Se kaatui maahan, keijahti, ja tervaskanto nauroi:
»Kumpi nyt kauemmin jaksoi seisoa?» Mutta silloin kaatunut lehmäntatti sanoi:
»Maaten onkin huokeampi olla kuin seisten.»
HIIRI, SAMMAKKO JA HAVUKKA.
Hiiri meni suolammikon laidalle sammakon oloa katsomaan ja sanoi:
»Mitäs sinä, hyppelijä, noin vedessä asut ja vedessä teet? Parempihan aina maalla on asua.»
Mutta sammakko väitti vastaan:
»Ehhei, siemensilmä! Parempi minun elämäni! Täällä on kultaista, on kummallistakin. Jos sinäkin vain kerran vedessä kävisit, niin näkisit, kuinka hyvä täällä on. Kyllä minä maan tunnen, ei siellä ole semmoista. Kurr, kurr, siimahäntä, tule veteen!»
Tekipä nyt hiiren mieli veteen ja hän tuumi, miten siellä liikkua. Hän kysyi neuvoa sammakolta, ja sammakko vastasi:
»Hae lanka, laita jalkaasi toinen pää ja minun jalkaani toinen pää, niin minä vien sinut veteen.»
Hiiri haki langan, laittoi sen toisen pään jalkaansa ja toisen sammakon jalkaan, ja sammakko hyppäsi veteen. Niin houkutteli sammakko hiiren kauneuksiaan näytellen hengenvaaraan.
Olipa nyt hiiren paha olla, oli kummallista, ellei juuri kultaistakaan. Sammakko nyki yhä langasta pohjaan päin, ja kukapa tietää, ehkä olisi kultaistakin tullut, jos sammakko olisi hiiren pohjaan saanut.
Mutta sattuipa silloin lammen luona männyn oksalla istumaan havukka. Se kun näki hiiren veden kalvon alla pyristelemässä, levitti heti siipensä ja iski hiireen eikä laskenut pohjalle.
Ja vei ilmaan sekä hiiren että nuorassa sammakon, joka sen jalassa riippui.
Niin on palkka pettäjällä.
REEN VETÄJÄT.
Päättivät kerran kärppä, särki ja telkkä ruveta rekeä vetämään. Tartutaan rekeen ja aletaan vetää. Kärppä nykii kivenkoloon, särki menee veteen, telkkä lentoon. Ei liikahda reki minnekään päin.
Siitä he tuumivat keskenään: Kuka voi tuomita, ken meistä oikeaan vetää, ken väärään?
Kokko tuli tuomariksi ja tuomitsi: Kaikki olette yhtä väärässä ja yhdenmoiset. Kukin vetää hullulle päin. Sillä eihän teitä ole reen vetäjiksi luotukaan. Tämä reki ilmoisen iän saa vedännästänne seisoa.
Siitä huomasivat kärppä, särki ja telkkä kokon tuomion oikeaksi. He lähtivät siitä tiehensä, yksi veteen, toinen kivenkoloon, kolmas ilmaan. Saapa reki ilmoisen ikänsä heidän vetämättään seisoa!
Siitä pitäen eivät olekaan kärppä, särki ja telkkä rekeä vetäneet. Sillä kaikki he olivat siinä turhassa toimessa, eipä heitä ollut reen vetäjiksi luotukaan.
MIKSI KIISKI ON KINAINEN.
Tapasivatpa kiiski ja lohi toisensa putouksen alla. Lohi alkoi kerskua itseään kiiskeä väkevämmäksi ja sättiä kiiskeä huonoimmaksi kaikista kaloista.
Mutta kiiski ei hänen puheitaan oikeiksi tunnustanut. Silloin lohi sanoi:
»Lyödäänpäs veikka, kumpi meistä on väkevämpi!»
»Oluttynnyri», vastasi lohi. »Se, joka ennen pääsee kosken niskalle, on väkevämpi, ja se, joka jää jälkeen, on kehnompi.»
»Olkoon menneeksi», sanoi kiiski.
Lähdetään sitten uimaan kilpaa kosken niskalle. No lohipa potkalsihe nousemaan aika vauhtia koskeen, mutta kiiski tarttui salaa lohen pyrstöön ja ärjäisi: »Heti pois, rossi, kalan tieltä!» Lohi kiireesti uimaan, se ei tietänyt kiisken pyrstössään olevan ja veti kilpaajan muassaan kosken niskalle. Siellä lohi käännähtihe katsomaan taakseen kosken alle ja huusi:
»Missäs nyt kiiski kiviniska kuhmistaa?»
Mutta kiiski päästi hampaansa lohen pyrstöstä ja pitkälle ylävirtaan huiskahtaen huusi jo lohen yläpuolelta:
»Hei, täällä me jo ollaan!»
Kyllä hämmästyi nyt lohi. Ja koetettiin uudestaan, mutta samalla tavalla kävi: kiiski antoi lohen vetää itsensä kosken niskalle, ja kun lohi käännähti, niin hän heittäytyi lohen yläpuolelle.
Viimein ei auttanut lohen muu kuin tunnustaa itsensä huonommaksi, ja kiiski, paras uijakala, voitti oluttynnyrin.
Mutta siitä voitonilostakos hän villiintyi. Hän ratkesi kauheasti juomaan. Hän joi, juopotteli kaiket päivät. Ja siitäpä saakka näet valuvan olutnäljän kiisken suusta, ja siksi kiiski on kinainen.
HAUEN KIRKKOMATKA.
»Älä minua vielä syö, ennenkuin vien sinut kirkolle ja näytän sinulle kirkon.»
Hauki ei ollut nähnyt kirkkoa ja vastasi:
»No vie minut kirkolle ja näytä minulle kirkko, mutta kun sieltä tullaan, niin sitten minä sinut syön.»
Kiiski oli hyvillään tuosta, ja lähdettiin sitten yhtä matkaa kirkolle uimaan. Uivat, uivat vengottelevat, poimuttelevat, kiiski oppaana edeltä, hauki jäljestä. Tuleepa kiisken koukkutiellä vastaan rysä.
»Mennään tästä oikotietä», sanoo kiiski ja pujahtaa rysään.
»Mennään vaan», vastaa hauki ja ui kiisken jäljestä rysään.
Kiiski pistäytyy ulos rysän silmästä ja huutaa hauelle, joka seisahtui silmukkain taa:
»No tule, syö nyt minut, mulkosilmä!»
Mitenkäs hauki, iso kun on, olisi päässyt rysän silmukasta. Se jäi rysään, ja kiiski pakeni.
»Voi, voi, sinä petit minut», huusi hauki kiiskelle. »Tämäkö se oli se sinun kirkkosi?»
»Rysähän se on hauen kirkko», vastasi kiiski mennessään.
VARIKSEN VALA.
Varis kulki nälissään kartanoilla ja pelloilla ja meni suohaudan reunalle. Siellä hän näki sammakon. Variksen teki mieli syödä sammakkoa, ja hän alkoi houkutella:
»Vraa, vraa, tule ylös mudasta, mies!»
»En tule, sinä raappaat», kurahteli sammakko. »Mitä siellä maalla tekisin?»
»Tule vain, tätini poika, päivää paistattamaan», vastasi varis.
»Entäpä tikin-tokkaat?»
»En tikin-tokkaa, tule, kullannuppuni», houkutteli varis.
»Entäpä tossaat, en tule, mustatakki», vastasi sammakko.
»Enkä tossaa. Mitä sinä, kultapoika, rapakossa makaat!» houkutteli varis. »Vraa, vraa, tule tänne tuvan taa, saat saappaat, punavarret, -suut. Minä vannon valan, etten tossaa!»
»No vanno sitten valasi», sanoi sammakko.
Jo vannoi varis valansa, ettei raappaa, tikin-tokkaa eikä tossaa.
Silloin sammakko vääntihen maalle, mutta samassa varis raappasi, tokkasi ja käänsi sen kurkkuunsa. Ja kurahteli niellessään:
»Jo raappasin, jopas raappasin!»
»Missä vala, missä vala!» huusi sammakko hätäpäissään variksen kurkussa, hengen retkellä.
»Vala vatsassa», vastasi varis ja nielaisi.
Siitäpä asti onkin väärää valaa sanottu variksen valaksi. Ja siitäpä sananlaskut: »nieli kuin varis valansa», »vatsassa variksen vala».
RASTAAN JA TILTALTIN KIELET.
Muinoin, silloin kun eläimille kieliä annettiin, rastas ennätti ääntenjakopaikalle ensimmäisinä, jo aamupäivästä. Silloin oli vielä melkein kaikki äänet antamatta, ja siksipä riittikin rastaalle kieliä enemmän kuin monen monille muille, jotka hänen jäljestään tulivat; se sai yli kaksitoista kieltä. Se maiskuttaa ja haastelee, se visertää ja laulaa. Ensin se selvittää ääntään sanoen: »Pap-pap, pap-pap. Rikka kidassain, rikka kidassain. Miten se pois saadaan, miten se pois saadaan? Neuvoilla, neuvoilla! Tir-ril-liit!» huutaa se iloissaan sitten.
Kun on kurkku selvä, sopii hokea kyntömiehelle: »Kuka kyntää, kuka kyntää? Kust' kyntää, Kust' kyntää. Ptruu liki, ptruu liki.»
Kusti ei ole hänen lörpötyksestään tietääkseenkään. Silloin rastas alkaa hokea: »Istu kivelle, istu kivelle! Paa piippuun, paa piippuun! Ei kiirutta, ei kiirutta, päivä on pitkä, päivä on pitkä!»
Kusti antaakin houkutella itsensä tupakoimaan, mutta silloinkos rastas voitostaan ilkkuu ja alkaa kujeilla:
»Puupiippu, puupiippu. Väärävars', väärävars'. Viskaa pois, viskaa pois! Perskat suuhun, perskat suuhun! Pölkky, pölkky.»
Mutta siitä Kusti suuttuu ja heittää kivellä rastasta. Tästä on rastas muka ihmeissään ja hokee: »Kas se on mies, kas se on mies! Kun suuttuu sitten, kun suuttuu sitten. Kun minä — neuvon, kun minä — neuvon. Talon tupakat tärvää, renk' roisto, renk' roisto! Huhhii!»
Näkee kuitenkin parhaaksi väistää tätä puhetoveria ja nyt se lentää pellon taa metsään Aatamin luo, joka puita kaataa.
»Halkomies, halkomies», hokee se. »Paitas on rikki, paitas on rikki!»
»Niinhän se on», vastaa Aatami, »mutta minkäs minä sille voin?»
»Ota akka, ota akka!»
»Mistäs minä sen saan?»
»Saat kyllä, saat kyllä. Tiedän vissiin, tiedän vissiin! Oo juu, oo juu!»
»Niin, kukahan tuo minut ottaisi?» — Ja Aatami alkaa aprikoida ja istuu tupakoimaan.
Rastas katselee häntä vähän aikaa ja sitten rähähtää yht'äkkiä:
»Nai Kirppu-Liisa, nai Kirppu-Liisa!»
»Pilkkaatko minua!»
»Oo juu, oo juu, tulee se, tulee se!»
»Entäpä jos en huoli!»
»Kyllä välttää sulle, kyllä välttää sulle!» vastaa rastas.
»Laiska mies, laiska mies, lorvi, lorvi, lyhyt jätkä! Pien' pino, pien' pino, vähän halkoja, vähän halkoja! Talon tupakat tärvii, talon tupakat tärvii. Renk' roisto, renk' roisto!»
»Ahaa, siihenkös sinä räkättäjä houkuttelitkin», hoksaa nyt Aatami. »Varo nyt varpaitasi, taikka...!» Ja kalikka lentää, rastas pyrähtää ilmaan ilkkuen ja nauraen: »Tärätättärä-rää!»
Sitten se lentää yhä kauemmaksi järvelle päin. Ja kalamiehelle se huutaa: »Paa rysää risuun, paa rysää risuun! Saat hauin lierii, saat hauin lierii. Paa kuppiin, paa kuppiin! Muru mullekin, muru mullekin!»
Ja jonkin pilan se kalaukollekin keksii.
Sellaiset kielet sai nokkela rastas suurena kieltenjakopäivänä. Mutta kerrotaanpa linnusta, joka jäi kovin vähille äänenosille.
Kieltenjakopäivänä, illalla, kun luultiin jo kaikkien eläinten saaneen kunkin äänensä, pantiin ääntenjaon jälkeen toimeen kielikamarissa juhlat, joissa koreasti laulettiin ja kaikille äänensaaneille tarjottiin paljon olutta. Kaikki eläimet saivat kemuista osansa paitsi yksi, joka oli poissa. Se oli pienenlainen lintu, joka oli unohdettu kutsua kieliä saamaan ja joka siksi oli jäänyt kotiinsa osatta kielistä ja kekkereistä. Juhlilta palatessaan iltayöstä rastas tapasi sen linnun.
Rastaskos nyt räkätti jos millä sävelellä ja kysyi, millaisen äänen toinen lintu oli saanut.
Mutta toinen vain pudisteli päätänsä: hänellä ei ollut minkäänlaista kieltä.
Viimein rastas ymmärsi, ettei pientä lintua ollut jakopaikalle kutsuttu ja että hän oli jäänyt osattomaksi.
»Huh hii, voi raukkaa, voi raukkaa!» räkätti rastas.
»Kekkerit suun ohi, kekkerit suun ohi. Mene nyt, jospa olisi vielä jokin ääni sinullekin jäljellä. Mutta pidä kiirutta, pidä kiirutta! Titu-ritu-rituu!»
Ja rastas lensi pois.
Suruissaan lähtikin nyt mykkä lintu kemutaloon. Mutta talossa jo nukuttiin, vain oluen tähteet siellä yksinään ääntelivät, tynnyristä pyttyyn tippua tintahtelivat. Pikku lintu herätti hädissään kuitenkin ison isännän, ja tämä ymmärsi, ettei lintu ollutkaan saanut kieltä, muisti, että se oli jäänyt kekkereihin kutsumatta.
»Mikäs kiipeli nyt tuli», hän tuumi. »Kaikki kielet ovat jo loppuneet, ei osata enää sulle panna ääntä.»
Mutta samassa tipahti taas olutpisara pyttyyn. Til-tal! se pani pirtin nurkassa.
»No onhan tuo ainakin yksi jäljellä», sanoi ukko. »Ota sinä, lintu rukka, se, ei ole muuta enää.»
Ja samassa pikkulintu oppi matkimaan oluen tippumista. Siitä pitäen on sen ääni ollut: tilt-talt, tilt-talt. Ja niinkuin tynnyrin tappi narahtaa kiinni väännettäessä, niin sekin narauttaa laulun päälle: jert, jert! Ja lintu on saanut nimen oluentiputtaja eli tiltaltti.
Metsässä sen äänen helposti erottaa, sillä se tiltattaa kuin olutpisara tynnyristä pyttyyn tipahtelisi.
KUINKA KOSKIKARA KESÄKSI KOSKELTA AJETTIIN.
Koskikara oli monen kosken asukkaana kesät ja talvet. Mutta sitten kun tikasta tuli tukkipatruuna, niin karalle kävi ohraisesti, se joutui kesiksi pois koskelta. Se tapahtui tälleen:
Kun tikka, tukkipatruuna, tuli laskettamaan tukkejaan koskesta, niin se sanoi siellä asuvalle karalle:
»Etköhän sinä, joka olet vanha ja koskella kokenut, rupeaisi minulle varttesmanniksi? Minä olen ottanut työhön västäräkin, mutta hän kun on nuorempi, tahtoisin panna hänet uittajaksi, sinut esimieheksi.»
Kara suostui rupeamaan varttesmanniksi, ja sitten ryhdyttiin työhön. Mutta pianpa alkoikin västäräkin pistää kateeksi se, että koskikara sai olla varttesmannin paremalla palkalla — ja seisoa kaiket päivät vain kosken kivellä, kiiltävät saappaat jalassa, kun hänen taas täytyi huonommalla palkalla huilata
edestakaisin koskessa: juosta kosken niskalla hakemassa tukkia, hypätä sille ja tuoda se alas suvantoon, —ja taas juosta rantaa pitkin ylös ja ajaa tukilla alas. Västäräkkipä alkoi miettiä keinoa, kuinka itse päästä varttesmanniksi ja kuinka koskikaran onnen tuhota. Niinpä se eräänä päivänä meni tikan, tukkipatruunan, puheille ja sanoi:
»Mitäs sinä tuosta karasta varttesmanniksi panit? Eihän se kelpaa edes uittajaksi — ei näet pysy tukilla — saati sitten toisen neuvojaksi ja varttesmanniksi.»
Se oli valhetta, sillä kyllähän kara tukilla pysyi, vanha koskella kokenut. Eikä tikka tahtonut västäräkin puhetta ollenkaan uskoakaan, mutta päätti asiaa kuitenkin tutkia ja oikeutta tehdä ja koetella, tokko kara pysyisi pölkyllä. Jos pysyisi, saisi pitää varttesmanninvirkansa; jos ei, pantaisiin viralta ja västäräkki ylennettäisiin varttesmanniksi.
Niinpä siis patruuna pisti kirjavan palttoon päällensä ja meni työpaikalle, jossa kara ja västäräkki tukkeja uittivat, ja sanoi karalle:
»Tuo västäräkki väittää, ettet sinä muka pysy tukilla etkä kelpaa uittajaksikaan, saati toisten neuvojaksi ja varttesmanniksi. Olen siksi miettinyt koetella ja tutkia asiaa. Ruvetkaa nyt, sinä ja västäräkki, kilpaa tukkeja laskemaan. Se, joka pysyy tukilla paremmin, pääsee vasta varttesmanniksi, ja huonompi saa olla neuvottavana ja alempana työmiehenä.»
Kara suostui mielellään kokeeseen, sillä hän oli vanha koskella-eläjä ja taidostaan varma. He hyppäsivät, hän ja västäräkki, kumpikin tukillensa ja alkoivat laskea kilpaa.
Mutta västäräkkipä olikin keksinyt petoksen.
Hän jättäytyi tahallaan hiukan karaa jäljemmäksi koskessa. Ja kun kara sitten juuri lähestyi tukkeineen pahinta
käännepaikkaa ja kuprua, niin västäräkki huusi takaa oikein surkealla äänellä, vaikk'ei hänellä mitään hätää ollut:
»Nyt mennään, nyt mennään!»
Silloin koskikara luuli, että västäräkki putosi kai koskeen, kun se noin surkealla äänellä pani, — vaikk'ei noissa sanoissa mitään merkillistä ollutkaan. Hän oli hyväsydäminen mies ja vilkaisi taakseen, tuumien auttaa västäräkkiä, jos hänelle paha vaara tulisi. Mutta juuri kun hän vilkaisi taakseen, ehtikin hänen tukkinsa kupruun, ja kara kun ei eteensä katsonut, törmäsi kiveen, jolloin säälistä varomaton kara putosi tukilta koskeen.
Näin joutui kara muka huonommaksi tukinuittajaksi. Näin naskalinokka västäräkki voitti kadehtimansa, näytti patruunalle, ettei varttesmanni pysynyt edes tukilla eikä kelvannut toista neuvomaan eikä varttesmanniksi.
Nyt tahtoi tikka, tukkipatruuna, alentaa karan uittajaksi — ja määräsi västäräkin varttesmanniksi.
Mutta siitä katkeroitui petetyn ja peijatun karan mieli, niin ettei hän ruvennut enää koko tukkityöhön. Hän lähti pois koskelta ja jätti sen kokonaan pettäjänsä valtaan kesäksi.
Siitä pitäen ei kara ole koskelle tullut eikä koskella asu kesäiseen aikaan. Västäräkki siellä silloin heiskuu varttesmannina ja tukkeja laskettaa.
Vasta syksyllä, tukinuiton loputtua, västäräkin kadottua, kara tulee takaisin koskelle ja asuu siellä talvet entisellä paikallaan.
Sillä tavallahan se kara kesäksi koskelta ajettiin.
MUURAHAINEN JA KORPPI.
Korppi tuli muurahaiselle kehumaan voimiaan ja sanoi:
»Minäpä olen isompi ja väkevämpi kuin sinä.»
»Ei väkevyys koosta riipu», vastasi muurahainen.
»Koetellaankos voimiamme?»
»Koetellaan», vastasi korppi. »Mitä saa se, joka voittaa?»
»Saat syödä munani», ehdotti muurahainen. »Minä syön pienet poikasi, jos voitan.»
»Hyvä», suostui korppi. »Miten koetellaan?» Muurahainen ehdotti:
»Viekäämme kumpikin kokoisemme kivi tuonne korkeimman kuusen latvaan. Jos et jaksa, niin minä syön sinun poikasi.»
Korppi yritti nostaa kokoistaan kiveä puuhun, mutta eihän se korpin kovelonokka sitä saanut hievahtamaankaan.
Mutta muurahainen kun otti kokoisensa kiven, niin keveästi se kantoi jurrasi sen kuuseen. Ja nousipa vielä kuusen latvassa kivi sylissä takajaloilleen ja huusi alas korpille:
»Täällä voitto! Nyt syön sinun poikasi!»
Mutta korppipa toisen viisaudesta harmistui ja söi kuin varis sanansa ja tiuskaisi:
»Minäpä en teekään tästälähin poikiani siihen aikaan kun sinä olet elossa. Minä munin silloin kun sinä makaat tainnoksissa etkä kykene syömään, et juomaan.»
Ja siksi korppi tekee vielä tänä päivänä munansa jo kevättalvella, niin aikaisin, että muurahainen vielä makaa tainnoksissa pesässään. Niin ei muurahainen joudu syömään korpin pieniä poikia, kuten lupa olisi.
Ennen muinoin, kun linnut keskustelivat, ketkä heistä rupeaisivat muuttolinnuiksi, ketkä tahtoisivat jäädä talveksi näille maille, sanoi metso viuhkapyrstö:
»Ja ennen minä vaikka neuloja nieleksin kuin lähden teille tietymättömille, merille mitattomille.»
Eikä metso ruvennut muuttelemaan. Ja siksi se syökin nyt täällä talvet ollessaan — havuneulasia.
MITEN PALOKÄRKI SYNTYI.
Oli ennen rikas talo, mutta emäntä siinä oli pahankurinen ja ahnas. Kerran tulivat Jeesus ja pyhä Pietari kerjäläisinä taloon. Emäntä sattui olemaan juuri leipiä paistamassa, ja kun Jeesuksen ja hänen kumppaninsa oli nälkä, niin Jeesus sanoi emännälle:
»Tee meille kakkara, lemmenlehden kokoinen, koivunlehden paksuinen!»
Tekipä emäntä kakun, lemmenlehden kokoisen, kämmenen levyisen, ja pani uuninkielelle paistumaan. Paistui siinä kakkarapahainen, mutta annas olla: Vapahtaja kun lauloi laulusen, niin siitäkös alkoi pieni kakkara paisua, paisua! Se paisui tavallisen leivän kokoiseksi. Mutta kun emäntä sen näki, niin hän sanoi Jeesukselle:
»Enpä annakaan tätä leipää!» — Ja hän vei sen itselleen.
»Et antanut, vaikka lupasit», sanoi Jeesus. »Tee sitten uusi!»
Emäntä teki toisen, pienemmän, tuuman levyisen kakkaran, pyöritteli ja pani uuninkielelle paistumaan. Mutta annas olla: Vapahtaja lauloi taas laulusen, ja kakkara alkoi paisua, paisua. Se paisui äskeistä isommaksi, vaikka pienempi oli, kohosi suureksi limpuksi, niin ettei ollut uunin suusta pois mahtua.
»Annathan nyt meille sen», sanoi Jeesus.
Mutta emäntä ei antanutkaan, vaan vei senkin kassaansa, sanoi:
»Teen toisen, pienemmän.»
Emäntä teki pienemmän, peukalonpään kokoisen mykyrän, pyöritteli ja pani uuninkielelle paistumaan. Mutta annas olla: Vapahtaja kun lauloi laulusen, niin siitäkös alkoi kakku paisua, pullistua. Se aivan arinan täytti, uunin suun tukkesi.
»Nyt jo antanet meille», sanoi Vapahtaja.
»Enkä anna», tiuskaisi emäntä.
»No teetkös toisen?» sanoi Jeesus.
»Enkä tee», vastasi emäntä. »On tässä muutakin tekemistä kuin kerjäläisiä syöttää. Vasikatkin tuolla ulkona ynyvät, täytyy mennä juomalle huutamaan. Jos vaikka pedotkin valvojatta kaappaisevat. Nyt menkää matkaanne, sen tiedätte!»
Silloin Jeesus suuttui ja kysyi Pietarilta: »Mitä minä hänelle annan?»
»Anna vasikkain huutamista», vastasi Pietari. Jeesus lauloi laulusen ja sanoi emännälle:
»No huudakin sitten vasikoita sen ikäsi!»
Ja samassa emäntä lähti lintuna ulos savutorvesta, huutaen mennessään: ptrui, ptrui, ptrui, niinkuin vasikoita huudetaan.
Lähtiessä tuli löi emäntää päähän, niin että päälaki jäi tulipunaiseksi, ja savutorvessa lintu nokeutui muuten mustaksi. Se on nyt palokärkenä se emäntä, muuten mustana lintuna, vain päälaki on punainen. Ja sen kuulee metsissä huutelevan niinkuin vasikoita huudetaan:
»Tsoh Hunnii, tsoh Hannii, ptrui Sunteri, ptrui Lauteri, ptrui Maatikki, ptrui kottii, ptrui kottii!» — Hunni on sille hukka, Hanni karhu, niin niitä kieltää. Ja lopuksi pillahtaa itkuun:
»Ptillii, voi ihmisrukat, kun eivät vaali vasikoitaan.»
Sen ääninen lintu on palokärki, ja niin se on tänne maailmaan syntynyt!
MIKSI KISSA ISTUSKELEE PÖYDILLÄ.
Oli kerran häät, ja Vapahtaja oli myös kutsuttu niihin häihin. Tanssittiin paraikaa häitä, niin tuli paholainen sisään ja sanoi: »Minäpä tuon kipparin!» Ja samassa se pudisti hihastaan lattialle ison rotan, joka sotki häävieraiden tanssin ja sai aikaan kauhean pelästyksen, sekamelskan. —
»Oletteko tämmöistä näppäriä ennen nähneet?» peikko sanoi.
Mutta silloin Vapahtaja, joka istui pöydän päässä huomentuopin ääressä, kaappasi pöydältä liinan, heitti sen lattialle ja sanoi:
»Mutta minäpä luon kopparin!» Ja samassa liina muuttui kissaksi, joka koppasi rotan kiinni ja söi suuhunsa. —
»Oletko tämmöistä kaapparia ennen nähnyt?» sanoi Jeesus.
Ja siitämöisin kissa on syönyt rottia ja asustaa vielä tänä päivänä mielellään pöydillä, koska se on pöytäliinasta luotu.
HIIRI RÄÄTÄLINÄ.
Oli hiiri räätälinä, ja kissa tuli räätälillä takkia teettämään, toi kankaan. Niin hiiri otti mitan ja lupasi tehdä kissalle takin.
Sitten tuli kissa takkiaan noutamaan. Niin hiiri sanoi:
»Ei siitä takkia tullutkaan.»
»No miki siitä sitten tuli?» kysyi kissa.
»Siitä tulee housut», vastasi hiiri.
Sitten kissa meni housujaan hakemaan, niin hiiri sanoi:
»Ei siitä housuja tullutkaan.»
»No miki siitä sitten tulee?» kysyi kissa.
»Liivit», vastasi hiiri.
Sitten kissa meni liivejä hakemaan, niin hiiri sanoi:
»Ei siitä liivejä tullutkaan.»
»No miki siitä sitten tulee?» kysyi kissa.
»Lakki», vastasi hiiri.
Kissa tuli lakkiaan hakemaan, niin hiiri sanoi:
»Ei siitä lakkia tullutkaan.»
»No miki siitä sitten tulee?»
»Tuppi», vastasi hiiri.
No, kissa tuli tuppea hakemaan, hiiri sanoi:
»Ei siitä tuppea tullutkaan.»
»No miki siitä sitten tulee?» kysyi kissa.
»Tulukset», vastasi hiiri.
Mutta silloinkos kissa suuttui ja puulasi hiiren niskaan, ja hiiri pakeni ja kissa ajoi takaa. Ja siitämöisin on kissa hiiriä ajellut ja syö ne suuhunsa kun saa — vihoin ovat olleet.
KOIRAN JA KISSAN ROTUVIHA.
Koira ja kissa olivat ennen muinoin ystäviä olleet ja elelleet yhdessä toisiaan purematta ja raapimatta. Siihen aikaan oli heille luvattu asunto kuninkaallisessa linnassa ja elatus kuninkaan pöydässä, ja hyvä oli heidän olla. Ja niistä eduista oli heille annettu yhteiset kontrahdit ja rotakollat takeeksi, että he ikipäivin saisivat asua kuninkaallisessa linnassa ja vapaasti kuninkaan pöydässä aterioida.
Mutta kerta juhannusaamuna koira ja kissa lähtivät yhdessä kirkkoon ja ottivat ne kalliit rotakollat mukaansa, ettei niitä poissa ollessa varastettaisi, ja kantoivat niitä vuorotellen.
Tuli kissan vuoro kantaa, ja hän kun juoksi rivakammin kuin koira, ennätti ennen leveälle joelle, jossa ei ollut siltaa, lauttaa eikä venhettäkään. Kissa alkoi miettiä, miten siitä yli mennä.
»Pane häntäsi alle, sinulla on iso häntä, kyllä ne sen suojassa säilyvät.»
Kissa hupsu uskoi rottia ja pani rotakollat häntänsä alle ja lähti uimaan.
Mutta kuinkas ollakaan! Kissa ei kärsi kosteutta, se ei kastaisi kynsiäänkään, saati sitten häntäänsä. Ja kun vesi sattui häntään, niin kissa säikähti niin, että nosti häntänsä pystyyn, ja silloin vesi veikin ne rotakollat ja hävitti koiran ja kissan eläkekirjat.
Kuoli sitten kuningas, tuli uusi; hän alkoi kysyä koiralta ja kissalta:
»Millä oikeudella te täällä olette maksutta ja syötte kuninkaallisessa pöydässä?» Ja kun kissalla ja koiralla ei ollut rotakollia näyttää, niin heidät ajettiin pois hovista.
Siitäpä koira suuttui kissalle ikipäiviksi, kun se oli antanut narrata itseltään rotakollat ja hävittää heidän onnensa päivät. Siitä on nyt rotuviha kissan ja koiran välillä. Koira tahtoo kissaa purra hengiltä, ja kissa puolustautuu hampaillaan ja kynsillään.
NEULANVARAS.
Koira oli turkkiaan ompelemassa, niin tuli orava siihen ja kärtti koiralta neulaa, sanoen:
karkasi kuuseen ja sieltä neulaa, neulahammas, koiralle näytteli ja ähitteli:
»Etpäs saa, paikkaapas, paikkaapas turkkisi.»
Sentähden nyt koira yhäkin kurkistelee oravaa puuhun, ja kurkistellessaan ensin vikisee, vinkuelee: neulaa, neulaa, ja sitten haukkuu: varas, varas, varas!
MIKON PIRTTI.
Kun talvella pakkanen on kova, tuumii kettu viluissaan juostessaan:
»Nyt kun tästä kesään pääsisin, niin kyllä minä itselleni pirtinkin laittaisin.»
Mutta kun sitten kesä tulee, niin Mikko ei muistakaan talvipakkasta, ja pirtti jää rakentamatta. Sellaista se on sen Mikon pirtin.
MIKSI KETTU KATSAHTELEE TAAKSEEN.
Kettu ja jänis kulkivat kerran yhdessä tietä pitkin, ja silloin kettu kärtti kysellä jänikseltä:
»Mikä siihen on syynä, että sinä alati hypähtelet tien oheen, kun ympärillä risahtaa?»
»Se, etten pääse tien alta», vastasi jänis. Sitten jänis vuorostaan kysyi ketulta:
»Mutta mikä siihen on syynä, että sinä käännät pääsi taakse, kun ympärillä risahtaa?»
»Se, ettei minulla ole silmiä takana», vastasi kettu.
KURKI KETUNPOJAN KUMMINA.
Elelipä kettu muijansa kanssa, ja heille syntyi poika, ja kettu meni piloillaan pyytämään kurkea kummiksi.
»Ka tulen minä», lupasi kurki hyvillään, kun ketun ystäväksi kummina pääsi. »Mutta sinä ja sinun poikasi ette saakaan sitten syödä minun poikiani, se sinun pitää, kuoma, luvata ja varoa.»
»Kyllä lupaan ja varon», vastasi kettu; »mutta mistäpä minä ja poikani sinun poikasi, kuoma, erotamme?»
Kurki vastasi:
»Ka minä pidän poikiani suolla, ja ne panevat: tiktik, tiktik! Siitä ne erotatte.»
Kettu lupasi muistaa tuon merkin ja varoittaa poikaansa syömästä lintuja, jotka asuvat suolla ja panevat: tiktik, tiktik. Kurki lähti kummiksi, ja ketun poika ristittiin Mikki- Mieleväksi. Sitten kurki lähti ketun luota sanoen:
»No hyvästi, kuoma!»
»Hyvästi, hyvästi, kuoma», vastasi kettu.
Eletään sitten ensi vuoteen, ka Mikki-Mielevä alkaa metsästellä. Mutta eipä kettu varoittanutkaan poikaansa syömästä niitä lintuja, jotka asuvat suolla ja panevat: tiktik, tiktik. Jo pyytää ketunpoika, tulee kotiin ja sanoo isälleen:
»Mikäpä on, taatto, se linnunpoika, joka asuu suolla ja panee: tiktik, tiktik?»
»Miten niin?» kysyi kettu.
»Ka minä söin sen linnunpojan!»
»Ohhoh, pahoinpa teit, ristiveljesi söit», vastasi kettu; »en muistanut varoittaa, se oli kummin poika se lintu».
»Oi voi, taatto», sanoi Mikki-Mielevä, »mikäs nyt eteen tulee, kummat nyt tulee, milläs nyt kummi sopuun saadaan?»
»Täytyy koettaa», vastaa kettu, »täytyy ruveta anteeksi pyytämään. Mene, poikani, kuomalta anteeksi pyytämään!»
Menee Mikki, kurkea kumartaa, anteeksi pyytää, sanoo: »En tietänyt, että oli ristiveli se lintu, joka suolla asuu ja panee tiktik, tiktik! Asia on semmoinen, minä söin sen. Anna anteeksi, kummi!»
»No eikös taattosi varoittanut?»
»Ei muistanut. Anna anteeksi, kummi!» Kurki salasi sappensa ja vastasi:
»Kyllä, ristilapsi, mutta vihainen olen, hyvin vihainen olen, söit minun poikani. Mutta taattosi tulkoonkin illalla sovinnon tekoon.»
Meni Mikki-Mielevä hyvillään kotiin, ja taatto kysyi:
»Antoiko kummi anteeksi?»
»Antoi, mutta vihainen oli, hyvin vihainen oli, kun söin hänen poikansa. Ja sinun käski tulla luokseen illalla sovintokestiin.»
Odotettiin iltaan saakka, kettu meni kurjen luo; kurki tuota pikaa pisti keiton tulelle, keitti rusinoista rokkaa ja kaatoi puteliin. Ja kurki sanoo:
»Syömään, syömään, kuoma, rusinarokkaa!» Ja kurki toi herkun vieraalle putelissa eteen.
Makeata on putelissa, on ketusta vaikka kuinka makeaa ja haiskahtaa hyvältä, mutta milläpä sen sieltä saapi, ei mahdu ketun pää pulloon! Mutta kurkipa kun pistää nokkansa pulloon, no se vetää sieltä kuin pillillä vain. Ja kettu saa olla nälässä.
»Ottaapa minun orani, liikkuuko sinun lipasi?» ilkkuu kurki ketulle.
»No ei liiku minun lipani», vastaa kettu. »Mutta tulepa, kuoma, huomenna minun luokseni kestiin. Vuoroin vieraissa käydään. Ei täällä sovi sovintoa tehdä. Kuoma, miksi ette käy kesteissä meillä? Käykää, tulkaa!»
Tuli kurki ketun luo kestiin. No kettupa keitti vellin ja kaatoi kalliolle, sanoi sitten:
»Syömään, syömään, kuoma, riisivelliä syömään!»
Makeaa kalliolla kyllä on, kovin on kurjesta makeaa ja haiskahtaa hyvältä, mutta milläpä sen siitä saapi, kurjella on pitkä nokka, se leipoi nokkansa rikki kallioon. Mutta kettupa kun lipii lauhkealla kielellään, niin syönti käy hyvin laatuun. Kurki saa olla nälässä.
»Liikkuupa minun lipani, ottaako sinun orasi?» kysyy nyt kettu kurjelta.
»No ei ota minun orani», vastaa kurki. »Ja tällä tavallako sinä minun poikani kuoleman sovitat?»
»Eipä sinun rusinarokallasi nälkä lähtenytkään», vastaa kettu. »Täytyypä syödä poikiasi konsa saadaan.»
Ja siihen se kurjen ja ketun kuomaystävyys loppui.
SUTTEN ALKU.
Eräänä päivänä oli isot häät rikkaassa talossa, ja Vapahtaja ja pyhä Pietari kastamassa kulkiessaan tulivat myös sinne. He pyysivät yösijaa ja ruokaa siitä häätalosta, mutta heille sanottiin:
»Meillä on häät, ei nyt kerjäläisille ole tilaa eikä aikaa. Meillä pitää tanssia ja iloita.»
Siitäpä Vapahtaja vihastui ja kysyi kumppaniltaan:
»Mitä minä noille tanssijoille ja naurajille annan?»
»Anna heille itkua ja ulvontaa», vastasi pyhä Pietari.
Menivät saunaan, ja siellä Vapahtaja teki temppuja, lauloi laulusen ja sanoi kumppanilleen:
»Menepäs, katso, mitä hääväki nyt pirtissä tekee.» Meni pyhä Pietari ja katsoi, tuli, sanoi:
»Toisiinsa siellä katsovat.»
Lauloi Vapahtaja taas laulusen ja sanoi:
»Mene nyt, katso, mitä hääväki pirtissä tekee.» Meni pyhä Pietari ja tuli sanomaan:
»Ne käsiään pureskelevat siellä, kädet lattialla istuvat.» Lauloi Vapahtaja taas laulusen ja sanoi:
»Mene, katso, mitä hääväki nyt pirtissä tekee.» Meni Pietari ja tuli sanomaan:
»Ne nyt siellä seinille hyppelevät.» Lauloi Vapahtaja laulusen ja sanoi:
»Mene vielä ja katso.» Pietari tuli ja vastasi:
»Ne itkevät ja ulvovat.»
Kului vähän aikaa, lauloi Vapahtaja laulusen, sanoi:
»Mene, katso, mitä hääväki nyt tekee!»
Pietari lähti, mutta ei ehtinyt kuin kodan ovelle, niin koko hääväki pötki susina metsään.
Siitä on kaikkien susien alku, ja niitä riittää sen ikänsä, kunnes kuolevat.
SUSI TUOMARINA, PAPPINA JA LUKKARINA.
Sutikainen heräsi aamulla makuukselta ja näki kaksi pässiä tiellä puskemassa. Niin se tuumi mielessään:
»No nythän minulle oikein ilon ja riemun päivä koitti, kun saan tuosta hyvänpuoleisen aamiaisen nielaista.»
Ja susi lähti syömään kahta pässiä. Mutta pässit sanoivat:
»Älä meitä näin riitaisina niele, rupeamme ehkä vielä vatsassasi tappelemaan ja puskemaan, ja mitenkäs sinun sitten, susirukka, käy. Rupea ensin meidän välillemme tuomariksi riitaa ratkaisemaan, ja syö sitten sopuisina vasta.»
Suostui susi tuomariksi, meni pässien väliin; mutta siitä kun pässit kahden puolen pokkasivat, niin sudelta oli selkä katketa ja hänen täytyi lähteä pötkimään pakoon.
Juoksee siinä susi, niin näkee sian porsaineen ja tuumii:
»Jos yksi hyvä meni, niin toinen tuli. Tuostahan saan hyvänpuoleisen aterian, vaikka pässit menetinkin.»
Ja susi lähtee syömään sikaa porsaineen. Niin sika sanoo:
»Paha on, jos lapset kastamatta kuolee, nämä on vielä kastamatta, ei niitä pidä tappaa ennenkuin kastetaan. Rupea sinä papiksi, annasta kun pistäydytään tuonne rannalle kastamaan, syö heidät sitten.»
Suostui susi, ja lähdettiin joen rannalle muka kastamaan. Mutta sika kun pistäytyi veteen, susi ei älynnytkään, ja sika ui porsaineen joen toiselle puolelle eikä tullut takaisin. Susi jäi turhaan rannalle märin suin katsoa töllöttämään.
Lähti siitä sitten susi taas kulkemaan, niin näki pukin kedolla ja tuumi:
»No tuosta minä saan sittenkin hyvänpuoleisen veron, kylläpä se nyt jo kelpaakin.»
Ja susi lähti syömään pukkia. Mutta pukkipa sanoi:
»Älä minua vielä syö, sallihan minulle edes hautavirsi. Rupea lukkariksi, mene tuonne rinteen alle selällesi ja veisaa lähtövirsi, niin minä vierin täältä mäeltä kurkkuusi.»
Meni susi rinteen alle, rupesi selälleen ja alkoi suu auki ulvoa vollottaa. Niin silloin pukki pokkasi mäeltä ison kiven suden kurkkuun ja juoksi pakoon, jolkotteli.
No ei nyt susi muuta kuin itkeä öllöttämään että: »Luulin, että tämä oli minulle ilon ja riemun päivä, mutta se olikin suuri surun ja murheen päivä! Olinko minä mikä tuomari, kun rupesin pässien välille riitaa ratkaisemaan? Tai pappi, kun annoin sian lapsiaan kastaa, taikka lukkari, kun rupesin pukille lähtövirttä veisaamaan!»
HEVONEN JA LAMMAS SYÖVÄT KILPAA.
Hevonen ja lammas rupesivat väittelemään, kumpi heistä enemmän jaksaa syödä.
»Minä enemmän jaksan», kehui lammas.
»Koetetaanpas», sanoi hevonen.
He koettivat, rupesivat syömään kilpaa. No, ei pitänyt lammas hevoselle, lampaan vatsa ennemmin täyttyi, hevonen söi yhä.
Mutta silloin lammas sanoi:
»Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei kestä hoikat sääret.» Sääriään huono syytti!
KUN SUSI HEVOSKYYDILLÄ AJOI.
»Mistähän vähän suurusta saisi?» Kettu vastasi:
»Tuolla aholla näin juuri tamman. Se seisoskelee siellä yhä, sen alahuuli riippuu hölpällä. Kun vain odottaa, niin se huuli putoaa, ja siinähän sitä on suurusta!»
No susi lähti sinne aholle. Siellä oli hevonen, ja huuli riippui pitkällä. Susi asettui hevosen eteen ja odotti milloin se huuli putoaa. Hevonen seisoo, susi nälissään katsoo, eikö se jo putoa. No: eihän se pudonnutkaan!
Siitä susi lähti ketun luo ja sanoi:
»Peijasitpa, eihän se huuli pudonnutkaan!»
»Vai ei», vastasi kettu. »Sitten sitä ei ilmaiseksi suurusta saakaan. Menepäs nyt sen hevosen luo ja pyydä saada ostaa häneltä vähän lihaa.»
Meni susi hevosen luo ja sanoi:
»Myypäs, hevonen, minulle vähän lihaa.»
»Kyllä», vastasi hevonen. »Menehän katso takakaviostani, siihen on hinta kirjoitettu!»
Meni susi hevosen taakse katsomaan kirjoitusta, mutta hevonen kun nosti terävillä nauloilla kengitetyn kavionsa ja potkaista laukaisi, niin susi lensi keränä pitkin ahoa ja vähissä hengin pois pääsi. No, siitä susi meni ketun luo ja itkeä öllötti:
»Petit minua, potkaisi pakana reiän päähäni.»
»Vai potkaisi», sanoi kettu. »No sitten sitä suurusta ei saakaan kuin väkisin. Mene nyt sen hevosen luo ja sano: minä syön sinut!»
Susi meni hevosen luo ja sanoi:
»Minä syön sinut, rymä, kun olit tappaa minut!» Hevonen vastasi:
»Syö vain. Mutta minä en ehkä pysy yhdessä kohti, kun sinä rupeat syömään minua; se koskee kovasti. Solmi sentähden häntäni hyvin lujasti kaulaasi, etten minä pääsisi pakenemaan, kun sinä haukkaat.»
Kääri susi hölmö hevosen hännän kaulaansa ja solmi hyvin lujasti. Mutta silloinkos hevonen lähti laukata kopottamaan, ja susi riippui hännässä ja pieksäytyi kantoihin ja kiviin.
Tulipa kettu siinä lennossa vastaan ja kysyi suden menoa:
»Minnekäs Kusti hevoskyydillä ajaa?» Susi ulahteli:
»En tiedä, kuoma kulta, minne viimein vietäneen, missä yötä lietäneen, missä kaula katkennee, missä leuat ratkennee.
Silmät tähtiä lukeepi, sääret honkia hosuupi. Ka, ei tälle tielle ole kestikievaria määrätty!»
KETTU VIETTELEE SUDEN KUOPPAAN.
Kävelivät kettu ja susi yhdessä metsässä, niin tulivat lähelle sudenkuoppaa, jonka kettu tiesi, susi ei. Kuopan toisella puolella kasvoi iso kuusi. Ketun alkoi tehdä mieli saada sutta siihen kuoppaan, ja se sanoi:
»Kusti kuomani, lyödäänpä veikkaa, kumpi meistä on kovempi juoksija. Juostaan kilpaa tuon ison kuusen luo, minä hankin lampaan sinulle, jos voitat.»
Suden oli nälkä, mieli paloi lammasta, ja hän suostui.
Läksivät sitten juoksemaan kilpaa korkeaa kuusta kohti. Kettu kun kuopan tiesi, kiersi sen nokkelasti, mutta susi oli hyvillään, ajatteli: mitäs tuhma mutkissa matkaa, kyllä nyt minä kuusen luo ensin ehdin. Susi loikkasi suoraan ja putosi kuoppaan.
»Voi, voi, jo meni päiväni», itki susi kuopassa.
»Meneepä kai toinenkin», virnisteli kettu ja luihi tiehensä.
MITEN SUSI TULI HARMAJAKSI.
Toisen kerran kävelivät kettu ja susi taas yhdessä, niin susi näki kirjavan tikan puussa takovan ja sanoi ketulle:
»Mitenkähän meikäläinenkin noin kirjavaksi ja kauniiksi pääsisi?»
Kettu tuumi:
»Nuoripa olin mies kun tuotakin kirjavoitsin.»
»Sinäkö sen kirjavoitsit?» kysyi susi.
»Minäpä sitä, nuorna ollessani.»
»No kirjavoipa sitten minutkin, että noin koreaksi pääsisin», pyysi susi. »Miten sinä sen kirjasit?»
Kettu lupasi näyttää; tulivat sitten heinäpielekselle. Silloin kettu sanoi sudelle:
»Nousehan tuonne pieleksen päälle, niin minä sinut kirjavoitsen. Hautau niin syvään, ettei kuin korvia vähän näkyy!»
Susi nousi pieleksen päälle, ja kettupa silloin iski heinäpieleksen tuleen. Sakeana nousi savu, ja susi heinäpieleksessä oli tukehtua.
»Uhhuh, kuin on vaikeaa!» sanoi susi.
»Kärsi vähän!» vastasi kettu.
Lieska löi pieleksen päälle, sutta rupesi polttamaan, se alkoi ähkyä:
»Voi voi, jo on vaikeaa!» Kettu vastasi:
»Kuta vaivat vaikeammat, sitä kirjat kirjavammat!»
Susi odotti koreutta eikä lähtenyt pielekseltä, ennenkuin oli kuoliaaksi palaa. Siinä tuli susi tuhkanharmaaksi ja kulonkirjavaksi, ja siitämöisin on susi ollut senkarvainen, koska kettu hänet kjrjavoi.
TIAINEN JA KARHU.
Karhu tuli tiaisen pesälle, olisi vieraihin tullut. Tiaisen pojat tirskahtelivat pesästä. Karhu kysyi:
»Onkos isänne kotona?»
»Ei ole», vastasivat pojat.
Karhu lähti tiehensä, mumisi itsekseen:
»Olisin vain vieraihin tullut, en olisi noin pienille eläville mitään pahaa tehnyt.»
Mutta karhun lähdettyä tuli tiainen kotiin, ja pojat kohta hänelle sanomaan:
»Voi voi, kun täällä kävi sellainen suuri elävä, — karvarölli, lihamurikka!»
Tiainen levitti toista kouraansa, kysyi:
»Oliko se noin suuri?»
»Voi voi, isä, suurempi se oli!»
Tiainen levitti nyt toista siipeään ja kysyi:
»Voi voi, isä, paljon suurempi se oli, et ole vielä sen silmänkään kokoinen.»
Levitti tiainen nyt molempia siipiään, pöyhisti kaikki höyhenensä ja kysyi:
»No näinkö suuri se oli?»
»Vui vui, isä, et ole vielä sen korvankaan kokoinen! Vui, se oli niin suuri, ettei sitä usko, kuinka suuri se oli!»
Silloin tiainen sanoi:
»As, tii tii, — oli miten suuri oli, mutta jos minä olisin kotona ollut, niin olisin näyttänyt: pannut luut lusuksi, pään rysyksi, niin että kyllä olisi päivä läpi paistanut!»
Toisena päivänä karhu tuli taas tiaisen pesälle, vieraihin aikoi. Nyt oli tiainen kotona, ja pojat heti kun näkivät karhun tulevan, sanoivat:
»Jo tulee tänne taas se entinen suuri elävä lihamurikka, vunttaa!»
No nytpä tiainen lentää reuhkaisi heti karhun korvaan ja alkoi korvassa pöristä, horista ja nokkia. Karhu lähti hätäpäissään pakoon pönttäämään ja juoksi hetteeseen, jotta lähtisi ilkeä isäntä korvasta. Siellä täytyikin tiaisen erota. Se lensi kotiin ja sanoi pojilleen:
»Äs tii, näittekös, miten miestä korvasta taluteltiin!» Luuli näet karhua korvasta taluttaneensa.
HER VINKKELI KATTES-JUHANNES VÄKIMIES.
Olivatpa karhu ja hukka yhdessä ruunan tappaneet, niin kettu sai siitä tietää ja tuli pyytämään:
»Eikö minullekin siitä ruokaa annettaisi?»
»Ei», vastasivat karhu ja hukka, »jaksamme me itsekin tämän syödä; pyydä, liuvari, omistasi!»
Eivätkä suvainneet kettua siihen ruoalle. No tuumipa silloin kettu, miten saisi karhun ja hukan herkut syödä. Kettu kulki metsässä, sattui kissa vastaan. Repo kysyi kissalta:
»Mihinkäs matkaat, katti kuomaseni?»
»Mihinpä matkaan», vastasi kissa, — »pitkin maita, henkeäni elättelen, nälkä on».
»No tule sitten minulle palvelukseen», sanoi kettu, »niin saat pian lihaa vatsan täydeltä».
»Tulenpa tulen», vastasi kissa.
Ja tuli kissa ketulle palvelukseen, ja kettu tuumi: kyllä nyt pian saan vaikka yksinäni karhun ja hukan ruunan syödä. Sitten hän kulki metsässä, — niin sattui karhu vastaan. Kettu alkoi kehua karhulle:
»Ai ai, etpäs usko», sanoi, »minkälaisen elävän minä löysin».
»No millainen se on?» kysyi karhu. Kettu vastasi:
»Ei se ole suuren suuri eikä pienen pieni, mutta niin on kappera ja väkevä, että sinutkin söisi jos saisi. Rupesi minulle palvelukseen.»
»Mikä sen nimi on?» kysyi karhu. Kettu vastasi:
»Her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies.»
»Onpa se nimi!» tuumi karhu. »Saisikohan tuota miestä miten nähdä?»
»Vaikeapa sitä nähdä on saada, söisi sinut ehkä», vastasi kettu. »Mutta pidetäänhän neuvoa!»
Sitten kettu lähti siitä, ja lähti karhukin. Karhu juosta jölkötteli kohta hukan luo ja alkoi ihmetellä hukalle:
»Etpäs usko», sanoi, »minkälaisen elävän Mikko on löytänyt!»
»No millainen se on?» kysyi hukka. Karhu vastasi:
»Ei se ole, kuuluu, suuri eikä pienen pieni, mutta niin kappera ja väkevä kuuluu olevan, että söisi sinutkin, jos saisi. Se meni Mikolle rengiksi.»
»Mikä sen nimi on?» kysyi hukka. Karhu vastasi:
»Her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies.»
»No onpa se nimi!» tuumi hukka. »Saisikohan tuota miten nähdä?»
Karhu vastasi:
»Vaikeapa sitä on nähdä, söisi sinut ehkä, sanoi kettu minulle. Mutta tuumitaan, tuumitaan.»
Tapasivat sitten karhu ja hukka ketun ja kysyivät heti:
»Joko olet tuuminut, eikö saisi sitä her Vinkkeli Kattes- Juhannes Väkimiestä miten nähdä?»
Siihen oli ketulla tuumansa:
»Vaikeapa on sitä nähdä, mutta kun kestit laitatte ja meidät kestiin kutsutte, minut ja palvelijani, niin ehkäpä saatte nähdä.»
»Mutta jos se syö meidät ehkä, kun on suuri ja väkevä, voi paljonkin pahaa matkaan saattaa?» kysyivät karhu ja hukka.
»Menkää te meidän syöntiajaksi piiloon», sanoi kettu.
»Olkaa ihan liikkumatta. Piilosta katsokaa, kun me Kattes- Juhanneksen kanssa kesteissä syömme. Niin voitte sitä katsella, muuten jos saapi nähdä teidät, syöpi!»
Suostuivat karhu ja hukka ja laittoivat kestit siitä komeasta ruunasta ja kutsuivat ketun ja katin kestiin. Sitten he menivät piiloon, karhu ja hukka: karhu nousi suureen mäntyyn ruokapaikan viereen, hukka meni risuroukkioon männyn juureen. Mutta hukkapa unohti ruveta nenin kestipöytään päin, rupesi selin ruunaan, jotta oli vaikea vierasta katsella.
Sitten tulivat kettu ja kissa kestiin. Kissa tuli kehrätä hyristen ja häntä pystyssä. Karhu kun sen näki männystä, supatti heti hukalle männyn juureen:
»Nyt se tulee jo, her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies. Pienipä se onkin, mutta maa jyrisee jalkain alla ja pyssy on sillä pystyssä, kivääri!»
Sitten kettu ja kissa tulivat ja rupesivat ruunaa syömään. Niin kettu alkoi härnätä siinä kissaa, tavoitellen lihaa kissan käpälistä. Ja silloin kissa pani marmatti vihaisena ketulle: mur mur mur.
Karhu kun sen murahtelun kuuli, supatti hukalle männyn juureen:
»Kuulitkos, se panee jo mur mur. Mitä se arvelee? Se kai uhkaa meidät muruiksi panna!»
Hukka pelästyi siitä ja tuli yhä uteliaammaksi. Himottaisi toki sellaista petoa nähdä. Mutta nähdä ei voinut, kun oli ruvennut selin ruunaan ja kettu oli käskenyt liikkumatta olemaan. Mutta eipäs malttanutkaan hukka olla liikkumatta.
Hän käänsi hiljaa päätään ruunaan päin kissaa nähdäkseen
— ja silloin vilahti suden korva risuroukkiossa, kissa näki sen, luuli, hiirikö oli, ja ampui suden korvaan kiinni ja puri. Siitä susi pelästyi kauheasti, luuli, että nyt se Kattes- Juhannes Väkimies rupee häntä tappamaan ja syömään, — ja tömähti hyrmykkyrissä pakoon metsään. Kissa taas pelästyi sutta, ajatteli mikä peto se sieltä risuroukkiosta hiiren asemesta tömähti, —ja kavahti sutta pakoon mäntyyn.
Mutta karhupa männyssä vuorostaan säikähti, ajatteli, että nyt se Väkimies ampuu häneen ja tulee häntä syömään, kun ei Kustia kiinni saanut. Ja karhu hyppäsi rymähti alas männystä ja juoksi hyrmykkyrissä pakoon metsään.
No nyt jäi koko toisten saalis ketulle ja kissalle kahden, ja kettupa sanoi kissalle:
»Tästä nyt saat lihaa, her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies, — syö kyllältäsi!»
MIKSI KARHU TALVELLA MAKAA PESÄSSÄÄN.
Olivatpa jalopeura, kuningas, ja karhu mörykkä olleet ennen ystäviä, olivat aivan lähekkäin asuneet. Jalopeura oli pannut karhun metsän valtiaaksikin. Mutta se kävi ketun sisulle, ja hän mietti, miten saisi ystävysten välillä rauhan rikotuksi.
Menipä kettu nyt jalopeuran luo ja sanoi:
»Kuules, kuningas, ole varuillasi, karhu on tullut ihan hulluksi, se on kateellinen sinulle, kun olet kaikkien eläinten kuningas. Päästyään metsän valtiaaksi se hautoo neuvoa viedäkseen sinulta vallan ja aikoo huomisaamuna ani varhain tulla sinua majassasi makuulta tappamaan, kun eivalveilla väkevää uskalla. Ole siis aamulla ani varahin majastasi liikkeellä, muuten sinun käy pahoin, sillä helpompi on otella avotanterella kuin sisällä.»
Jalopeura kun tuon sanan kuuli, julmistui suuresti ja teroitti kyntensä ja hampaansa aamulla karhun kanssa otellakseen. Mutta kettupa meni kohta karhun luo ja sanoi:
»Kuules, pallinaama, jo katuu jalopeura sitä, että sinut metsän herraksi asetti. Ole varuillasi, hän tahtoo nyt itse olla metsänkin kuningas ja aikoo huomisaamuna varhain hyökätä pirttiisi ja repiä sinut makuulla kappaleiksi, kun ei valveilla väkevämpäänsä uskalla. Tule siis aamulla ani varahin kojusta ulos ja saat nähdä, eikö jo jalopeura hiiviskele lähistöllä.»
No karhu sen kuultuaan teroittaa peloissaan kynsiään, hampaitaan jalopeuran kanssa aamulla koetellakseen.
Aamulla varhain lähtevät sitten molemmat liikkeelle ja näkevät toisensa ja tuumivat: eikös puhunutkin kettu totta, jopas oli tulossa henkeäni ottamaan. Ja siitä he suuttuivat ja karkasivat kilvalla toisiaan komahuttamaan.
Siitä syntyi sota sanomaton, ei tietoa milloin se loppui. Mutta siinä karhun kaunis turkki revittiin niin pilalle, ettei hän sen koommin tarkene talvella olla ulkona. Ja siksipä nyt karhu talvet pesässään makaa, kun ei turkki pidä pakkasta!
SUDEN JÄYKKÄ SELKÄ.
Tulipa jalopeura kerran kovin kipeäksi, ja kettu sattui hänen majansa ohi juoksemaan. Niin jalopeura kysyi ketulta:
»Mitäs juokset joutilaana, reporeuhka?»
»Enpä niinkään joutilaana», vastasi repo. »Juoksenhan, vilkuttelen, sinulle lääkitystä hakemassa.»
Jalopeura tuli hyvilleen ja kysyi:
»No oletkos mitä löytänyt?»
»En ihan vielä», vastasi kettu. »Mutta olen juuri löytämäisilläni. Kävin tuolla ladon luona vanhan hämähäkin puheilla, se sanoi minulle hyvän lääkityksen miettivänsä.»
»No juokse nyt sinne kiireesti», sanoi jalopeura, »ehkä saat siltä neuvon soveliaasti sipaistuksi. Tule sitten pian takaisin.»
Lupasipa kettu tehdä sen ja tulikin hetken päästä takaisin. Jalopeura kysyi:
»No saitkos lääkitystä taudilleni, Mikko-kuoma?»
»Mikäpäs oli saadessani», vastasi kettu.
»No millainen on lääke?» Kettu vastasi:
»Neuvoi vanha hämähäkki: hukan selästä on läiskä nyljettävä ja pantava jalopeuran kipeälle paikalle lääkitykseksi, niin neuvon antoi, niin paranee.»
»Ohhoh», sanoi jalopeura, »olipas se karvas lääke».
»Karvaat lääkkeet ne tehokkaimpia ovatkin», vastasi kettu.
Ja jalopeura kutsuttikin suden puheilleen ja kaappasi kiinni ja repi hänen selästään aika läiskän ja pani sen kipeälle paikalleen lääkitykseksi.
Ja siitä suden selkä tuli niin kipeäksi, ettei se voinut sitä ollenkaan kääntää, ja vielä tänä päivänä on suden selkä niin jäykkä kuin sananlasku sanoo:
Sujumaton kuin suden selkä!
MIES VAIMONPOIKA.
Kulki jalopeura taas terveenä ja uljaili itsekseen ja tuumi:
»Minä olen semmoinen, että olen väkevämpi kaikkia muita eläimiä, ja olen väkevin maailmassa enkä pelkää mitään.»
Niin tuli iestetty härkä tiellä vastaan, ja jalopeura kysyi:
»Kuka sinut on tuolla tavalla nivonut?» Härkä vastasi:
»Mies Vaimonpoika semmoista tekee!»
»Miksi et vastustanut?» kysyi jalopeura.
»En uskaltanut. Hän on kaikkein väkevin maailmassa, häntä pitää kaikkien pelätä.»
»Minä en pelkää mitään», vastasi jalopeura. »Missähän saisi tavata Mies Vaimonpoikaa, jotta koetettaisiin voimia, niin kyllä näyttäisin hänelle? Minä en sitten pelkää miestäkään!»
»No kuljehan tuonne tietä pitkin, kyllä kai se sieltä tulee», vastasi härkä.
Kulki jalopeura tietä pitkin, ja koira tuli vastaan. Jalopeura kysyi:
»Oletko sinä Mies Vaimonpoika?»
»En toki», vastasi koira. »Ei hän ole tällainen, hän on toisenlainen. Hän panee kahleet minullekin ja käskee minut riistaa ajamaan, minun täytyy totella. Minä olen vain Vaimonpojan edeltäkävijä.»
Jalopeura kysyi:
»Missähän minä saisin Mies Vaimonpoikaa tavata? Minä aion koetella hänen kanssaan voimia, lyödä painia, minä en häntä tottele.»
»No kuljehan tuonne tietä pitkin, kyllä se sieltä tulee», sanoi koira.
Kulki jalopeura tietä pitkin, ja juoksi pieni lapsi leikitellen vastaan. Jalopeura kysyi:
»Oletko sinä Mies Vaimonpoika?»
»En minä mies ole», vastasi lapsi, »minä olen vasta miehen alku, mutta mies minusta tulee!»
»No missähän saisin hänet tavata?»
»Kuljehan tuonne tietä pitkin, kyllä se sieltä tulee», vastasi lapsi.
Tuli keppi kädessä vanha ukko vastaan. Jalopeura kysyi:
»Sinäkö olet Mies Vaimonpoika?»
»En minä ole mies», vastasi ukko. »Minä olen miehen loppu, olin mies, nyt en ole enää.»
»No missähän saan Miehen tavata?» kysyi jalopeura.
»Kuljehan vähän tietä pitkin, kyllä mies sieltä tulee!»
Jalopeura kulki taas, ja tuli täysissä tamineissa, sapeli vyöllä, kivääri olalla sotamies vastaan. Jalopeura kysyi:
»Oletko sinä Mies?»
»No miehestäpä pitäisi käydä», vastasi sotamies ja hypähti,
— »jos vastusta haet?»
»Niin haen. Ruvetaan voimia koettelemaan, sillä olen eläinten kuningas ja väkevin maailmassa.»
»Ruvetaan vaan», sanoi mies. »Mitenkä koetellaan?»
»Miten mielesi tekee!»
»Mitenkäs sinun?» vaati mies.
»No karjaistaan ensin ja syljetään toisiamme silmille kilpaa. Kumpihan kovemman työn tekee», sanoi jalopeura.
Suostui kaartilainen. Ja eläinten kuningas karjaisi niin että kalliot tärisi ja sylkäisi niin että vaahto kihisi. Mutta sotamiespä tempasi olalta kiväärin ja ampua pamautti jalopeuraa vasten silmiä, niin että jalopeura sanoi:
»Kamalanpa äänen päästit, ja karvasta, kovaa on sinulla sylki. Ihan se kasvoni haavoitti.»
»Jahah, vai haavoitti. No kyllä minä haavat voitelenkin!» sanoi sotamies ja sivalsi sapelinsa ja alkoi huimia jalopeuraa korville minkä ennätti.
No mikäs siinä auttoi. Ei piisannut jalopeura Vaimonpojalle, vaan pako tuli eteen.
Paetessaan jalopeura kohtasi suden, ja susi kysyi:
»Kuinkas olet noin raadeltu?» Jalopeura kertoi:
»Minä olen tavannut Mies Vaimonpojan, ja me koettelimme voimiamme. Sepäs se vasta mies oli! Kun ensin karjaisi ja silmille sylki, niin ukkosen tuli leimahti, kas se oli lujaa sylkemistä se! Ja sitten kun sanoi haavoille voiteen antavansa ja sivalsi pyrstösulkansa, sillä voiteli, niin korvissa kuumat kihisi. Kyllä on Mies Vaimonpoika nyt väkevin maailmassa, sitä miestä pitää kaikkien eläinten pelätä!»
Ja siitä tapauksesta jalopeura tuli niin häpeilleen, että lähti tykkänään näiltä mailta pois ja jätti maat, mannut uudelle kuninkaalle. Eikä ole jalopeuroja sen koommin täällä asunut.
UKON HÄRKÄ.
Oli köyhä ukko, ukolla härkä. Ukko tervasi selän härältä ja työnsi härän metsään. Tuli karhu mörykkä härkää vastaan, könni, ja kysyy:
»Paljonko sinulla on voimaa?» Härkä vastasi:
»Pää on kuin Jumin kurikka, kaksi kalo-sarvuistani, kaksi silmä-möljäriä, häntä kuin Hämehen miekka.»
»Hyppäänkö selkääsi ajelemaan?» kysyi mörykkä.
»Hyppää, ka hyppää!» sanoi härkä.
Hyppäsi karhu härän selkään, ja härkä alkaa kotiin juosta. Juoksee, juoksee, jo pyrkii mörykkä pois selästä, sanoo:
»Seisahdu, heitä minut tuohon paikkaan, tähän paikkaan, tähän kannolle, tuohon kannolle!»
Ei heitäkään härkä, ei pääse mörykkä pois selästä, kun tarttui siihen, kuivi karvat kiinni tervaan. Juoksee härkä ja vie mörykän kotiin. Ja ukko pistää mörykän tuvankarsinaan.
Tulee toinen päivä, ukko taas tervaa selän härältä ja laskee metsään. Tulee hukka härän luo, kysyy: »Paljonko sinulla on voimaa?»
Härkä vastaa:
»Pää kuin Jumin kurikka, kaksi kalo-sarvuistani, kaksi silmä-möljäriä, häntä kuin Hämehen miekka.»
»Hyppäänkö selkääsi?» kysyy hukka.
»Hyppää, ka hyppää!» vastaa härkä.
Hyppäsi hukka, härkä ei kuin kotiin juosta, juoksee, juoksee. Jo tahtoo hukka pois selästä, pyrkii:
»Heitä minut tuohon paikkaan, tähän paikkaan, tähän kannolle, tuohon kannolle!»
Ei seisahdu härkä, eikä pääse hukka pois selästä, kun tarttui kiinni, kuivi karvat tervaan. Juoksee härkä, vie hukan kotiin, ja ukko pistää hukan karsinaan.
Taas kolmanna päivänä ukko tervaa härältä selän ja laskee metsään. Tulee ilves härän luo ja kysyy: »Paljonko sinulla on voimaa?»
Härkä vastaa:
»Pää on kuin Jumin kurikka, kaksi kalo-sarvuistani, kaksi silmä-möljäriä, häntä kuin Hämehen miekka.»
»Hyppäänkö selkääsi?» kysyy ilves.
»Hyppää, ka hyppää!» vastaa härkä.
Hyppää ilves, tarttuu tervaan, härkä vie ilveksen kotiin, ja ukko pistää sen karsinaan.
Tulee neljäs päivä. Ukko tervaa vielä härältä selän ja laskee metsään. Tulee jänis härän luo, ja kysyy: »No onkohan sinulla voimaa?»
Härkä vastaa:
»Pää kuin Jumin kurikka, kaksi kalo-sarvuistani, kaksi silmä-möljäriä, häntä kuin Hämehen miekka.»
»Hyppäänkö selkääsi?»
»Hyppää, ka hyppää!»
Hyppää jänis, tarttuu tervaan, härkä juoksuttaa jäniksen kotiin, ja ukko pistää sen karsinaan.
No aamullapa ukko alkaa veistään hioa. Hioo, ka nostaa mörykkä päätään tuvan karsinasta ja kysyy:
»Mitäs ukko veistään hioo?» Ukko vastaa:
»On mörykkä karsinassa, pitäisi mörykältä päätä leikata.»
»Älä veikkonen», sanoo mörykkä, »minä tuon sinulle suuren karjan hevosia».
»No tuo, ka tuo, niin en leikkaa», vastaa ukko ja päästää mörykän karsinasta. Menee sitten, katselee, kuuntelee, tokkohan mörykkä hevoskarjan tuo. Jo jytäjää, jo täräjää maa kaikki! Tuo mörykkä ukolle suuren, suuren hevoskarjan ja menee sitten metsään.
Huomenna ukko alkaa taas veistään hioa. Mutta tirkistää jo hukka karsinasta ja kysyy:
»Mitäs, ukko, veistäsi hiot!» Vastaa ukko:
»On hukka siellä karsinassa, pitäisi kaulaa leikata.»
»Älä veikkonen», sanoo hukka, »minä tuon sinulle ison karjan lehmiä».
»No tuo, ka tuo, niin en leikkaa», sanoo ukko ja päästää hukan karsinasta. Menee sitten, katselee, kuuntelee, tokkohan susi lehmäkarjan tuo. Jo ammuu, kaikki maa kumajaa, jo tuo hukka ukolle lehmäkarjan ja menee metsään.
Taas alkaa ukko veistään hioa, nostaa ilves päätään karsinasta, kysyy:
»Mitäs, ukko, veistä hiot?»
»On ilves siellä karsinassa, pitäisi siltä päätä leikata.»
Toi ilves ukolle suuren lammaskatraan. Vielä alkaa ukko veistä hioa. Nostaa jänis viuhkain päätään karsinasta, kysyy:
»Mitäs, ukkeli, sitä veistä hiot?» Vastaa ukko:
»On jänis kuulemma siellä karsinassa, pitäisi siltä jänikseltä, puppanalta, päätä leikellä.»
»Älä velikulta leikkele», sanoo jänis. »Minä tuon sinulle nuoren tytön mutsoksi.»
»No tuo, tuopas, niin minä en leikkele!» sanoo ukko ja päästää jäniksen karsinasta. Lähtee jänis, juoksee:
Hyppis hoppis kippis koppis hyppis hoppis kippis koppis!
Menee ukko, katselee, kuuntelee tokkohan jänis nuoren tytön tuo. Kuuntelee, jo panee porstuassa: yh äh, yh äh! Ja kun avaa ukko ovea, niin jo tuo jänis, vääntää, nuorta tyttöä selässään ukolle morsioksi ja lähtee sitten metsään takaisin.
No, mitäs siinä: köyhä ukko sai kaikki saaliit ja alkaa siinä pohattana mutsonsa kanssa elellä. Siitä eletään vielä tänä päivänä, ehkä kotva huomennakin, — mene tiedä, minkä päiviä, minkä aikoja!
METSÄKANA JA KYLÄKANA.
Metsäkanalla ja kyläkanalla oli kiista siitä, kumpi heistä pääsee kylään ihmisten luo asumaan, kumman täytyy jäädä
metsään. Viimein päättivät, että se kylään pääsee, joka kilpajuoksussa ehtii sinne ennen perille.
Lähtevät he sitten kilpaa juoksemaan. Kyläkana on paljon huonompi juoksemaan kuin metsäkana; mikäs auttoi, se jäi heti jälkeen.
Mutta silloinpa se otti älyn avuksi. Se huusi sieltä takaa metsäkanalle:
»Kuules, rahkakorva, katsopas sääriäsi, millaiset ne ovat. Kuinka sinä kehtaat noin rumin säärin mennä kylään, etkös häpeä! Nypihän ensin edes karvat koivistasi pois!»
Metsäkana hullu seisahtuikin koipiaan katselemaan, kaunistelemaan, karvoja sääristään nyppimään. Olihan muka häpeä moisin jaloin tulla kylään.
Mutta metsäkanan viivytellessä pinkaisikin kyläkana edelle ja ehti kylään ennen metsäkanaa.
Niin pääsi kyläkana kylään asumaan, mutta metsäkanan täytyi jäädä metsään.
MITEN SORSA OPETTI KANAA UIMAAN.
Sattuipa sorsa kerran jäämään talveksi näille maille. Mutta kun se on muuttolintu ja talveemme tottumaton, niin se ei löytänyt ruokaa mistään, vaan oli kuolla nälkään ja viluun. Silloin se meni kyläkanan luo aikoen apua pyytää. Kyläkana kysyikin sorsalta:
»Kuinka on sinun, sorsa, täällä talvella elää?» Sorsa vastasi:
»Vilu on, paleltua olen, ei ole syödä mitään ja nälkään olen kuolla.»
Silloin kyläkana tuumi:
»No jos kesällä sitten opetat minut uimaan, niin saat jäädä luokseni nyt talveksi asumaan. Niin riittää sinulle lämmintä ja ruokaa, minä syötän sinua yli talven.»
Sorsa lupasi täyttää kanan pyynnön ja opettaa hänet kesällä uimaan, ja sai tulla kanan luo talveksi asumaan. Näin kana elätti sorsaa koko talven.
Mutta tulipa taas kevät ja jäät sulivat. Sorsa voi jo itsekin hankkia ruokansa, sen oli jo ulkonakin lämmin olla, ja kerran se näytti aikovan lähteä kanan luota pois. Silloin kana sanoi:
»No opetapas nyt minut uimaan kuten lupasit!»
»Opetan, opetan», vastasi sorsa. »Tulehan kanssani rannalle.»
Kana tuli rannalle. Silloin sorsa sanoi:
»Tulehan, astu kanssani järveen.»
Tuli kana sorsan kanssa järveen, ja sorsa sanoi:
»Kas näin, nyt me otamme vedestä rääpyksen!» — Ja sorsa heitti kanan oman onnensa nojaan ja alkoi ajella rääpyksiä. Mutta kana rupesi uppoamaan.
»Oi voi, sorsa», huusi se, »jo uppoan, uppoan!»
»Uppoat, ka uppoa!» vastasi sorsa.
»Oi sorsa, upposin», huusi nyt kana.
»Upposit, ka upposit», vastasi sorsa. Ja se upposikin — kana.
KETUN RAUHA.
Istuivat kukko ja kanat orrellaan, niin kettu neulasilmä pujahti navettaan ja näki kukon ja kanat, ja sen alkoi mieli tehdä niiden lihaa syödä. Niin siitäkös nyt kettu rupesi kukolle ja kanoille veikailemaan:
»Tule alas, kukkapää, tulkaa alas, herttaiset! Tulkaa tänne syömään, maassahan on ruokanne, ei orrella, sen tiedätte!»
»Luk luk, mennäänkö?» kysyivät kanat kukolta.
»Koko koko, syö kokonaan, ei mennä», varoitti kukko.
»Enpä toki syö», vastasi kettu. »Etkös tiedä, kukko, etten teitä nyt saakaan syödä. Kuulehan nyt: äsken ovat kaikki eläimet tehneet keskenään ikuisen rauhan, ei saa toinen toiselle surmaa tehdä. Tulkaa siis turvallisesti alas, helttaleuat, tule alas, kukkapää!»
Kukko ja kanat aikoivat jo tulla alas. Mutta silloinpa vanha ukko, joka sattui navetan kulmalla kuulemaan ketun houkutuksia, alkoi jutella:
»No sepä nyt hauskaa oli, että eläimet ovat tehneet keskenään ikuisen rauhan. Kas vaan, tuoltahan näkyy kaksi koiraakin tulevan, jotka keskenään sovussa iloisesti leikittelevät!»
Tuskin oli kettu ne sanat kuullut, niin hän jo lähti aika menoa pakoon puikkimaan. Mutta ukko kysyi ketulta:
»No miksikäs noin kiireesti pois menet? Olisihan teidän ollut iloista tässä kaikin yhdessä leikitellä, kun koiratkin tähän sattuivat.»
Kettu vastasi:
»Minä luulenkin, etteivät koirat ole saaneet vielä tietää tästä rauhasopimuksesta.»
KUN SIKA VEDON VOITTI.
Kerran oli karhu hyvin nälissään ja uskalsi illalla kylän laiteille ja näki siellä sian riihen luona tonkimassa. No se on sialla sellainen tapa, se on uuttera kyntömies.
Karhu tuumi itsekseen: syödä se pitää tuo tunkelo, kun on näin nälkä eikä saa muutakaan syömistä. Ja sanoo karhu sialle:
»Turhaapa enää siinä maata tongit, tule, minä syön sinut.»
— Ja niin sanoen karhu töytää sian päälle.
Siitäkös nyt sika röhkimään ja pitkin seinää kiertämään:
»Öh, öh, et sillä luvalla, et sillä luvalla sinä minua syö!»
»No milläs luvalla sitten?» kysyi karhu. »Kyllä minulla on voimia.»
»Mitäs voimista», vastasi sika. »Viisaampihan se nykyään saa tässä maailmassa muut syödä.»
»Vai niin, pihkasilmä! Ja luulet, että minä olen tuhma kuin sika! Koetetaankos viisautta?»
»Koetetaan», vastasi sika. »Se, joka näkee päivännousun ensiksi, on viisaampi. Välipuhetta minä tahdon, onhan aikaa minut syödä sitten perästäpäin, jos tahdot.»
»Hyvä. Ja minä saan sinut syödä, kun voitan?»
»Saat. Mitä panet puolestasi veikkaan?»
»Mitä tahdot?» kysyi karhu.
»Panetkos tynnyrin oltta?»
»Panenpa vaikka viisi, lastukuono. Jos ennen huomaat päivännousun, saat minulta oluen, jos minä ennen huomaan, saan minä syödä sinut.»
Ja sitten lyötiin veikkaa toiselta puolen oluttynnyristä, toiselta puolen itse siasta. Ja ruvetaan sitten riihennurkalle istumaan, kököttämään, odottamaan päivännousua. Kumpi sen ennen näkisi, se voittaisi.
No karhu asettui tietysti vahtiin itään päin, josta aurinko nousee. Mutta sikapa istua töllötti kärsä pystyssä länttä kohti, katseli metsän latvoja. Ja tuumipa karhu nyt itsekseen: Mitäs se hölmö länteen töllöttää, eihän aurinko sieltä nouse, vaan laskee sinne. Mutta töllöttäköön selin vaan, niinpä hänet voitan. Kylläpä jo nälkä vatsassa kurniikin, makuisan paistin saan.
Istua kököttävät sika ja mörykkä vastatusten koko yön. Sika kärsällään länteen tähtää, karhu silmällä itään, toisella rahkakorvaan. Mutta yht'äkkiä ruskottaessa röhkäiseekin sika:
»Noh, jo päivä nousee!» Karhu hämmästyi ja hoki:
»Mistä, kusta? Ethän edes itään katso, idästähän se nousee eikä lännestä. Et suinkaan sinä selälläsi näe!»
Mutta sika vastasi:
»Ole vait! Läntisiin puunlatvoihinpa aurinko ensin valon heittää ja sitten vasta näkyy idästä. Katso länteen, paistaako, vai ei, päivä!»
Karhu katsoi, ja jo paistoikin päivä läntisiin metsiin, vaikka idässä piili pimeissä vielä.
Niin näki sika päivännousun ennen karhua ja voitti vedon, eikä karhu saanut syödä sikaa, vaan hänen täytyi antaa luvattu tynnyri oltta.
Noh, siitäkös voitosta sika ihastui ja rupesi voitonhulluudessa oltta juomaan! Hänkös nyt ryyppäsi, ryyppäsi, hänestä tuli ainainen humalainen aidankiertäjä, ja tuon tuostakin hän ojiin kupsahtaa, tuli iäkseen rapakoissa siivottomaksi. Ja nyt se kaiket päivät pohmelossa laiskana makaa, röhkää, vielä nytkin!
HUNAJAN HAKU.
Näkipä kettu metsässä puun, jonka halonhakkaaja oli kaatanut ja halkaissut ja pistänyt kiilan puun rakoon. Niin kettu juoksi karhun luo ja sanoi:
»Kuules, eno, tahdotkos hunajaa, minä löysin mehiläisen pesän?»
No karhu on ahnas hunajalle ja kysyi:
»Missä se on se pesä?»
»Tulehan jäljestä, minä neuvon», sanoi kettu.
Meni karhu ketun jäljestä, ja he tulivat halkaistun puun luo. Niin kettu näytti karhulle sitä halkeamaa ja sanoi:
»Tuolla raossa se on mehiläisen pesä, kaiva syvältä, eno!»
Mahtanee makiaa olla, tuumi karhu, pisti molemmat käpälänsä halkeamaan ja alkoi kaivella. Mutta silloin kettu sivalsikin kiilan raosta pois ja puu laukesi kiinni, nipistäen karhun käpälät pihtiin.
»Ai ai», alkoi karhu huutaa.
»Miltäs mesi maistuu?» kysyi kettu.
Karhu kiukustui siitä ja riuhtaisi käpälänsä raosta, niin että nahka rakoon jäi. Ja nyt karhu läksi kettua takaa ajamaan.
Mutta kettupa kavahti korkealle kivelle ja huusi karhulle:
»Oliko eno velkaa, koska enolta vietiin kintaat?» Ja niin sanoen kettu hyppäsi pakoon.
OIKEA METSÄMIES.
Oli oravalla yhdeksän poikaa, ja makaa orava poikineen pesässään, niin tulee metsämies puun juurelle, kolkkailee kirveellä puuta ja koettelee: taitaa olla pesä!
»Menkää, pilkistäkää, poikaseni, pesän suulta», sanoo emo- orava, —»katsokaa, minkälainen on metsämies, minkälainen on haukkuja!»
Menevät poikaset, pilkistävät pesän suulta, tulevat takaisin ja emolle vastaavat:
»Komea on metsämies, uljaassa asussa, pyssy hyvin kaunis ja vaskella puolitiehen silaeltu. Koirakin on hyvä, sileä ja lihava kuin mikä vaan, karva oikein kiiltää.»
»No ei sitten mitään hätää», vastaa emo-orava, »maatkaa rauhassa, kiikelit, kantakeikkelit! Ei tule mitään.»
Makaavat rauhassa, ja mies lähti tiehensä aikansa kolkkailtuaan.
Toisena päivänä tulee taas metsämies puun juurelle, kolkkailee kirveellään, koettelee, olisiko tuolla oravia, koira räyskä. Niin emo sanoo:
»Menkääs, poikani, pilkistäkää taas pesän suulta, katsokaa minkälainen on ampuja, minkälainen on koira.»
Menevät poikaset, pilkistävät pesän suulta, tulevat takaisin, sanovat:
»Kelvollinen on metsämies, vaikk'ei niin komea kuin eilen. Kohtalaisessa on asussa, pyssy on keskinkertainen, ei ole vaskiheloja yhtään. Koirakin on mukiinmenevä, ei ylen lihava, ei laihan laihakaan, ei karva kiillä, jos ei ole takuissakaan. Ei ole mies kuin eilen.»
Emo-orava sanoo:
»No ei sitten vielä pahaa hätää. Maatkaa vielä rauhassa, kiikelit, kantakeikkelit!»
Makaavat rauhassa, ja mies kolkkailtuaan, koira räyskäiltyään lähtevät tiehensä.
Maataan, tulee aamu taasen, tulee taas metsämies puun juurelle, kolkkailee kirveellään puuta, koettelee, oravia onko. Koira käheällä äänellä vinkuilee. Niin emo-orava kavahtaa, sanoo pojilleen:
»Menkääs nyt, pojat, pilkistämään sieltä pesän suulta, katsomaan, minkälainen on ampuja, minkälainen on koira.»
Menevät pojat, pilkistävät pesän suulta, tulevat takaisin ja vastaavat emolle:
»Kehno on metsämies, nuttu kaikki ryysyinä vyötäröihin saakka, pyssyssä ei ole puuta ensinkään, pahanpäiväinen tyhjä piippu kädessä. Koirakin on retaleturkki, karva kaikki tappuroina riippuu, nälkään se on kuolemassa, tuskin puuta vasten pystyssä pysyy. Eipä nyt hätää ole!»
Mutta emo vastaa:
»Nytpä nyt se hätä onkin! Jo tuli ihmeet ja kummat. Juoskaa pakoon heti, näpinlyöjät, minkä ikinä pääsette, kunne kukin kerkiätte! Se kaikki korvet koluaa, kunhan ei käsiinsä saisi. Sillä sellainen se oikea metsämies on!»
KOIRAN YSTÄVYYS.
Olipa koira sairaaksi tullut, ei jaksanut enää metsänriistaa ajaa eikä haukkua. Niin talossa tuumittiin:
»Mitäpä tästä koirasta enää rupeamme syöttämään ja elättämään, kun se ei enää jaksa riistaakaan haukkua. Ajetaan se talosta pellolle. Tappamaan emme häntä käy, mutta kuoleehan se, kun ei saa ruokaa.»
Ja koira ajettiin talosta, ei päästetty enää tupaan eikä annettu ruokaa. Koira makasi nyt nälissään ja kipeänä navetan takana tunkion liepeellä ja odotti kuolemaansa. Niin silloin sattui susi tulemaan tienoille, näki pellon takaa koiran tunkiolla ja kysyi:
»Mitäs, lanko, siinä makailet?»
»Sitäpä makailen», vastasi koira, »kun tulin sairaaksi enkä jaksa riistaa haukkua, niin ajettiin pois talosta eikä päästetä tupaan, ei anneta ruokaa. Odottelen nyt tässä kuolemaani. Söisit minut, jotta vaivoistani pääsisin.»
Susi vastasi:
»Enpä syö, ystäviähän ollaan ja sukulaisia, yksiä volonaamoja kaikki. Ja autanpa sinut vielä elämäänkin ja hyville päiville, jotta on leipää kyllä.»
»Mitenkä sinä auttanet?» kysyi koira.
»Autanpa siten», vastaa susi, »että sinä menet kartanolle, jossa lapset leikkivät, ja minä hyppään muka ja tempaan yhden lapsen hampaihini ja lähden pellolle viemään. Toiset lapset rupeavat silloin kirkumaan, sinä alat haukkua ja tulla jäljestäni, kun lapset usuttavat: hus hus, ota sisko hukalta!
Minä juoksen hiljaa ja heitän lapsen eteesi. Silloinpa lapset kertovat tapauksen aikuisille, ja sinua ruvetaan taas hyväilemään, kun muka pelastit lapsen hukalta. Sinulle annetaan hoitoa ja ruokaa palkinnoksi kuin ennenkin. Mutta muistakin sinä sitten minua, kun minulle hätäpäivä päälle saapi! Nyt on kesä, nyt minulla ei ole tarvis, sukulaiseni.»
Koira lupasi muistaa ja meni kartanolle, jossa lapset leikkivät. Yht'äkkiä susi tulla vonkaisi ja tempasi yhden lapsen hampaihinsa ja lähti viemään pellolle. Toiset lapset siitä alkoivat kirkua:
»Susi, susi, hus koira, ota sisko hukalta!»
Nyt lähti voimaton koira köhnimään suden jäljestä, ja susi jätti lapsen koiralle. Siitäkös lapset kertomaan aikuisille, miten koira oli sudelta heidän siskonsa pelastanut, ja koiraa hyväiltiin ja sille annettiin hoitoa ja ruokaa taas, vieläpä entistä paremmin, niin että se tuli aivan terveeksi ja jaksoi taas riistaa ajella.
No tulipa sitten ankara talvi ja sudelle kova nälänhätä. Niin susi muisti auttamansa sukulaisen ja meni eräänä iltana taloon, odottaa pihalla, että koira tulisi ulos, ja sanoo sitten koiralle:
»Muistapas nyt minua kuten lupasit, toimita nyt sinä vuorostasi minut hyville päiville, minulla on nyt kova nälänhätä.»
Koira vastasi:
»No pitäneepä auttaa. Täällä onkin nyt parhaillaan häät ja paljon ruokaa. Lähde kanssani tupaan, niin kestitsen sinua aika mekosta! Mutta mennään salavihkaa, muuten tuntevat.»
He menivät eteiseen. Joku vieras sattui raottamaan ovea, ja koira meni raosta sisään ja susi pujahti ihmisten huomaamatta jäljestä. Koira ja susi menivät hääpöydän alle. Siellä koira alkoi pyydellä, käpälällä kaapia pitoväeltä ruokaa, koiralle heitettiin luita pöydän alle, ja se antoi niitä sudelle, mutta suolaisimmat; itse söi tuimat. No sai sitten susi syöneheksi kyllälti, niin sitä rupesi janottamaan kovasti ja se sanoi:
»Mistähän saisi nyt juomaa? Rupesi janottamaan.»
Koira tiesi, että penkin alla pölkyn takana oli iso viinasanko, se vei suden penkin alle ja sanoi:
»Tässä on, kuoma, kaljaa. Ryyppää!»
»Ryyppää sinä, hyvä perheenmies, ensiksi», sanoi susi.
Koira olikin hänelle mieliksi ja ryyppäsi ja kehoitti sitten sutta. Susi otti nyt kunnon kulauksen suolaisen päälle ja tuli pian hyville mielin.
»Ryyppää vielä kerta, pitkät sinä olet matkat käynyt», sanoi koira.
Susi ryyppäsi.
»No kulaus vielä, kolmas Jumalankin kokkaan!» sanoi koira taas.
Ryyppäsi susi vielä kolmannesti ja alkoi tulla humalaan, meni viina päähän. Ollaan siinä sitten jonkin aikaa, örrötellään viinasangon ääressä, pökkyröidään penkin alla permannolla, niin jo alkaa susi pitää pientä urinaa. Niin koira sanoo:
»Älähän vain nyt, lankoseni, laulamaan rupea!» Siitä susi hoksasi:
»Vai enkö laulamaan rupea? Volaanko, laulanko mä?»
»Älä laula», sanoi koira. »Nuottisi tunnetaan!» Oli susi vähän aikaa hiljaa ja jo sanoi taas:
»Enkös minä, lankoseni, laula? Laulanko, lanko, laulanko?»
»Älä laula!»
»Niin ettenkös laula? Ei! En nyt minä salli, jotten jo laula! Laulan, laulan, ja laulankin kuin laulankin!» — Eikä malttanut susi, alkoi kohti kurkkuaan ulvoa vonguttaa niin että katto tärisi. »Hoo — o — oh — oo — ooh!» hän ulvoi.
No nytkös hääväki intoon nousi, kun suden äänen kuuli. Kuka sai härkkimen, kuka kapustan, kuka hiilikoukun, ja sitten pedon päälle karattiin, hutkittiin susi pahanpäiväiseksi, petollinen koirakin päälle karkasi. Vähissä hengin susi pääsi potkahtaman ovesta pellolle.
No kysyttiinpä sitten: »Kuka suden taloon toi?» Ja huomattiin: kelpo koirapa vietteli!
Ja siitä koira sai silitystä ja hyväilyä, kun oli suden ansaan houkutellut, ja yhä entistä paremmat olot. Ja kun kuoli, haudattiin, pantiin vastakin pään alle.
Mutta siitä saakka on susi koiralle vihaa kantanut eikä se sitä kiittämätöntä ole enää tarjoutunut hyville päiville auttamaan, — tuli riita heidän välilleen, niin että susi söisi koiran kun saisi!
SIKA, PÄSSI, KUKKO JA KISSA HÄITÄ PAOSSA.
Olipa ennen ukko ja akka, heillä oli sika, pässi, kukko ja kissa. Heillä oli tytär, ruvetaan tyttärelle häitä laittamaan. Niin alkaa akka tuvassa tuumia:
»Mitähäntä nyt lahdiksi tapetaan kun häät tulee?» Vastaa ukko:
»Jos hänestä nyt sika tapetaan, kyllä se piisaa.»
Kuulee sen pankolta kissa, menee navettaan sialle kantelemaan, sanoo:
»Katso eteesi, häät tulee, sinut lahdiksi tapetaan!»
»Öh, öh, ei sillä luvalla, ei sillä luvalla!» sanoo sika ja pakenee metsään, ja kun ukko menee sikaa tappamaan, niin on sika hävinnyt.
»Sika on hävinnyt», sanoo ukko akalle.
»Vai on hävinnyt», tuumii akka. »Mitähäntä nyt lahdiksi tapetaan, kun häät tulee?»
»Jos häntä nyt pässi tapetaan», vastaa ukko, »kai sekin piisaa».
Kuulee sen pankolta kissa, menee navettaan pässille kantelemaan, sanoo:
»Katso eteesi, häät tulee, sinut lahdiksi tapetaan.»
»Pää, pää, pää poikki!» sanoo pässi ja pakenee metsään, ja kun ukko menee pässiä tappamaan, on pässikin hävinnyt.
»Pässi on hävinnyt», sanoo ukko akalle.
»Vai on se hävinnyt», tuumii akka. »Mitähäntä nyt lahdiksi tapetaan, kun häät tulee?»
»Jos häntä nyt kukko tapetaan», vastaa ukko, »ehkä sekin piisaa».
Kuulee sen pankolta kissa, menee navettaan kukolle kantelemaan, sanoo:
»Katso eteesi, häät tulee, sinut lahdiksi tapetaan.»
»Herranen aika, tyttären syy!» kirkaisee kukko ja pakenee metsään, ja kun ukko menee kukkoa tappamaan, on kukkokin hävinnyt.
»Kukko on hävinnyt», sanoo ukko akalle.
»No johan nyt jotain, vai on sekin hävinnyt», tuumii akka.
»Mitähäntä nyt lahdiksi tapetaan, kun häät tulee?»
»Jos häntä nyt kissa tapetaan», vastaa ukko, »ei kai sillä väliä ole, ei sitä vieraat mausta tunne, onpa se hyvässä lihassa».
Kuulee sen pankolta kissa, ai ai ai! sanoo, pakenee metsään.
Rupee sitten sika metsässä itselleen yksinurkkaista tupaa rakentamaan, ei lupaa mennä ukon ja akan luo enää milloinkaan, kun siellä häät tulee ja tapetaan, uhkaa asua metsässä yksinurkkaisessaan ikipäivänsä. Hakkaa, kaivaa perustaa, tulee pässi siihen ja kysyy:
»Mitäs, veliseni, siihen laadit?»
»Laadin yksinurkkaista tupaa itselleni», vastaa sika.
»Eihän yksinurkkaisesta mitään tule», sanoo pässi. »Ota minut toveriksi yhdessä asumaan, tehdään kaksinurkkainen, kun on kaksi miestä!»
Otti sika pässin toveriksi, tekevät kaksinurkkaista tupaa, tulee kukko siihen, kysyy:
»Mitäs, velihopeat, siihen niin yhdessä laaditte?»
»Kaksinurkkaista asuntoa laadimme itsellemme», vastaavat sika ja pässi.
»Eihän kaksinurkkaisesta mitään tule», sanoo kukko.
»Ottakaa minut toveriksi, tehdään kolminurkkainen, kun meitä on kolme miestä.»
Ottivat sika ja pässi kukon toveriksi, tekevät kolminurkkaista tupaa, niin tulee kissa siihen, kysyy:
»Mitäs, velikullat, siihen laaditte?»
»Kolminurkkaista asuntoa laadimme itsellemme», vastaavat sika, pässi ja kukko.
»Ohoh, velikullat, eihän kolminurkkaisesta mitään tule», sanoo kissa. »Ottakaa minut toveriksi yhdessä asumaan, tehdään nelisnurkkainen.»
Ottivat sika, pässi ja kukko kissan toveriksi, tekevät nelisnurkkaista tupaa, saivat tuvan tehdyksi, rupesivat tuvassa asumaan. Eivät aio mennä ukon ja akan luo enää milloinkaan, kun siellä häät tulee ja tapetaan, uhkaavat asua metsässä nelisnurkkaisessaan ikipäivänsä. Niin sika asettuu oven suuhun pihtipieleen, pässi peräseinälle ja kissa pankolle ja kukko orrelle ja patsaan päähän asettui elämään.
Niin metsänelävät, mörykkä, hukka, ilves, repo, näkevät sen tuvan ja tuumivat siinä keskenään:
»Mikähän tupa se tuohon on rakennettu?»
Ja juoksentelevat metsässä, yö tulee, tuumivat yhä keskenään:
»Pitää mennä katsomaan, mikä tuossa tuvassa asuu, eikö saisi syödä jotakin sieltä.»
»Kuka katsomaan?»
»Sutikainen katsomaan», sanoo kettu, »emme me muut tohdi».
Patistavat hukkaa katsomaan, hukka menee, tapista tuvan oven auki tempaa, astuu tollistaiksen suoraan sisään.
Siitäkös säikähtää sika unissaan oven pihtipielessä, törmää ylös, panee: soh soh soh! — sattuu torahampaansa hukan reiteen pistämään, hukka pelästyy, pimeässä perälle hyppää. Herää pässi perällä, pelästyy, pakoon ovelle töytää ja silloin iskee pimeässä kallonsa hukan otsaan, hukka lentää pankolle. Siinä kissa palavat silmänsä aukaisee, sähisee, kynsii hukkaa, orrelle hyppää; säikähtää kukko orrella, kauhiasti huutaa, kirkuu, moista mekastusta kiekaisee. Se kiitti onneaan hukka, kun ovesta pakoon pääsi.
»No mikä tuvassa asui?» kysyvät hukalta muut metsänelävät, mörykkä, ilves, repo.
»Asuipa mikä asui», sanoi hukka. »Menin, oven aukaisin, niin suutari pisti naskalilla reiteni halki, sanoi: 'soh, soh, soh!' — Kun perälle juoksin, niin seppä kamahutti moukarilla otsaani, huusi: 'mää, mää, mää!' käski ulos menemään. Seppä lennätti minut pankolle. Sielläpä räätäli tulta hiiliin puhui, että näkisi kiinni ottaa, rässirautojaan sähisytti, aikoi polttaa, repi kasvojani neuloillaan. Mutta ylhäällä, missä lie ollutkaan, oli itse isäntä, kai pyöveli, koskapa huusi, kiljui: 'Huisheikkaa, hukka perii-i, kaula leikkaa! Paloiksi pantakoon, pää tänne antakaa!' — Kiitin onneani kun sieltä pääsin. Lähtään pois, pakoon!»
He pakoon, he pakoon, siihen jäi sian, pässin, kukon ja kissan mökki asujaimineen.
PUKKI.
Oli ukko. Ukolla oli akka, tyttö ja pukki. Työntää ukko pukin metsään ja panee tyttärensä paimeneksi sille pukille.
Paimentaa tytär pukkia koko päivän, hyvästi paimentaa: saa pukki kyllältään syödä ja juoda.
Illalla tyttö tuo pukin kotiin. Ukko juoksee vastaan veräjälle ja kysyy pukilta: »Saitkos, pukkirukka, kyllältä syödä tänä päivänä, saitkos, pukkirukka, kyllältä juoda tänä päivänä?»
»En saanut», vastaa pukki. »Kun lehdikköön juoksimme, siinä sarasen tapasin, kun joesta poikki hyppäsin, ka vähän sekaista vettä ryyppäsin.»
Suuttuu ukko silloin tytölle ja sanoo: »Miks'et pukkia hyvin paimentanut!» Ja ukko antaa tytölle selkään.
No huomenna ukko työntää pukin taas metsään ja panee akan paimeneksi. Paimentaa akka pukkia hyvästi koko päivän, ja pukki saa kyllältään syödä ja juoda.
Illalla akka tuo pukin kotiin, ja ukko juoksee vastaan veräjälle ja kysyy pukilta: »Saitkos, pukkirukka, kyllältä syödä, saitkos, pukkirukka, kyllältä juoda?»
»Enkä saanut», vastasi pukki. »Kun lehdikköön juoksimme, siinä sarasen tapasin, kun joesta poikki hyppäsin, siinä vähän sekaista vettä ryyppäsin.»
Silloin ukko suuttuu akalle ja sanoo: »Miks'et pukkia hyvin paimentanut!» Ja ukko antaa selkään akalle.
No huomennakin ukko työntää pukin metsään ja työntyy itse paimeneksi sille pukille. Ukko paimentaa hyvästi pukkia kaiken päivän, saa pukki kyllältään syödä ja juoda.
Illalla ukko ajaa pukin kotiin. Juoksee ukko edeltäpäin veräjälle pukkia vastaan, kysyy pukilta, sanoo:
»Saitkos, pukkirukka, kyllältä syödä tänä päivänä, saitkos, pukkirukka, kyllältä juoda tänä päivänä?»
»Enpä saanut», pukki vastaa. »Kun lehdikköön juoksimme, siinä sarasen tapasin, kun poikki joesta hyppäsin, siinä vähän sekaista vettä ryyppäsin.»
Nyt ukko suuttuu pukille, itselleen ei suutu, sanoo:
»Jopa vainen valehtelit, hyvästipä sinua paimennettiin. Nyt minä sinulta pään leikkaan!»
Siitä panee pukin niininuoraseen kiinni, veräjän seipääseen, ja menee itse puukkoa hiomaan. Mutta kuni kuhni veitsen kera, sini pukki katkaisi niininuorasen poikki ja meni metsään.
Siitä se juoksee, pitkäparta, kipittää, ka tulee metsässä pieneen sysimökkiin. Siellä jänö mökissä lavitsaisella on. Pukki kun avaa uksen, astuu kynnykselle, ja kun pahalla äänellä prähähtää, niin jänö pelästyy ja pakoon suikahtaa, metsään, omasta mökistään. Ja pukki sinne menee lepäämään jänön lavitsaiselle.
Juoksee, juoksee, vemmeltää jänö suruissaan metsässä, koivun juurelle istahtaa, itkeä puputtaa, kun se paha mörkö hänen mökkiinsä tuli. Tulee mörykkä siihen, kysyy jänöltä:
»Mitä sinä itket, mitäs niin murehdit, jänörukka?»
»Sitä itken», vastaa jänö, »mikä lie moinen peto mökkiini tullut, sarvet suuret on, itse on laaja ja leveä. Kun prähähti pahalla äänellä, niin minä pelästyin», sanoo, »ja pakoon suikahdin».
»Älä huoli», sanoi mörykkä, — »lähde, minä ajan sen heti mökistäsi pois!»
Lähti jänö, mennään mökille, avataan uksi, astutaan kynnykselle. Mutta pukkipa kun prähähti pahalla äänellä, niin pelästyi mörykkä, pakoon lähti metsään, ei se mitään voinut! Erottiin, kontio ja jänis, yhdessä ei mitään mahdettu, molemmat oltiin pelkureita.
Juoksee, vemmeltää jänö suruissaan, kuusen juurelle istahtaa, itkee kun se paha mörkö hänen mökkinsä otti. Niin tulee siihen poro ja kysyy:
»Mitä sinä itket, mitä sinä niin murehdit, jänörukka?»
»Sitä itken», sanoo jänö, »mikä lie mokoma mörkö minun mökkiini tullut, sarvet suuret on, itse on laaja ja leveä, kun prähähti pahalla äänellä, niin minä pelästyin ja pakoon suikahdin. Tuli kouko, sanoi: 'Lähde, minä ajan sen pois.' Lähdettiin, uksi avattiin. Niin se kun prähähti pahalla äänellä, niin pakoon lähti kouko, ei mitään voinut.»
»Älä huoli», sanoi poro. »Lähde, niin minä ajan sen heti mökistä siitä pois!»
Lähdettiin, mennään mökille, avataan uksi, astutaan kynnykselle. Mutta pukkipa kun prähähti pahalla äänellä, niin pakoon lähti poro, ei sekään mitään voinut, erottiin, molemmat ollaan pelkureita!
Juoksee, vemmeltää jänö suruissaan, istuu haavan juurelle, itkee, kun se paha mörkö hänen mökkinsä otti. Niin tulee kukko hänen luokseen, kysyy:
»Mitä sinä itket, mitäs niin murehdit, jänörukka?»
»Sitä itken», vastaa jänö, »mikä lie moinen peto mökkiini tullut, sarvet suuret on, itse on villainen, leveä. Kun prähähti pahalla äänellä, niin minä pelästyin ja pakoon sujahdin.
Itkin, tulivat mörykkä ja poro, sanoivat: 'Lähde, ajetaan se pois.' Lähdettiin, avattiin uksi, kynnykselle astuttiin. Niin se kun prähähti pahalla äänellä, niin pakoon suikahtivat kouko ja poro, eivät mitään mahtaneet, eivät voineet ajaa sitä pois!»
»Äläkä huoli», sanoi kukko. »Lähde, minä sen ajan heti mökistä pois, ajan, vaikka pieni olen!»
Lähti jänö, mentiin mökille, avataan uksi, astutaan kynnykselle. Niin pukki kun prähähti pahalla äänellä, —
mutta kukko kun oikein laulaa rinkaisi, kohti kitaa kiljaisi, niin pukki pelästyi, kirposi lavitsalta, pakoon sujahti, katsoi tietä vain kunne paeta voisi. Tunsi näet kukko pukin, ei turhaa pelästynyt, kotieläimiä oltiin kumpikin.
No sitten jänö nousi takaisin lavitsalleen, pääsi sysimökkiinsä, rupesi lepäilemään, mene tiedä, siellä lepää vielä nytkin.
KAIKKEA TIELLÄ TARVITAAN.
Tapasipa siiviläparta pukki metsässä pässin, keppisäären. Menivät polkua myöten, pitkin metsän tietä, löysivät tieltä tyhjän jauhopussin.
»Mitäpä joutavalla tekee», tuumi pukki.
»Ota se vaan mukaan, pane sarvieni päälle, kaikkea tiellä tarvitaan», vastasi pässi.
Otti pukki jauhopussin, pani pässin sarvien päälle, menivät uudelleen polkua myöten ja näkivät tiellä suuren sudenpään.
»Mitäpä joutavalla tekee», tuumi pukki.
»Ota se vaan mukaan, pane pussiin sarvieni päälle, kaikkea sitä tarvitaan», vastasi pässi. »Sitä vartenhan se pussi löydettiinkin, jotta suurta sudenpäätä kantaa.»
Otti pukki sudenpään mukaan, pani pussiin pässin sarvien päälle. Menivät taas polkua myöten, niin tuli hyvin paljon susia vastaan.
»Nyt mennään ja syödään tuo pukki ja pässi», sanoivat sudet.
»Nytpä pahaan jouduttiin, pää-ästä minut pulasta», sanoi pukki pässille.
Pässi sanoi:
»Otapa nyt pussi sarvieni päältä ja paiskaa se sudenpää tielle sutten sekaan!»
Pukki teki niin, ja pässi huusi susille:
»Tulkaas nyt syömään! Näin sitä meikäläiset susien päitä pussista tielle paiskellaan!»
Siitäkös sudet pelästyivät, kun luulivat heitä sudensyöjiksi, ja lähtivät karkuun.
»Johan minä sanoin, kaikkea tiellä tarvitaan», tuumi pässi.
MEKKONI REPEE, MEKKONI REPEE!
Kulkivat sitten pässi ja pukki tietä pitkin, niin näkivät kontion tulevan vastaan. Siitäkös pukille hätä käteen, se Pässille prähähti:
»Pää-ästä minut pulasta, päästä minut pulasta, se syö meidät!»
»Mennään puunkonkelolle pakoon», sanoi pässi.
Oli matalahko puunkonkelo, ja pukki ja pässi kapusivat sen päälle. Kontio tuli, ei tiennyt pukista ja pässistä mitään, kun ne olivat piilossa, ja meni konkelon alle makaamaan.
Makasi karhu alla, pukin oli tukala seisoa konkelolla, pukki alkoi pudota.
»Pässi, minä putoan mörykän niskaan», sanoi se pässille.
»Älä putoa, älä putoa, se syö!» hoki pässi.
Jo luiskahti pukki, jäi oksasta riippumaan, sanoi:
»Pässi, jo putoan, en ole enää kuin sarvien nenästä kiinni!»
»Älä putoa, älä putoa!» sanoi pässi.
Mutta samassa oksa antoi perään, ja pukki pudota kupsahti huutaen:
»Jo putoan, mekkoni repee, mekkoni repee!»
Sitä pahaa prähähdystäkös karhu säikähti: mikä lie yht'äkkiä niskaansa kupsahtanut ja pahalla äänellä huutanut:
»Mekkoni repee, mekkoni repee!» — Ja karhu pötki metsään pakoon minkä kerkisi.
ANNAS KATSON, JOKO PÄIVÄ NOUSEE.
Kulkee kipittää pukki metsässä ja kohtaa siellä ketun. Alkavat he siinä kulkea yhdessä, ja sattuvatpa molemmat putoamaan samaan sudenhautaan. Siellä he sitten kököttävät sen yön, nälkä on, vilu on, ja pelkokin on: ehkäpä tulee mies kuoppaa katsomaan ja tappaa. Ja kettu alkaa tuumia, miten kuopasta päästä. Aamulla, kun päivä valkeni, hän sanookin jo pukille:
»Kuules, pukki, annas katson, joko päivä nousee. Sinä varrelta olet vahva, ja sarvetkin sinulla on suuret, nouse sinä kuopan seinää vasten pystyyn, minä kapuan sarvillesi ja kurkistan, joko päivä nousee.»
Pukki suostui ja rupesi pystyyn kahdelle jalalle kuopan seinää vasten. Kettu kapusi pukin selkään ja sarville, kapusi kuin tikapuita myöten ylös kuopasta ja livahti pakoon. Mutta pukin hän jätti kuoppaan.
Päivä nousi, ja ukko tuli kuoppaa katsomaan ja pukin siellä nähdessään sanoi:
»Ahas, joko sinut tapasin, sinnekös putosit, karkulainen. Otanpa sinut ylös ja vien kotiin, — kaulan leikkaan.»
KUKKO KUNINKAISSA KUKKUMASSA.
Olivat kukko ja kana talosilla.
Niin kukko sanoi kanalle: »Minäpä menen kuninkaissa kukkumahan, herroissa hyrehtimähän, hyvää palkkaa saamaan!»
»Mene, ka mene!» sanoi kana.
Meni kukko kuninkaan kartanoon, kylään. Niin tuli repo vastaan kukkoa, kysyi kukolta:
»Minne kuljet, kukkoväärti?» Kukko vastasi:
»Kuninkaihin kukkumahan, herroihin hyräjämähän.»
»Minnekäs minä jään?» kysyi repo.
»Ka, lähde mukaan», sanoi kukko.
»En jaksaisi kävellä.»
»Minä kannan.»
»Miten kannat?» kysyi repo.
»Tule tänne, minä nielen», vastasi kukko.
Nieli kukko — revon, ja lähti kulkemaan. Tulipa hukka vastaan. Hukka kysyi:
»Minne kuljet, kukkoväärti?» Kukko vastasi:
»Kuninkaihin kukkumahan, herroihin hyräjämähän.»
»Minnekäs minä jään?» kysyi hukka.
»Tule mukaan. Minä kannan.»
»Miten kannat?»
»Nielen sinut, tule tänne!»
Nieli kukko taas hukan, ja lähti menemään. Niin tuli karhu vastaan ja kysyi:
»Minne kuljet, kukkoväärti?» Kukko vastasi:
»Kuninkaissa kukkumahan. Tule mukaan. Minä kannan.»
»Miten kannat?»
»Tule tänne, minä nielen sinut.»
Kukko nielaisi — karhun, ja lähti menemään.
Meni sitten kuninkaan kartanolle, niin alkoi kulkea tanhualla edestakaisin ja lauleskella aina:
»Kukoll' on kultainen kypäri, kuninkaall' ei hiippaakaan.»
Sitä vatkutti aina; kuuli sen kuningas ja suuttui, kun kukko sillä tavalla itseään kehui ja kuningasta halveksi. Kuningas sanoi väelleen:
»Tuo kukko on vietävä syöttöpässien sekaan, jotta pässit sen puskevat kuoliaaksi, koska se kypäriään kehuu ja minua kellää!»
Vietiin kukko syöttöpässien sekaan. Mutta kukkopa kakaisi ulos kurkustaan revon, ja se tappoi ensin pässit kaikki ja juoksi sitten metsään.
Kukko tuli tanhualle takaisin, oli elossa yhä, ja alkoi entiselleen laulaa hyrehtiä:
»Kukoll' on kultainen kypäri, kuninkaall' ei hiippaakaan.»
Siitä kuningas suuttui yhä enemmän, koska kukko ei kuollut, vaan vieläpä tappoi syöttöpässit ja kehui taas itseään, kuningasta moitti. Siksipä kuningas sanoi väelleen:
»Tuo kukko on vietävä nyt syöttöhärkien sekaan, jotta härät sen puskevat kuoliaaksi, kun se yhä vain kehuu itseään ja minua moittii.»
Vietiin kukko syöttöhärkien sekaan. Mutta kukkopa kakaisi ulos kurkustaan hukan, ja hukka tappoi, söi ne härät ja juoksi sitten metsään. Mutta kukko astui tanhualle ja alkoi taas laulaa hyrehtiä:
»Kukoll' on kultainen kypäri, kuninkaall' ei hiippaakaan.»
Kuningas suuttui yhä enemmän, kun se ne syöttöhärätkin tappoi ja kehui yhä itseään, häntä moitti. Kuningas sanoi:
»Nyt on tuo kukko vietävä sotaoriiden sekaan, jotta ne sen potkivat kuoliaaksi, koska se yhä itseään kehuu ja minua moittii.»
Vietiin kukko sotaoriiden sekaan, mutta kukkopa kakaisi ulos karhun, joka tappoi kaikki sotaoriit ja juoksi sitten metsään. Siitä kukko, mitäs: astui tanhualle ja lauloi:
»Kukoll' on kultainen kypäri, kuninkaall' ei hiippaakaan.»
No voi sun seitsemän seppää poikineen, miten kuningas vimmastui! Hän komensi:
»Tuo kukko on tuotava minulle, itse sen nielen, koska se yhä itseään kehuu ja minua kellää!»
Tuotiin kukko kuninkaalle, ja hän sen nielaisi. Mutta kukkopa pistikin pitkän kaulansa ulos kuninkaan suusta ja kääkäisi, kiekaisi, kiljaisi:
»Kukoll' on kultainen kypäri, kuninkaall' ei hiippaakaan.»
Sitten kuningas sanoi väelleen: »Nyt tuota kukkoa pitää tulla sapeli kädessä vahtimaan minun viereeni, että kun se pistää päänsä ulos kurkustani, niin siltä pitää lyödä kaula sapelilla poikki.»
Tuli sotamies sapeli kädessä kuninkaan suun eteen vahtimaan, ja kukko pistikin kaulansa ulos kuninkaan suusta ja aikoi laulaa, mies tapaili sapelilla kukon kaulaa. Mutta kukko tempasikin kaulansa takaisin, ja sapeli sattui kuninkaan kieleen, leikkasi siitä nipukan pois! Ka nyt pisti kukko päänsä ulos ja kiekahti:
»Kukoll' on kultainen kypäri, kuninkaall' ei hiippaakaan.»
Mitä nyt tehdä? Ei auttanut kuninkaan kuin alkaa kukkoa kurkustaan pois houkutella, maanitella:
»Tule pois, kukkokulta, saat kengät palkastasi, kultakengät hopeapaulat!»
Tuli kukko viimein kurkusta, ja kuningas antoi sille kultakengät.
Nyt pisti kukko kengät siiven alle, lähti mahtaillen kenkä kainalossa kotiin koikkimaan. Tulipa sieltä vastaan vanha ukko, talutti hevosta ja kysyi kukolta:
»Mistäs kuljet, kukkoväärti?» Kukko vastasi, kopeasti kiekahutti:
»Kuninkaista kukkumasta, herroista hyräjämästä.»
»No mitäs sait palkastasi?» kysyi ukko. Kukko vastasi:
»Nuopa sain palkastani: kultakengät hopeapaulat.» Silloin ukko sanoi:
»Etkö vaihtaisi noita kultakenkiäsi tähän hevoseen?»
»Vaihdanpa vaan», sanoi kukko. Ja kukko antoi kultakengät hevosesta ukolle ja lähti kengätönnä hevosta kotiin taluttamaan. Niin toipa vanha akka vastaan lehmää ja kysyi:
»Mistäs kuljet, kukkoväärti?» Kukko vastasi, kopeasti kiekahutti:
»Kuninkaista kukkumasta, herroista hyräjämästä.»
»Mitäs sait palkastasi?» kysyi akka. Kukko vastasi:
»Nuopa sain palkastani: kultakengät hopeapaulat.»
»Minne ne sitten joutuivat?» kysyi akka.
»Minäpä vaihdoin ne tähän hevoseen.»
»Etköhän vaihtasi nyt hevostasi tähän lehmään?»
»Vaihdanpa, ka vaihdan!» vastasi kukko, antoi hevosen akalle, sai lehmän. Lähti nyt lehmää taluttamaan, niin toi poika vastaan lammasta.
»Mistä kuljet, kukkoväärti?»
»Kuninkaista kukkumasta.»
»Mitäs sait palkastasi?»
»Kultakengät hopeapaulat.»
»Missäs ne nyt on?» kysyi poika.
»Vaihdoin hevoseen.»
»Missäs hevonen on?»
»Vaihdoin tähän lehmään.»
Kysyi poika:
»No etkö nyt vaihtaisi lehmääsi tähän lampaaseen?»
»Vaihdanpa, ka vaihdan.»
Kukko sai lampaan ja lähti sitä kotiin taluttamaan. Sieltä tuli vastaan tyttö, jolla oli kovasin, ja se kysyi:
»Mistä kuljet, kukkovaari?»
»Kuninkaista kukkumasta.»
»Mitäs sait palkastasi?»
»Kultakengät hopeapaulat.»
»Missäs ne nyt on?»
»Vaihdoin hevoseen.»
»Missäs hevonen?»
»Vaihdoin lehmään.»
»Missä lehmä?»
»Vaihdoin tähän lampaaseen.» Silloin tyttö kysyi:
»Etköhän nyt vaihtaisi lammastasi tähän kovasimeen?»
»Vaihdan, ka vaihdan», vastasi kukko. Sai kovasimen ja lähti sitä kotiin viemään.
Tulipa harakka vastaan ja kysyi:
»Mistäs tulet, kukko kurja?»
»Kuninkaista kukkumasta, herroista hyräjämästä.»
»No saitko mitä palkastasi?»
»Kultakengät hopeapaulat.»
»Missä ne on?»
»Vaihdoin hevoseen.»
»Missä hevonen?»
»Vaihdoin lehmään.»
»Missä lehmä?»
»Vaihdoin lampaaseen.»
»Missä lammas?»
»Vaihdoin tähän kovasimeen.»
Silloinkos harakka alkoi nauraa säksättää. »Hahahahatia!» se nauroi, pyrstöään keikutti. »Ka-ka-ka-ka-kana antaa kotona nyt sinulle selkään!»
Siitä kukko suuttui ja heitti kovasimella harakkaa. Mutta harakkapa hyppäsi edestä pois, ja kovasin lensi lammikkoon. Sinne upposi koko kovasin!
Meni kukko kaiken kallella kypärin kotiin. Kana tuli vastaan ovelle, kysyi:
»Olitko kuninkaissa kukkumassa?»
»Olin, ka olin!»
»Mitä sait palkastasi?»
»Kultakengät hopeapaulat.»
Nytkös tuli kanalle kiire pesemään jalkojaan, — sanoi:
»No annapas tänne, niin koettelen jalkaani, missä ne ovat?»
»Ei niitä enää olekaan», sanoi kukko.
»Vai ei niitä enää ole. Minne ne jäi?»
»Minäpä vaihdoin hevoseen ne.»
»Vai hevoseen. No missäs hevonen on? Tuo tänne, pannaan pilttuuseen, koetellaan!»
»Vai lehmään, tuo tänne, pannaan omettaan.»
»Ei sitä enää ole, vaihdoin lampaaseen.»
»No lammas, lammas, tuo heti tänne, pannaan karsinaan!»
»Ei sitä enää olekaan, vaihdoin sen kovasimeen.»
»Vai ei ole, vai ei ole! Kovasin tänne, hiotaan veitsi! Tänne, tänne, katkaisen kaulasi!»
»Ei sitä enää olekaan.»
»No missä se on, kovasin?»
»Heitin harakkaa, harakka pakana hyppäsi edestä pois, kovasin lensi lammikkoon, upposi.»
»Upposi, vai upposi!» — Mutta nytkös kana kiukustui, löi siipiään, alkoi kukkoa pihalle työntää, kotkotti, kaakotti, kaakatti, kiikatti:
»Siivestä pihalle, siivestä pihalle!» — Ja alkoi antaa kukolle selkään.
Mutta nyt kukkokin suuttui, tuumi: Olenkos minä mikä akkavallan alainen, antaakos kana minulle selkään! Ja hän viskausi kanan niskaan, painoi alleen, kuritti, kurahteli:
»Tokko tiedät nyt, tokko tiedät nyt! Vai minulle ka-ka-kana selkään antaa, sen ainakin harakka valehteli!»
SILLÄ MITALLA, JOLLA MAAILMA MAKSAA.
Olipa susi langennut loukkuun, räähöttää loukussa kuolemaisillaan, kiljuu, niin tulee ukko loukkuaan kokemaan. Susi sanoo:
»Auta minut täältä pois, tee hyvää minulle, niin minä maksan sinulle sillä mitalla, jolla maailma ainakin maksaa!»
Auttoi ukko suden loukusta. Mutta susipa sanoa sukaisikin:
»Syön sinun lampaasi missä ikinä tapaan, kun asetit metsään mokoman loukun, jossa olin henkeni menettää.»
Niin ukko vastasi:
»Kuinkas niin teet? Nythän petät minua, — lupasithan maksaa sillä mitalla, jolla maailma ainakin maksaa, jos sinulle hyvää teen. Minä tein hyvää, autoin sinut loukusta kuolemasta, ja nyt sinä uhkaat syödä lampaani.»
Susi vastasi:
»Se on tapa maailmassa: hyvä pahalla maksetaan!»
No ei ollut ukko tähän tyytyväinen. Riiteli vain ja sanoi:
»On minulla toki valta vedota korkeaan oikeuteen. Mennään käräjiin, katsotaan, oletko oikeassa vai väärässä, pyydetään se tuomariksi riitaa ratkaisemaan, joka ensimmäiseksi vastaan tulee.»
Suostui susi, — lähtivät kulkemaan, käveltiin, käveltiin, tulee vanha koira vastaan, ja ukko sanoo:
»Rupea, koira, tuomariksi, riitaa välillämme ratkaisemaan.»
»Voinhan ruveta», vastaa koira. »Mikä on asianne?» Ukko kertoi:
»Tämä susi oli langennut loukkuun ja lupasi maksaa sillä mitalla, jolla maailma ainakin maksaa, jos tekisin hänelle hyvää ja auttaisin hänet kuolemasta. Minä autoin, ja nyt tämä uhkaa syödä lampaani. Eikös pettänyt minua, eikös ole väärässä?»
»Eikä ole pettänyt, oikeassa on», vastasi koira. »Se on mitta ja tapa maailmassa: hyvä pahalla maksetaan. Se se on maailman palkka. Minä palvelin uskollisesti herraani viisitoista vuotta, pelkkää hyvää tein, haukuin hänelle näätää, oravaa, saukkoa kaivoin, vartioin taloa, —mutta nyt kun tulin vanhaksi enkä enää palvella jaksa, ajettiin minut talosta metsään, nälkään kuolemaan. — Oikeassa on susi, saakoon hän pitää lupauksensa ja syödä lampaasi missä tapaa.»
Mutta ei ollut ukko vielä tähän tyytyväinen, vaan sanoi:
»Onhan valta vedota muihinkin oikeuspaikkoihin, pyydetään se tuomariksi, joka ensimmäiseksi vastaan tulee.»
Suostui susi, — lähtivät kulkemaan, kulkevat kulkevat, pökittävät, tulee vanha hepo vastaan, ja ukko sanoo:
»Rupea, hevonen, tuomariksi, riitaa välillämme ratkaisemaan, että pääsisin tästä riitamiehestä erilleni!»
»Voinhan ruveta», vastaa koni. »Minkälainen teidän on asianne?»
Ukko kertoo:
»Tämä susi oli langennut loukkuun ja lupasi maksaa minulle sillä mitalla, jolla maailma ainakin maksaa, jos tekisin hänelle hyvää ja auttaisin hänet pois kuolemasta. Minä autoin, ja nyt tämä uhkaa syödä lampaani. Eikös susi pettänyt minua, eikös ole väärässä?»
»Eikä pettänyt, oikeassa on», vastaa hepo, »sillä se on mitta ja tapa maailmassa: hyvä pahalla maksetaan. — Minäkin palvelin herraani uskollisesti viisitoista vuotta, pelkkää hyvää tein, vedin hänen auransa, rekensä, kuormansa; nyt kun tulin vanhaksi enkä enää palvella jaksa, ajettiin minut talosta metsään, nälkään kuolemaan. — Oikeassa on susi, saakoon hän pitää lupauksensa ja syödä lampaasi missä tapaa.»
No ei vaan ukko tyytynyt siihen, — sanoi:
»No tottahan nyt kaikkein korkein oikeus elää. Pyydetään se tuomariksi, joka nyt ensimmäiseksi vastaan tulee.»
Suostui susi, lähtivät kulkemaan, kulkevat kulkevat, pökittävät, tulee kettu vastaan. Ukko kumartelee ketulle, sanoo:
»Rupea, kettu, tuomariksi, riitaa välillämme ratkaisemaan.»
»Voinhan ruveta», sanoo kettu. »Mikäpä on sitten asianne?» Ukko kertoo:
»Tämä susi näet työntäysi loukkuun ja lupasi maksaa minulle sillä mitalla, jolla maailma ainakin maksaa, jos tekisin hänelle hyvää ja auttaisin hänet pois kuolemasta. Minä autoin, ja nyt tämä uhkaa syödä lampaani. Eikös pettänyt minua susi, eikös ole väärässä? Vanha koira, luuska, ja hevoskoni sanoivat oikeassa olevan, mutta minä tiedän, että kaikkein korkein oikeus elää. Hyvällähän hyvä maksetaan?»
»Milläs hyvällä minulle maksetaan?» kuiskasi repo ukolle.
»Annatkos minulle lihan, saat pitää itse nahan?»
»Annan», kuiskasi mies. Silloin tuumi kettu:
»No, mennäänpäs sitten tutkimaan ensin paikka, jossa tekonen tapahtui. Enhän minä näet näin umpimähkään osaa tuomita, ensin asia tutkitaan, sitten miestä mutkitaan.»
Menivät kolmin miehin loukulle, ukko, susi ja kettu, ja kettu istui tuomariksi kivelle, sanoi: »On tässä työtä istuallaankin», — hukka seisoi vastaajana, ukko kantajana.
Kettu sanoi sitten ukolle:
»Viritäpäs nyt loukkusi, ukko.» Ukko viritti loukkunsa.
Ja kettu kääntyi suden puoleen ja sanoi:
»Menepäs nyt loukkuun, susi, että näen, miten sinä siinä olet ollut, pahassa tilassa, ja että voin tuomita.»
Mennä könnisti susi hupsu loukkuun. Mutta loukkupa laukesi, ja susi tarttui jaloistansa, alkoi kiljua räähällään loukussa.
»Hyppää nyt, mies, suden päälle», sanoi kettu ukolle, »lyö kirveenpohjalla päähän! Hyvä hyvällä maksaa, paha pahalla, viisas viisaasti maksaa.»
Silloin ukko löi paukutti sutta kirvespohjalla päähän, ja susi kuoli, kettu sai lihan ja ukko nahan.
KUN SAAT KETUN PUSSIIN, NIIN PISTÄ PUSSIN SUU KIINNI.
Olipa ukko kyntämässä kaskea, aura tarttui kantoon, hevonen seisahtui, siitäpä ukko vihastui hevoselle, karjaisi:
»Soo, menetkö siitä, karhun syötävä!»
Osui karhu metsänreunassa kuulemaan, tuumi: »Koska se on minun syötäväni, niin minä sen syönkin!» Ja karhu karjaisi metsän rannasta ukolle:
»Anna pois, koska se on minun!» Ja alkoi tulla syömään. Silloin tuli ukolle hätä että se syöpi, ja hän sanoi karhulle:
»Älä, velikulta, vielä syö, anna niin kauan olla, että saan tämän kaskeni kynnetyksi.»
Lupasi karhu odottaa, sanoi:
»No en syö vielä, kynnähän nyt kaskesi; mutta minä vahdin joka päivä ääressä, ja kun olet saanut kynnetyksi, niin sitten minä sen syön.»
Kynti ukko surullisena kaskeansa, ja kun oli enää vain yksi päivä kyntämistä, niin ukko jo tuumi, surullisena kotiin kulkiessaan: huomenna karhu syö hevosen. Ja hän itki suruissaan.
Niin sattui kettu tiellä vastaan ja kysyi:
»Mitäs itkeskelet, ukko, ja olet murheellinen?» Ukko vastasi:
»Sitäpä itkeskelen, kun sanoin hevostani karhun syötäväksi, ja karhu sen kuuli ja tuli syömään. Sain lykkäystä — kasken kynnön ajaksi, mutta huomenna loppuu kyntö, se uhkaa hevoseni syödä.»
»No äläpä ole milläsikään», tuumi kettu. »Mitäs annat minulle, jos sinulle hevosesi säästän ja vielä karhunkin toimitan? Annatko kymmenen kananpoikaa?»
»Vaikka kaksikin kymmentä annan», vastasi ukko.
»No hyvä», sanoi kettu. »Kun nyt huomenna menet kaskelle, ota köysiä ja rekikin mukaasi, ja kun karhu sitten tulee hevostasi syömään, niin alkaa metsänreunasta kuulua sellaista hyvin isoa meteliä; — ja kun karhu kysyy, mikä se siellä pitää sellaista meteliä, niin vastaa, että kuninkaan poika siellä on karhunjahdissa, — karhuin tappaja ja miesten sitoja siellä ruutisarviaan kalistelee.»
Ukko lupasi muistaa neuvon. Ja hän meni kotiin ja tuli taas huomenna kaskelle, reki ja köysiä mukanaan. Ja pian tulikin karhu taas ääreen vahtimaan, odotti milloin kaski olisi kynnetty. Ja kun kyntö loppui, niin karhu sanoi ukolle:
»Nyt minä sen syön, hevosesi!»
Mutta samassa alkoi metsänreunasta kuulua sellaista hyvin isoa meteliä, — kettu se näet siellä leppäkalikoita yhteen kalisteli, sillä oli kalikoita häntä täynnä. Silloin karhu kysyi ukolta:
»Mikä se tuolla pitää tuollaista meteliä?» Ukko sanoi:
»Kuninkaan poika on karhunjahdissa, karhuin tappaja, miesten sitoja siellä ruutisarviaan kalistelee.»
Siitä karhu pelästyi ja sanoi ukolle:
»Älä vain, veikkoseni, ilmaise minua sille, en minä sinun hevostasi enää pyydä enkä syö!»
»Kun et syö, niin en ilmaisekaan», vastasi ukko.
Ja karhu istua kössötti hievahtamatta ukon vieressä, ettei kuninkaan poika häntä vain näkisi ja kuulisi.
Niin kettu huusi metsänreunasta ukolle:
»Mikä musta se on vieressäsi, ukko?» Karhu supatti ukolle:
»Sano minua juurikaksi, juurikaksi!»
»Juurikka, juurikka», vastasi ukko ketulle. Silloin kettu sanoi:
»No kaadettiin tuo ennen juurikka maahankin!»
»Ole kaatavinasi, älä kaadakaan», supatti karhu ukolle ja kaatui itse samassa maahan, kävi kaskeen pitkäkseen, kun ukko oli kaatavinaan.
Mutta kettu huusi:
»Pantiin tuo ennen juurikka rekeenkin!»
»Ole panevinasi, älä panekaan», supatti karhu ukolle ja vääntäysi itse rekeen, kun ukko oli vääntävinään.
»Hullu mies! Köytettiinpä tuo juurikka ennen rekeen kiinnikin, eihän se siinä ilman pysy!» huusi nyt kettu ukolle.
»Ole köyttävinäsi, vähäisen vain, älä köytäkään», supatti karhu. Mutta ukkopa kurauttikin köydet lujasti kiinni — ja nyt oli karhu pintehissä, ei päässyt reestä niin hievahtamaankaan. Mutta kettu huusi:
»No sinähän nyt vasta hullu mies olet, et tule viisaammaksi, vaikka kuinka neuvon! Kerran mies juurikan rekeen panee, niin ainahan isketään kirves juurikan päähänkin!»
»Ole iskevinäsi, iske syrjään, älä helkutissa, velikulta, kohti iske», supatti karhu ukolle.
Mutta ukkopa iski kamautti kirveensä vartta myöten karhun päähän — ja karhu kuoli.
No kettu tuli silloin metsänreunasta ukon luo ja sanoi:
»Vedettiin tuo karhu ennen kotiinkin ja ketulle kananpojat annettiin.»
»No tule kanssani», sanoi ukko, »niin saat kananpojat».
Valjasti ukko hevosensa reen eteen, lähti vedättämään karhua kotiin, ja kettu lähti mukaan. Tultiin veräjälle, niin kettu sanoi ukolle:
»Odotan tässä veräjällä, tuothan tähän ne kananpojat.»
Lupasi ukko tuoda, mutta tuumi: pitäisi tuo kettukin vielä saaliiksi saada. Hän pisti kananpojat pussiin, toi ketulle ja sanoi:
»Tässä ne on nyt pussissa ne kananpojat, mutta en uskalla avata, pääsevät ulos ja juoksevat karkuun. Mutta menepäs nyt sinä itse niitä pussista ottamaan!»
Kettu hupsu meni pussiin, ja ukko rupesi hyvillään pussin suuta kiinni kuromaan. Mutta silloin kettu hädissään pussista huusi:
»Ai ai, älä pistä suuta kiinni, päästä minut täältä pois, niin annan sinulle hyvän neuvon, joka on vastakin sinulle tarpeellinen. Et ikinä sitä unohda!»
Ukko oli niin hullu, että päästi ketun pussista, ja kettupa lähti kananpojat suussa pakoon juosta lippaisemaan.
Mutta mennessään se huusi hampaittensa välistä:
»Se neuvoni: Kun vasta saat ketun pussiin, niin pistä pussin suu kiinni!»
Olipa ennen muinoin kolme köyhää veljestä, jotka olivat halukkaita metsämiehiä. Mutta sitten he joutuivat kaartilaisiksi, sotamiehiksi, —heidät vietiin sotaväkeen. Elellään näin kasarmissa, niin syksyllä jahtiaikaan heille tulee siellä kova ikävä, haluaisivat lähteä metsästämään. Ja he menevät komppanian päällikön puheille ja pyytävät neljä päivää lomaa lähteäkseen metsästämään, — ja saavat loman. No, pojat lähtevät pyssyineen kasarmista ja samoavat suureen metsään. He kuljeksivat metsässä kokonaisen päivän, etsivät otusta, mutta eivät näe hiirenpoikastakaan. Ja viimein he eksyvätkin metsässä, väsyvät kovasti, ja nälkä on.
Ja tulee ilta, kylmä ja pimeä ilta, — ei auta viimein muu kuin ruveta yöksi lepäämään. Siinä on kumpu, ymmyrkäinen kuin leipä, jolle he ovat joutuneet. No, siihen he nyt päättävät nälkänuotionsa rakentaa ja jäädä yöksi nukkumaan.
Rakennettiin nuotio ja rakennettiin makuusijat, kaksi makuusijaa. Kolmas miehistä oli näet jäävä yöksi vahtiin, valvomaan ja hoitelemaan nuotiota, etteivät toiset nukkuessaan paleltuisi ja ettei petoja nuotiolle pääsisi.
Kuka vahtiin valvomaan?
Veljeksistä ensimmäinen, vanhin, ensimmäiseksi yöksi.
Jäi vanhin veli valvomaan, toiset rupesivat nukkumaan. Valvoi siinä vanhin veli, hongan tyvellä unisena istuskeli nuotion ääressä, pyssy vieressä, — kylmä, pimeä, semmoinen yö. Niin vanhimman veljen lakkarikello kun näytti kahtatoista yöllä, juuri kun oli sydänyö, ilmestyi metsästä nuotion ääreen sellainen hirmuinen ukko, pitkä kuin korpikuusi, tuuheapartainen, pitkätukkainen, — suuri piippukönsä hampaissa, iso tupakkakukkaro kainalossa.
»Anna tulta piippuuni», pyysi se ukko. Mutta vanhin veli pelästyi, — ai ai, kuinka hän pelästyi sitä hirmuista vanhusta! Yksikään kaartilainen ei ollut niin pitkä kuin se! Ja vahti tempasi kiväärinsä ja ajatteli: jos tuo ukko vielä jotain pahaa aikoo! ja hän tuumi ampua ja nosti jo pyssyn poskelleen ja tähtäsi, — kun ukko sanoi:
»Älä ammu, poikarukka, ei sinun kuulasi kuitenkaan minuun pysty, minä olen ottanut nahkaani sellaisia herneitä kymmeniä tuhansia enkä vieläkään ole kuollut. Annahan vain tulta piippuuni!»No mitäs voi vanhin veli! Kun ei muka kuula pysty, niin ei pysty. Eikähän se mokomaan konniin pystykään, arveli mies. Ja hän laski pyssyn viereensä ja antoi ukon piippuun tulta: otti ison kekäleen nuotiosta ja sohi sillä ukon piippua, se ukko laski kopan nuotiolle kuin padan ikään. Söhi veli kekäleellä piippua, hämmenteli kuin pataa: ai ai, miten siinä tupakat kiemurtelivat, karisivat, ja ukko imeä tuhutti, ja iso nenä tohisi, ja savu nousi kuin tervahaudasta ilmaan. Sitten ukko seisoa törrötti siinä aikansa, tupakoi pitkällä piipullaan ja silmäluomiaan vilkutteli — ja viimein sanoi:
»Mitäs miehiä he ollaan?» Vanhin veli vastasi:
»Me ollaan veljeksiä, köyhiä sotamiehiä. Pyydettiin kaartista neljä päivää lomaa, kun tuli ikävä metsälle. Tultiin metsästelemään tänne, koko tämä päivä kuljeksittiin metsässä, etsittiin otusta, mutta ei nähty niin hiirenpoikastakaan. Viimein eksyttiinkin vielä ja jouduttiin tähän mäelle, laitettiin nälkänuotio. Tuossa toiset veljet nukkuvat, minä olen tulta vireillä pitämässä ja vahdissa, ettei pedot tule.»
»Ikäväthän ne on ne kaartit», myhähti partaansa metsän ukko.
Sitten hän taas polttaa käryytti piippuaan, vaikeni, mökötti, viimein pisti piipun ja tupakkamassin lapikkaansa varteen ja sanoi vanhimmalle veljelle:
»Lähdehän nyt minua kotiin saattamaan.»
»Eikös kissa-vie», vastasi vanhin veli. »Mitenkäs minä tohdin lähteä? Tuli sammuu, veljet heräävät paleltumaisillaan, tai tulee petoja. Ja vaikk'ei niitäkään tulisi, niin suuttuvat velimiehet, kun sattuvat heräämään ja näkevät minut poissa. Antavat minulle tultuani selkään, kun sotamies lähti vahdista, vaikka vahtiin määrättiin.»
Mutta ukkopa otti pyssyn miehen vierestä, piirsi piipulla piirin nuotion ympäri, löi sitten pyssyn maahan pystyyn nuotion viereen ja sanoi:
»Ei sammu tuli, eivät herää veljesi ennenkuin aamulla, eikä lennä taivaan lintukaan tästä yli sillä aikaa kun sinä olet poissa!»
No siitä vanhin veli tyyntyi ja lähti ukkoa saattamaan kotiin. Mitenkäs nyt sitten matkattiin?
Ukko koppasi vanhimman veljen olalleen, pisti kuin aisan pätkän, ja sitten kun hän harppasi, harppasi niin, että parta tutisi ja puut ruski. Ja noin viiden minuutin ajan taisi arvolleen harpata, — niin alkoi näkyä metsästä vaskinen linna. Iso, iso se oli, ja tulet ja kynttilät paistoivat joka ikkunasta. Ja kun tultiin liki ovea, niin vahdit seisoivat kahden puolen ovea, hirmuisen pitkät vahdit, niillä oli kiväärit kädessä ja ne tekivät kunniaa. Mutta ukkopa laski vanhimman veljen maahan olaltaan, ja he menivät linnaan sisään.
Ja sielläkös linnassa kynttilät ruunuissa loistivat, ja kaikki kiilsi kuin vaski. Pöydät olivat täynnä kaikenlaisia keitoksia, herkkuja, ja ukko käski vanhinta veljeä pöytään syömään ja juomaan, ja veli, kun oli nälkä, söi herkkuja ja joi viinaa niin, ettei enää tiennyt minkä mamman poika olikaan — ja tuli humalaan. Mutta syötyään tuumi siitä vanhin veli:
»Pitänee tästä jo lähteä takaisin velimiestenkin luo nuotiolle, ennenkuin aamu tulee ja he heräävät.»
Niin ukko sanoi:
»Lähde vaan. Mutta kuinkas kauan luulet matkalla viipyväsi?»
Vanhin veli vastasi:
»Ehkäpä puolen tuntia, — eihän tässä mennyt tullessa kuin viitisen minuuttia. En minä tosin joudu niin pian kuin sinä pitkillä jaloillasi, mutta ehkäpä parissa neljänneksessä kuitenkin.»
»Ohoh, viisi vuorokautta viivyt», vastasi ukko. No silloinkos vanhin veli alkoi voivotella:
»Voi voi, mikäs nyt perii? Eihän minulla ole kaartista lomaakaan kuin neljä päivää, ja eksyn vielä veljistänikin ehkä ikipäiviksi.»
»Älä ole milläsikään äläkä hätäile», sanoi ukko. »Minä panen kyllä matkan joutumaan, niin ettet viivy sitäkään kuin tullessasi — ja olet veljiesi luona ennen aamua. — Mutta mitäs nyt tahdot vaivoistasi, kun saatoit minut tänne kotiin?»
»Enhän minä toki mitään», hoki vanhin veli. »Eihän minulla siinä ollut mitään vaivaa, kun en itse edes kulkenutkaan, sinähän minua kannoit, —ja sitäpaitsi olen täällä syönyt ja juonut niin, etten enää tiedä minkä mamman poika olenkaan. Ei toki mitään vaivoista!»
Mutta ukko intti:
»Jotain pitää sinun kuitenkin ottaa, kun tultakin piippuuni annoit. En minä miestä tyhjänpäiten kuljettele!»
Ja ukko meni kaapilleen ja toi sieltä rievun, sellaisen oikein huonon, vanhan rievun, ja sanoi:
»Annan sinulle nyt tämän hienon pöytäliinan vaivoistasi. Se on sellainen, että kun sen levittää vaikka mille kohdalle ja ajattelee vaikka millaisia ruokia ja juomia, niin tulla pitää.
Kukas uskoisi, mokomaa liinan riekaletta! Ja nyt saat mennä veljiesi luo. Mutta älä kerro kenellekään missä olit, mistä tämän sait: se saattaisi paljonkin pahaa matkaansaattaa!»
Ja samassa ukko pani partasuunsa törrölleen ja puhalsi pitkin könönenänsä alustaa, — ja veli istui taas nuotiolla hongan tyvellä, kivääri vieressä, riepu sylissä, maha täynnä, ja hienossa hipperissä. Ei ollut aamu vielä, nuotio paloi hyvin, veljet nukkuivat, — ei ollut mikään häirinnyt.
Mutta sitten tuli aamu, ja veljet heräsivät — ja tunsivat nenässään hienoa viinan hajua. He näkivät veljen nyökähtelevän kuin hienossa hipperissä — ja he koskettelivat häntä ja sanoivat:
»Mitä, — sinähän olet hienossa hipperissä. Mistäs sinä miekkonen hipperiin pääsit?»
Mutta veli ajatteli ukon varoitusta ja vastasi:
»Ka, tuosta lähteestä pulppusi yöllä viinaa. Maistakaapas!»
Veljet maistoivat lähteestä, mutta eihän siinä mitä viinaa ollut. He suuttuivat kauheasti, että veli heitä pitää pilkkanaan. Missä lie yöllä kuljeksinut, lähtenyt vahdista, vaikka vahtiin määrättiin. Ja he antoivat veljelle selkään.
Mutta sitten he lähtivät kolmin metsälle ja saivat hurjasti otusta: jänistä, teirtä, pyytä jos miten paljon. Ja he tulivat leiripaikkaansa takaisin ja laittoivat pulskan aterian ja söivät itsensä kylläisiksi. Ja he päättivät jäädä siihen nuotiolle vielä toiseksi yöksi.
Kuka nyt vahtiin valvomaan?
Veljistä toinen, keskimmäinen, toiseksi yöksi.
Jäi keskimmäinen veli valvomaan, tulta hoitelemaan ja suojelemaan pedoilta, kun toiset rupesivat makaamaan. Keskimmäinen veli valvoi, hongan tyvellä istui nuotion ääressä, pyssy vieressä. Kylmä ja pimeä ja kolkko oli yö. Niin keskimmäisen veljen lakkarikello kun näytti kahtatoista yöllä, ilmestyi nuotion ääreen taas se hirmuisen pitkä ukko, pitempi pitkiä puita, pitkäpartainen, — iso piipunkönsä oli
hampaissa, leiviskän säkki tupakkaa kainalossa. Ja se ukko pyysi:
»Annahan tulta piippuuni!»
Mutta keskimmäinen velikös pelästyi! Ai ai, kuinka hän pelästyi! Mokomaa ukon peijakasta! Yksikään kaartin luutnantti ei ollut niin pitkä kuin se! Ja poika tempasi pyssynsä ja ajatteli: jos tuo ukko vielä jotain pahaa aikoo! ja tuumi ampua ja nosti jo pyssyn poskelleen ja aikoi liipaista,
— niin ukkopa sanoa murahti:
»Heitä pois ne turhat juonet, poikanaskali, ei sinun kuulasi minuun kuitenkaan pysty! Minä olen ottanut nahkaani sellaisia papuja satoja tuhansia. Annahan nyt vain tulta piippuuni!»
No mitäs voi keskimmäinen veli! Kun ei muka kuula pysty, niin ei pysty. Ja vahti laski pyssynsä pois ja antoi ukon piippuun tulta: otti kekäleen nuotiosta ja söhi sillä ukon piippua, hämmenteli kuin pataa ikään. Siitäkös palturi taas tuprahteli — ja ukko imeä tuhutti, ja iso nenä tohisi, savu nousi kuin tervahaudasta. Seisoi sitten törrötti ukko aikansa ja poltteli pitkällä piipullaan ääneti kauan. Mutta viimein rypisteli kulmakarvojaan ja sanoi:
»Mitäs miehiä he sitten ollaan?» Keskimmäinen veli vastasi:
»Me ollaan vain köyhiä veljeksiä, sotamiehiä. Pyydettiin kaartista neljä päivää lomaa, kun tuli ikävä metsälle, ja tultiin metsästelemään. Kuljettiin koko eilinen päivä metsässä, mutta ei nähty hiirenpoikastakaan siimahäntää, viimein eksyttiinkin vielä. Jouduttiin tähän leivännäköiselle mäelle, laitettiin nälkänuotio. Vanhin veli jäi tulta hoitamaan ja vahdiksi, ettei petoja tulisi, me nuorimman kanssa nukuttiin nälkään. Mutta tänä aamuna kun herättiin, oli vanhin veli hienossa hipperissä, — ja kun kysyttiin, mistä
hän oli humalaan päässyt, niin sanoi, että tuosta lähteestä muka pulppuaa viinaa. Eihän siitä mitä viinaa pulpunnut, hän petkutti meitä. Missä lienee salaa kuljeksinut yöllä, lähtenyt vahdista, vaikka vahtiin määrättiin. Et kai sinä sitä tiedä? — Mentiin sitten metsälle — ja saatiin hurjasti otusta ja tultiin tähän takaisin, syötiin itsemme kylläisiksi ja jäätiin tähän yöksi. Tuossa nyt toiset veljet nukkuvat, minä olen tulta hoitelemassa ja vahdissa, etteivät pedot tule.»
»Niin, ikäväthän ne on ne kaartit», myhähti ukko partaansa.
Ja sitten hän poltella rytyytteli piippuaan ja oli kauan vaiti. Mutta viimein pisti piipun ja tupakkamassin lapikkaansa varteen, sanoi:
»Lähde nyt minua kotiin saattamaan.»
»Eikös peijakas», vastasi keskimmäinen veli. »Mitenkäs minä voin tästä lähteä? Tulikin sammuu, ja veljet heräävät paleltumaisillaan, tai tulee petoja. Ja vaikk'ei niitäkään tulisi, suuttuvat velimiehet, kun sattuvat heräämään ja näkevät minut poissa. Antavat minulle tultuani selkään, kun lähdin vahdista, vaikka vahtiin määrättiin.»
Mutta silloinpa ukko otti pyssyn ja piirsi piipulla piirin nuotion ympäri ja löi sitten pyssyn maahan nuotion viereen pystyyn ja sanoi:
»Ei sammu tuli, ei herää veljet ennenkuin aamulla, eikä lennä taivaan lintukaan tästä yli sillä aikaa kun sinä olet poissa!»
No siitä tyyntyi keskimmäinenkin veli — ja lähti ukkoa kotiin saattamaan.
Mitenkäs sitten matkattiin? Ukko pisti keskimmäisen veljen vasemman lapikkaansa varteen — pisti kuin piipun ja tupakkamassinkin — ja lähti sitten harppaamaan. Harppasi, harppasi, niin että pää tutisi ja puut huojui. Noin kymmenen minuutin ajan taisi arvolleen harpatakin, niin alkoi veli saappaan suulta nähdä — näki hopeisen linnan. Iso, iso se oli se linna, kuin hopeapatsaita, ja tulet paistoivat joka ikkunasta. Ja kun tultiin liki ovea, niin vahdit seisoivat kahden puolen ovea — mokomat vahdit! Kaksi karhua, kontiota vahtina! Ne nousivat kahden jalan pystyyn ja vihelsivät kämmentensä läpi — tekivät näet semmoista kunniaa! Ja ukko otti miehen lapikkaansa varresta ja laski maahan, — ja he menivät linnaan sisälle.
No sielläkös kynttilät ruunuissa loistivat ja kaikki oli hopean näköistä! Pöydät olivat täynnä kaikenlaisia herkkuja ja juomia — ja ukko käski keskimmäistä veljeä syömään ja juomaan. Ja veli söikin itsensä täyteen kuin mehiläinen ja joi itsensä hienoon humalaan.
Mutta syötyään tuumi siitä keskimmäinen veli:
»Pitäisi kai tästä lähteä jo takaisin velimiestenkin luo nuotiolle, ennenkuin aamu tulee ja he heräävät.»
Niin ukko sanoi:
»Lähde vaan. Mutta kuinkas kauan luulet nyt matkalla viipyväsi?»
Toinen vastasi:
»Ehkäpä tunnin verran; eihän tässä mennyt tullessa kuin kymmenkunta minuuttia. Enhän minä tosin joudu niin pian kuin sinä pitkillä säärilläsi, mutta ehkäpä tunnissa kuitenkin.»
»Kymmenen vuorokautta vähintään menee», vastasi ukko.
»Ai ai», pelästyi keskimmäinen veli. »Mikäs minut nyt perii, eihän minulla ole lomaakaan kaartista kuin neljä päivää, eksyn veljistäni vielä ikipäiviksi!»
Niin ukko sanoi:
»Älähän ole milläsikään äläkä hätäile. Minä panen kyllä matkan joutumaan, niin ettet viivy sitäkään kuin tullessa, — olet veljiesi luona ennen aamua. — Mutta mitäs sinä nyt tahdot vaivoistasi, kun saatoit minut tänne kotiin?»
»Enhän minä mitään», hoki keskimmäinen veli. »Eihän siinä mitään vaivaa minulla ollut — enhän itse edes kulkenutkaan, sinähän minua kannoit. Ja sitäpaitsi olen täällä syönyt itseni täyteen kuin mehiläinen ja juonut itseni hienoon humalaan.»
»Jotakin pitää ottaa, kun tultakin piippuun annoit», sanoi ukko. »Näet, en minä miestä tyhjänpäiten kuljettele.»
Ja ukko meni kaapilleen ja toi sieltä lakin, sellaisen vanhan, repaleisen luuhkan, ja sanoi:
»Annan sinulle tämän komean hiipan. Se on sellainen, että kun sen päähänsä pistää, tulee näkymättömäksi, — kuka uskoisi, mokomaa ryssän sapkaa! Ja nyt saat lähteä veljiesi luo. Mutta äläpä kerro kenellekään missä olit, mistä lakin sait: se voisi paljon pahaa matkaansaattaa.»
Ja kun ukko puhalsi pitkin ison nenänsä alustaa, — niin nuotiolla istui taas veli, ryssän lakki sylissä, kivääri vieressä, maha täynnä, pääkin täynnä. Ei ollut vielä aamu, veljet nukkuivat, nuotio paloi, —ei ollut mikään häirinnyt. Mutta sitten kajasti aamu, ja veljet heräsivät ja tunsivat taas nenässään viinan hajua. Ja rupesivat taas tutkimaan keskimmäistä veljeä: hän oli hienossa hipperissä. — »Mistä sinäkin, miekkonen, olet humalaan päässyt?» kysyi nuorin veli. Mutta vanhin vain arveli itsekseen: taisit olla samassa vekselissä kuin minäkin. Keskimmäinen vastasi:
»Pulppusipa tuosta lähteestä viinaa. Maistapas!»
Nuorin veli siitä maistamaan: senkös viinat siinä oli! Hän suuttui —ja olisi antanut keskimmäiselle veljelle selkään, jos olisi yksinään jaksanut. Mutta vanhin veli naureskeli, — ja niin he lähtivät taas kolmisin kiväärejään laukomaan ja saivat yhä hurjemmin otusta, jänistä, teirtä ja pyytä ja jos mitä. Ja sitten he tulivat mäelle takaisin, laittoivat aterian ja söivät ja jäivät siihen vielä kolmanneksi yöksi.
Kuka nyt vahtiin ja valvomaan?
Tietysti nuorin, veljistä viimeinen, viimeiseksi yöksi.
Nuorin veli jäi valvomaan ja tulta hoitelemaan, ja toiset rupesivat nukkumaan. Kun siinä sitten nuorin veli valvoo unissaan nuotion ääressä, hongan tyvellä istuu nuotion edessä, pyssy vieressä, niin lakkarikello kun näyttää kahtatoista yöllä, ilmestyy nuotion ääreen sellainen hirmuinen ukko, virstaa pitkä, pää pilvissä, pitkäpartainen, iso piipunkönsä hampaissa, tynnyrin säkki tupakkaa kainalossa.
»Annahan tulta piippuuni», sanoo se ukko.
Mutta nuorin veli pelästyi! Ei yksikään majuri ollut niin hirvittävä! Hän tempasi pyssynsä ja ajatteli: jos tuo peijakas vielä jotain pahaa aikoo! Ja hän tuumi ampua, ja nosti pyssyn poskelleen ja aikoi liipaista. Mutta ukkopa sanoi:
»Mitäs sinä nulikka minua silmille syljeskelisit! Eihän sinun kuulasi minuun kuitenkaan pysty, minä olen ottanut sellaista papua silmilleni jos miten paljon, ja yhäpä vielä elän. Annahan vain tulta nyt piippuuni!»
No mitäs siinä voi nuorin veli. Hän antoi tulta ukon piippuun, söhi isolla kekäleellä nuotiosta. Seisoi sitten törrötti siinä ukko aikansa ja poltteli pitkällä piipullaan — ja viimein ryiskeli ja sanoi:
»Mitäs miehiä he ollaan?»
Nuorin veli kertoi silloin ukolle heidän metsästysjuttunsa; ja ukko poltella rytyytteli sitten piippuaan hyvän aikaa ja viimein pisti piipun lapikkaansa varteen ja sanoi:
»Lähde nyt minua saattamaan kotiin.» Ja kun nuorin epäröi lähteä, niin ukko otti taas pyssyn, piirsi sillä piirin nuotion ympäri, löi kiväärin pystyyn pojan viereen ja sanoi:
»Ei sammu tuli, ei herää veljet ennenkuin aamulla, eikä lennä taivaan lintukaan tästä yli sillä aikaa kun sinä olet poissa.»
Tyyntyi nuorin veli silloin ja lähti ukkoa saattamaan. Ukko pisti pojan liivinsä taskuun ja alkoi harpata, — ja noin viidentoista minuutin ajan taisi arvolleen harpata, niin alkoi näkyä kultainen linna. Suuri, suuri se oli — ja kahden puolen ovea seisoi miekat kädessä kaksi jalopeuraa, jotka nousivat kahden jalan pystyyn ja karjaisivat ja iskivät miekkojaan vastatusten: semmoista kunniaa kuninkaalleen tekivät! Ukko laski pojan taskustaan maahan, ja he menivät linnaan sisälle.
Siellä loisti sisäpuoli niinkuin ulkopuolikin puhtaalle kullalle, kynttilät paloivat ruunuissa ja vortepiaanot kaikki soivat, ja moniääniset linnut laulelivat, jotta oli hupaisa kuulla. Pöydät oli täynnä herkkuja ja juomia, joilla ukko syötti ja juotti nuorinta veljeä, ja veli söi ja joi niin ettei tiennyt, minkä mamman poikia olikaan.
Mutta sitten veli sanoi:
»Pitänee kai tästä nyt jo lähteä takaisin velimiestenkin luo, ennenkuin aamu tulee ja he heräävät.»
Niin ukko vastasi:
»Lähde vaan, mutta kuinkas kauan luulet matkalla viipyväsi, ennenkuin joudut veljiesi luo?»
Nuorin veli vastasi:
»Ehkäpä puolentoista tunnin verran, eihän tässä mennyt tullessa kuin viitisentoista minuuttia. Enhän minä tosin joudu niin pian kuin sinä, kun pitkä olet, mutta ehkäpä puolessatoista tunnissa kuitenkin.»
»Viisitoista vuorokautta vähintään menee», vastasi ukko.
»Ai ai», alkoi nuorin veli voivotella, »mikäs minut nyt perii, eihän minulla ole lomaakaan kuin neljä päivää ja eksyn veljistäni vielä ikipäiviksi!»
»Älä ole milläsikään äläkä hätäile», vastasi ukko. »Minä panen kyllä matkan joutumaan, niin ettet viivy sitäkään kuin tullessa ja olet veljiesi luona ennen aamua. — Mutta mitäs nyt tahdot vaivoistasi, kun saatoit minut tänne kotiin?»
»Enhän toki mitään», sanoi nuorin veli. »Eihän minulla ollut siinä mitään vaivaa, enhän itse edes kulkenutkaan, sinähän minua kannoit, ja sitäpaitsi olen täällä syönyt itseni ihka pulleaksi ja juonut itseni sievoiseen humalaan.»
»Jotain pitää ottaa, kun tultakin piippuun annoit», vastasi ukko, »sillä en minä miestä tyhjänpäiten kuljettele».
Ja ukko meni kaapilleen ja toi sieltä rahapussin, hyvin vanhan, kuluneen rahakukkaron, ja sanoi:
»Minä annan sinulle nyt tämän pulskan rahakukkaron. Se on sellainen, että siinä on toisessa päässä kultaa, toisessa hopeaa, joka ei lopu milloinkaan, saat syytää miten paljon tahansa. Ja nyt saat lähteä veljiesi luo. Mutta äläpä kerro missä kävit, mistä massin sait: se voisi näet paljonkin pahaa ja sotkua ja seikkailuita matkaansaattaa.»
Veli lupasi olla kertomatta, — ja samassa, kun ukko puhalsi ison nenänsä alta, poika istui taas nuotiolla, kukkaro taskussa, maha täynnä, hienossa hipperissä. Veljet nukkuivat nuotion vieressä, joka paloi hyvin. Mutta kun aamu tuli ja veljet heräsivät ja tunsivat viinan hajun ja näkivät nuorimman veikkonsa hipperissä, niin he vain nauroivat, eivät virkkaneet mitään, ajattelivat: taisipa joutua samaan vekseliin kuin mekin!
Ja kun he nyt tiesivät kukin hyvän kapineen saaneensa, niin he ajattelivat mielessään, että pitäisi täältä jo lähteä, ja mitenkähän minä nyt rupean tätä maailmata vaeltelemaan? Ja kun loma oli loppuva jo sen päivän iltana, niin he päättivät lähteä takaisin kaartiin päin.
Marssivat he, kiväärit olalla, rensselit riistaa täynnä, kolme kaartilaista, — niin tulevat kievariin. Ja haluavat siinä suurustella. Ja nuorimman veljen sydän oikein hyppi halusta saada koetella sitä taikakaluaan, vaikk'eivät vanhemmat veljet olleet vielä omistaan tietääkseenkään, — ja nuorin veli sanoi:
»Ei nyt pelkkää leipää ja metsän riistaa syödäkään, nyt pitäisi saada muutakin, voita ja maitoa — ja mitä parasta talossa on.»
»Milläs sitä saadaan?» kysyivät toiset veljet. »Riistallako vaihdetaan?» — Ei näet se vanhinkaan tohtinut liinastansa hiiskua.
»Ohoh, kyllä saadaan!» kehui nuorin veli. Ja hän meni sisään ja komensi pöydän kukkuralleen mitä parasta talosta löytyi,
— ja kun isäntä epäili, miten maksu miehiltä lähtisi, niin hän otti kukkaron ja heristi siitä niin hirmuisen kasan hopeaa pöydälle, että isäntä kauhistui, —ja kysyi sitten, että joko nämä riittää.
»Voi voi», sanoi isäntä, »kolme vuotta olisin teitä tuolla rahalla ruokkinut. En minä niin paljoa huoli!»
»Se ei kuulu minuun», vastasi nuorin veli. »Ota tai heitä pois, miten haluat!» Isäntä kiitti ja korjasi pois. Sitten veljekset söivät, — ja vanhin ja keskimmäinen ajattelivat mielessään: nuorinpa taisikin parhaan osan saada. Mutta syötyä sanoi nuorin veli kievarille:
»Ja paljonko tämä talo maksaa?»
»Sata tuhatta markkaa», vastasi kievari.
Nyt otti nuorin taas kukkaronsa ja heristi pöydälle niin paljon kultaa, että isäntä kauhistui, — ja veli kysyi:
»Entä joko nämä riittää?»
»Voi voi», sanoi isäntä. »Johan noilla saa vaikka kymmenen tällaista taloa!»
»Se ei minuun kuulu», vastasi veli. »Korjaa pois tai heitä pellolle!»
Sitten hän kääntyi vanhimman veljen puoleen ja sanoi:
»Nyt sinä olet tämän talon isäntä, saat tämän talon, rupeat kestikievariksi.»
Mutta siihen veli vastasi:
»Kiitokset koreat vain. Mutta minähän olen sotamies. Mitenkäs käy, jos tulevat ja vievät väkisin takaisin kasarmiin? Jos en saakaan tähän jäädä?»
»Kyllä minä vastaan puolestasi», sanoi nuorin veli. »Ole huoletta! Mutta nyt, kun sinä olet kestikievari, annapa minulle ja veljelle hevonen ja tule saattamaan meitä toiseen kievariin!»
Sen veli teki mielellään ja lähti saattamaan veljiään. Seuraavassa kievarissa nuorin taas syötti, juotti veljensä, — ja sitten meni isännän luo ja sanoi:
»Paljonkos tämä talo maksaa?»
»Kaksisataa tuhatta», vastasi isäntä.
Silloin nuorin otti taas kukkaronsa ja karisti siitä niin paljon rahoja, että isäntä kauhistui, — ja kysyi viimein:
»Entä jokos nämä riittää?»
»Voi voi», sanoi isäntä, »jo näillä ostaisi vaikka kaksikymmentä tällaista taloa».
Mutta veli vastasi:
»Se ei minuun kuulu. Korjaa pois tai heitä pellolle!»
Ja sitten hän kääntyi keskimmäisen veljensä puoleen ja sanoi:
»Nyt sinä olet tämän talon isäntä ja kestikievari. Kaartista älä huolehdi: kyllä minä puolestasi vastaan. Mutta lähdepä nyt sinä saattamaan minua kasarmille.»
Veli lähti, ja nuoremmat veljet erosivat vanhimmasta, joka palasi kievariinsa. Nuoremmat ehtivät kasarmille juuri iltahuutoon — ja nuorin veli astui komppanian päällikön eteen ja sanoi:
»Paljonko täällä kolme veljestä maksaa?»
»Mitä?» kysyi päällikkö. »Tahtoisitko sinä ostaa miehiä vapaaksi sotaväestä?»
»Tahtoisinpa niinkin», vastasi nuorin. »Paljonko ne kolme päätä maksaa?»
»Voi, ei sinulla ole niin paljon rahaa, se on lakia ja asetuksia vastaan.»
Mutta nuorin veli kun otti kukkaronsa ja alkoi pudotella kultaa päällikkönsä eteen, — ja kysyi viimein, että joko nämä nyt riittää.
»Voi voi», vastasi päällikkö, »johan tuolla rahalla voi pestata kymmenen pataljoonaa ryssiä. En minä niin paljoa huoli.»
»Se ei minuun kuulu», vastasi veli. »Korjaa pois tai heitä pellolle!»
Niin osti veli nyt itsensä ja veljensä sotaväestä — eikä vielä kenellekään hiiskunut, mistä oli sellaiset rahasummat saanut. Sitten hän erosi keskimmäisestäkin veljestään — tehtyään molemmat veljensä rikkaiksi — ja lähti yksinään maailmaa kulkemaan. Ja hän tuli ylpeäksi mielessään, kun hänellä sellainen kapine oli, ja ajatteli:
»Pitäisi tästä nyt mennä Vestiinan keisarin tyttöä kosimaan.»
Ja hän meni siinä kaartilaisen vormussa keisarin pihaan, — se talo oli kuusikerroksinen pytinki, ja ylimmän kerroksen ikkunasta katseli se keisarin tytär, hyvin kaunis, niin kaunis, ettei niin kaunista olekaan, mutta ylpeä ja ilkeä. Se sotamies pyrki sisään, mutta vahdit eivät laskeneet. Mutta hän vain tiukkasi päästä. Sen huomasi keisarin tytär ikkunasta ja kysyi viimein:
»Mitä varten sinä pyrit sisään?»
»Tulin vain sinua kosimaan.»
»Miten sinä uskallat, halpa sotamies, tulla minua kosimaan? Millä oikeudella?»
»Ka, rahalla saa vaikka mitä!» vastasi sotamies.
»Onko sinulla sitten niin paljon rahaa? Mistä sinä sitä olisit saanut?»
Silloin kaartilainen otti kukkaronsa ja heitteli siitä rahaa ympärilleen minkä kerkisi.
»Mutta jos siitä rahat loppuu?»
»Eikä lopu», kerskui silloin nuorin veli. »Se on sellainen, että siinä on toisessa päässä kultaa, toisessa hopeaa. Saa syytää minkä ennättää, ei lopu.»
»Mikä se sellainen taikakukkaro on? Mistä sinä sen olet saanut?»
Ajattelematon nuorin veli kertoi silloin innoissaan ja iloissaan, mistä hän sen oli saanut. Mutta se oli hänelle pahaksi onnettomuudeksi, niinkuin ukko oli uhannut. — Nytkös alkoi Vestiinan tyttären tehdä mieli sitä kukkaroa, — ei se sitä halpaa sotamiestä tahtonut. Se huusi kohta vahdeille: »Antakaa sen miehen tulla sisään!» Ja kun nuorin veli tuli sisään, niin tytär vei hänet kamariinsa ja kutsui viereensä istumaan ja halaili häntä ja sanoi:
»Voi kuinka olet kaunis ja hyvä! Mutta tekisipä nyt mieleni nähdä sitä kukkaroa, joka on niin höysteliäs.»
Veli hullu myöntyi ja antoi kukkaron tytön käteen. Mutta siitäpä tyttö:
»Ah ja voi, kuinka olet mieleiseni! Mutta jospa saisin mennä näyttämään tätä kukkaroa isälle? Pyytäisin isältä sinua sulhasekseni, — kun sinulla on tällainen kukkarokin.»
Sotamies, hullu, antoi tytön mennä näyttämään kukkaroa isälleen, —mutta tyttöpä ei kukkaroa näyttänytkään, vaan sanoi keisarille:
»Mikä lie kuljeksija, joutava sotamies, tunkenut vahtien läpi tänne linnaan, tahtoisi muka minua kosia, hupsu. Se olisi ajettava pois.»
Ja keisari ajatti veljen sotamiehillään linnasta pois. Keisarin tyttö vei sen taikakukkaron. Mikäs nyt pojalle eteen? Suru ja nälkä ja köyhyys.
Köyhyydessään hän arveli: Mutta annas olla, ostinhan minä veljilleni sellaiset suuret talot. Ehkäpä he nyt puolestaan minua muistavat. Menen heidän luokseen, saavat minua nyt elättää.
Hän meni vanhimman veljen luo ja kertoi onnettomuutensa: miten häneltä oli peijattu kukkaro, jonka oli ukolta saanut, miten hän oli nyt köyhä mies. No siihen sanoi vanhin veli:
»Et tainnut jolloinkin olla kyllin varovainen. Mutta kun nyt olen näin varakkaaksi ja sotaväestä vapaaksi avullasi päässyt, niin annanpa puolestani sinulle jotain. Minulla on näet liina, jonka kun levittää mihin paikkaan tahansa ja ajattelee vaikka millaisia ruokia ja juomia, saa. Sen annan sinulle, — mutta sitä älä kysele, mistä sen sain. Ja ole itsekin vasta varovampi. Minulla kun on nyt kievari, en niin petollisia vehkeitä tarvitse. Olehan tässä jokunen päivä, — koeta sitten liinalla onneasi.»
Oli nuorin veli siinä kievarissa jonkin päivän ja lähti sitten maailmalle. Nyt hänellä ei ollut ruoan puolesta hätää. Mutta kuitenkin hän arveli: »Parempi oli kuitenkin se kukkaro kuin tämä liina. Sillä sai, rahalla, vaikka mitä, mutta tällä vain ruokaa. Menenpä nyt tietämään, eikö se Vestiinan tytär vaihtaisi sitä kukkaroa tähän liinaan.»
Ja hän meni keisarin pihaan, ja se viekas tyttö oli taas ikkunassa. Niin kaartilainen sanoi:
»Etkö nyt antaisi sitä kukkaroa takaisin, jos saisit sellaisen pöytäliinan, että sen kun panee mille kohdalle tahansa ja ajattelee vaikka millaisia herkkuja, saa?»
No sen tytön mieli teki toki sitä liinaa, ja se huusi vahdeille:
»Antakaa sen miehen tulla sisään!»
Sitten sisällä tyttö vei kaartilaisen kamariinsa ja viereensä istumaan ja houkutteli ja mairitteli:
»Voi, jos saisin nähdä, millainen se liina on!»
Silloin nuorin veli levitti liinan pöydälle ja ajatteli kaikenlaisia herkkuja. Ja ne tuli: valkeita käsiä välähteli pöydällä, muuta ei näkynyt, — ne kattoivat pöydän.
»No kyllä minä sen kukkaron tähän liinaan vaihdan», sanoi sitten keisarin tytär ja meni — muka kukkaroa hakemaan. Mutta eipä tuonutkaan samaa kukkaroa, toi vain toisen, tavallisen kukkaron, mutta saman näköisen, jonka antoi nuorimmalle veljelle. Tyttö sai liinan, vei piiloihinsa sen, ja veli lähti pois.
Aikoipa veli sitten yhdessä paikassa kaataa kukkarosta taas kultaa: ei tullutkaan. No siitäkös veli tuli kiukuilleen ja pahoilleen, kun häntä oli taas peijattu. Ei ollut hänellä enää liinaakaan. Milläs nyt elää?
»Mutta annas olla», tuumi hän. »Menenpä keskimmäisen veljeni luo. Ostinhan minä hänellekin talon, ehkäpä hänellä on nyt joitakin elämisen keinoja minulle.»
Ja nuorin veli meni keskimmäisen veljen luo ja kertoi koko onnettomuutensa: miten häntä oli jo kaksi kertaa peijattu ja kukkaro ja liina viety, miten hän nyt oli ihan köyhä mies.
Siitä heltyi taas keskimmäinen veli ja sanoi:
»Onhan minullakin jotain sinulle antaa. Annan lakin, jonka kun panee päähänsä, tulee näkymättömäksi. Sitä en minä, rikas mies ja sinun ansiostasi sotaväestä vapaa, tarvitse.
Kysyä et huolikaan, mistä sen sain. Koetahan vain sillä elellä, mutta älä nyt enää mene Vestiinan tytön peijattavaksi, se on viekas ja ilkeä kuin rymä, vaikka kaunis.»
Nuorin veli lupasi olla menemättä ja läksi taas maailmalle. Mutta kuljeksiessaan hän kuitenkin ajatteli:
»Tällä ryssän lakillahan minä voin saada helposti sekä kukkaron että liinan takaisin keisarin tyttäreltä.»
Ja hän meni taas keisarin pihaan, — ja siellä kun painoi sen ryssän lakin korvilleen, niin pääsi näkymättömänä sisään, — ja meni suoraan keisarin tytön kamariin. Keisarin tyttö istui siellä kiikkutuolissaan ja soudatteli joutessaan; mutta sotamies alkoi nyt näkymättömänä haeskella, rapsehtia,
keisarin tytön piiloista, piirongin laatikoista, sitä kukkaroa ja taikaliinaa. Keisarin tyttö huomasi, että laatikoita availtiin ja kaiveltiin, — ja pelästyi ensin, mutta sitten arveli, eikö lienekin taas vain se sama sotamies. Jos hänellä lienee uusi taikakalu. Ja hän uskalsi kysyä:
»Mikä se siellä rapsehtii?»
»Se, jolta kukkaron ja liinan peijasit, se juuri», vastasi nuorin veli.
»Mitä varten sinä sitten rapsehdit?»
»Etsin kukkaroa ja liinaa», vastasi poika.
»No mitenkä sinä niin näkymättömänä pysyt?» kysyi keisarin tytär.
»Kas, minulla on sellainen ryssänlakki, että sen kun vetää korvilleen, niin tulee näkymättömäksi», vastasi poika.
Silloin teki keisarin tyttären mieli taas sitä lakkia. Ja hän tuumi mielessään, miten saisi sen. Ja niinpä hän sanoi pojalle:
»Eipä se kukkaro ja liina olekaan täällä, ne on tuolla kellarissa alhaalla.»
Nuorin veli, hupsu, meni silloin näkymättömänä sinne kellariin, mutta se kellari olikin vankikoppi: tiheät siinä oli rautaristikot ikkunassa ja paksu oli rautaovi. No nuorin veli kun meni sinne rapsehtimaan ja etsimään kukkaroa ja liinaa, niin keisarin tytärpä lähtikin jäljestä ja nappasi oven lukkoon, jotta poika jäi vankikoppiin.
»Voi voi, minkäs minulle teit», sanoi poika silloin. »Mitenkäs täältä pois pääsen?»
»Et sinä sieltä muuten pääse», vastasi keisarin tytär, »kuin ntamalla minulle sen näkymättömäksi tekevän ryssänlakin.
Muuten saat kuolla sinne nälkään. Pistä lakki ulos ikkunan ristikosta.»
No mitäs voi poika, kun niin pahasti uhattiin! Hän odotteli siellä pari kolme päivää, eikö pelastusta tulisi, mutta kun ei tullut eikä annettu ruokaa ja kun oli kuolla nälkään, niin jo pisti lakin ulos ikkunan ristikosta.
Keisarin tytär otti nyt lakin, vei piiloihinsa ja meni, sanoi vahtimiehille:
»Nyt menkää, avatkaa se vankikoppi ja ajakaa se sotamies ulos.»
Vahdit menivätkin, avasivat vankikopin ja ajoivat nuorimman veljen pois linnasta.
No siitäkös veli tuli pahoilleen, kun häneltä oli ihan kaikki peijattu ja hän oli ihan köyhä mies taas. Hän tuli niin pahoilleen, että päätti mennä metsään kuolemaan: ei iljennyt enää veljienkään luo lähteä, häpesi kun oli, aika mies, antanut näin peijata itseään.
Hän ehti suureen metsään ja harhaili siellä, joutui illalla sille ymmyrkäiselle leivänmuotoiselle mäelle ja heittäytyi siinä muka kuolemaan. Niin silloinpa tulikin siihen se hirmuinen ukko, virstaa pitkä, mahdoton piippu-könsä hampaissa.
»Mitäs tässä makaat?» kysyi ukko.
»Heittäydyin vain kuolemaan», vastasi nuorin veli, — ja hän kertoi veljien rikkauden ja omat onnettomuutensa.
»Se on aika rymä se tyttö, mutta tuhma olit sinäkin», sanoi ukko ja lähti vihaisen näköisenä matkaansa, parta huiski, ja tanner jytisi.
No odotti siinä nuorin veli kuolemaa ja nukkui. Ja kun hän sitten aamulla heräsi, niin ei ollutkaan kuollut, vaan näki hongan oksassa päänsä kohdalla kauniita omenia: valkoisia ja punaisia, isoja kuin miehen nyrkki ja imelän näköisiä. Ja
kun hänen oli niin nälkä, että ihan vesi suusta valui omenia katsellessa, niin ei malttanut olla kapuamatta honkaan ja maistamatta omenia.
»Ehdinpähän sitten kuolla, kun ensin olen hongan oksan omenatkin maistanut», tuumi hän.
Hän maistoi valkeaa omenaa, ja silloin kasvoi hänelle valkea karva päälle. Hän söi puolet omenaa, kun se oli niin makea,
— ja kasvoivat syltä pitkät hirvensarvet päähän. Hän söi koko omenan, — ja hän muuttui valkeaksi hevosen näköiseksi, poika.
»No voi voi, nythän minua rangaistaan», tuumi nuorin veli, kun näki kuvansa lähteestä. »Jos oli hyvä alku, on loppu vielä parempi!»
Ja sitten hän kompsutteli siinä neljällä jalalla, raskaat sarvet päässä, ja hänen oli nälkä. Yhä teki siis mieli tuhoisia omenia. Niinpä tuumi:
»No jo on kohtaloni siksi kova, ettei se paljon pahemmaksi muuttune, jos vielä yhden omenan syön.»
Ja kaapaisi nyt hongan oksasta hampaillaan punaisen omenan. Hän maistoi omenaa: putosi hevosen karva kaikki pois. Hän söi puolet, putosivat syltä pitkät sarvet päästä.
Hän söi kokonaan, muuttui ihmiseksi, — ja kun katseli itseään lähteestä, oli niin kauniiksi ihmiseksi muuttunut, ettei moista olekaan!
»No nytpäs hyvä tuli», tuumi nuorin veli hyvillään.
»Annapas olla, tällähän keinolla minä nyt hyvässä lykyssä taidankin saada kukkaron, liinan ja lakin otetuksi takaisin keisarin tyttäreltä. Lähdenpä heti koettamaan!»
Ja hän otti nyt niitä omenia, sekä valkeita että punaisia, taskuunsa ja meni yhteen mökkiin, jossa oli sadan vuoden anha, rumanahkainen akka. Hän antoi akalle yhden niistä
punaisista omenista, ja akka söi ja tuli niin ihanaksi, ihanaksi, ettei pappilan tytöt ihanampia!
Ja kun akka katseli kuvaansa peilistä, hän oli niin hyvillään, että sanoi nuorimmalle veljelle:
»Mitäs nyt tahdot palkaksesi, kun minut näin ihanaksi mamselliksi teit?»
»Antanethan vanhan akan vaatteet, oikein huonot, ja pärekopan», vastasi nuorin veli.
Akka antoi vaatteet, oikein ryysyiset ja huonot, sekä pärekopan pojalle, joka puki ne vaatteet kaartilaisunivormunsa päälle ja pani valkeat omenat vasuun ja punaiset taskuunsa ja lähti keisarin linnalle omenia myymään.
Hän meni linnan portille ja pyysi päästä sisään, mutta vahtimiehet eivät laskeneet. No se keisarin tytär vilkui, katseli taas sieltä kuudennen kerroksen ikkunasta ja näki, kun akka pyrki sisään.
»Onpas se pitkä akka. Mitä varten sinä akka pyrit sisään?» hän huusi.
»Minulla on omenia, katsokaa miten kauniita», vastasi nuorin veli ja näytti vasuaan. »Ostakaa!»
Keisarin tytär katsoi, ja niin kauniita olivat ne omenat — valkeita ja isoja kuin miehen nyrkki — ja imelän näköisiä, että ihan vesi suuhun valahti. Nytpä teki keisarin tytön mieli niitä omenia, ja hän kysyi:
»Mitä ne maksavat?»
»Sata markkaa kappale», vastasi nuorin veli.
»Ohoh, onpa ne kalliita, mutta mahtavat olla makeitakin», vastasi keisarin tytär — eikä malttanut olla ostamatta. Hän hellitti rahaa kukkarostaan sata markkaa, antoi ne piialle ja käski hakemaan akalta yhden omenan.
Piika nouti omenan, ja nuorin veli sai rahat ja lähti joutuin linnasta metsään. Siellä hän karisti päältään ne ryysyiset akan vaatteet, —ettei häntä löydettäisi, jos kiinni tavoiteltaisiin.
Mutta keisarin tytär kun ikkunassa istuen tuskin maistoi sitä valkeaa omenaa: kasvoi valkea karva päälle! Söi luhtoi ahnaasti puolet: kasvoivat syltä pitkät hirvensarvet päähän.
»No näenkös minä unta vai höperökös minä olen?» tuumi keisarin tytär, hipiäänsä ja tukkaansa ihmetellen. Mutta hän söi kuitenkin omenan kaikki — ja muuttui valkeaksi hevoseksi, — jalat, kädet kavioiksi. Ja kun näki kätensä kavioina, silloin hän säikähti — ja aikoi mennä ikkunan luota huoneeseen peilistä katsomaan, mutta ei päässytkään enää paikaltaan: syltä pitkät sarvet ottivat ikkunanpieliin vastaan. No siitäkös hän itkemään ja hätäänsä huutamaan:
»Ottakaa se akka räähkä kiinni! Se se minut sarvipääksi kummitukseksi loihti!»
Ja akkaa lähdettiin kiinni tavoittamaan, mutta ei löydetty muuta kuin vaatteet metsästä.
No siitä tuli Vestiinan keisarin hoviin suru, kun keisarin kaunis tytär oli sarvipääksi hevoseksi muuttunut. Heti kutsuttiin kaikki tohtorit, välskärit ja eläinlääkärit ja puoskarit parantamaan majesteetin lasta. He sahasivat ikkunan suuremmaksi, että keisarin tytär pääsi ensin sisään huoneeseen, ja kokivat sarviakin sahata, mutta ne kasvoivat yhä vain uudestaan. He kokivat voiteilla ja laastareilla muuttaa kummitusta ihmiseksi ja karvaa pois ajella, mutta karva kasvoi yhä uhemmin. Ei kummitus ihmiseksi muuttunut.
No vihdoin ilmoitettiin monissa valtakunnan lehdissä, että joka voi parantaa Vestiinan keisarin tyttären ja muuttaa sarvipään hevosen ihmiseksi, se saakoon — oli hän sitten välskäri, eläinlääkäri tai ei mitään — puolet Vestiinan valtakuntaa ja keisarin kauniin tyttären. Ja linnan portit olivat aina avoimina tulijoille. Mutta eipä vain kukaan voinut tytärtä parantaa.
Silloin nuorin veli hankki viimein sillä sadalla markalla itselleen tohtorin vaatteet, puki ne sotamiehenvaatteittensa päälle ja otti niitä punaisia omenia taskuunsa ja meni keisarin linnaan. Siellä hän pyrki keisarin puheille ja sanoi voivansa keisarin tyttären parantaa ja muuttaa sellaiseksi jälleen kuin se ennen oli. Keisari ei tahtonut uskoa, mutta antoi kuitenkin tohtorin koettaa. Ja nuorin veli sanoi:
»Lämmittäkäähän nyt sauna, että saan potilasta siellä kylvetellä ja parannella. Minä menen sillä aikaa puotiin vähän rohtoja ostamaan.»
Luvattiin lämmittää, — ja tohtori meni puotiin ja osti oikein armottoman kasakanpampun. Sitten hän tuli takaisin, ja kun sauna oli valmis, sanoi:
»Taluttakaahan nyt se sarvipääksi hevoseksi muuttunut keisarin tytär saunaan ja pankaa vahdit saunan ympärille pyssyt ja pajunetit kädessä vahtimaan, ettei saa kukaan, ei itse keisarikaan, tulla sisään, vaikka mitä ääntä saunasta kuuluisi.»
Häntä toteltiin, keisarin tytär tuotiin saunaan, ja keisari pani sata sotamiestä saunan ympärille vahtimaan, ettei kukaan pääsisi sisään, vaikka sieltä mitä kuuluisi.
Sitten meni nuorin veli pamppuineen ja omenineen saunaan, antamaan potilaalle rohtoja. Hän heilutti pamppuaan keisarin tyttären, sen valkean hevosen, edessä ja sanoi:
»Tunnetkos edes vikasi? Mitäs syntiä olet tehnyt, kun tällaiseksi kummitukseksi olet tullut?»
»En minä ole mitään syntiä tehnyt», sanoi keisarin tytär.
»Vai et», uhkasi tohtori. Ja alkoi samassa haudella pampulla niin armottomasti keisarin tyttären, sen sarvipään otuksen, selkälihoja, että hätähuudot ja potkimisen töminä kauas kaikui. Keisarin kävi sääliksi ja hän aikoi tulla tyttärensä avuksi, mutta kun oli kieltänyt vahteja ketään sisälle laskemasta, niin ei edes itse päässyt.
Viimein huusi keisarin tytär:
»Jo tunnen syntini ja tunnustan! Teinhän minä sellaista syntiä, että peijasin yhdeltä köyhältä sotamieheltä rahakukkaron.»
»No enkös arvannut», vastasi poika. »Ethän muuten olisi täksi sarvipääksi muuttunut. Minnekäs sinä sen kukkaron panit?»
Ei tahtonut tyttö sanoa, mutta kun poika taas leipoi selkää pampulla, niin jo huusi:
»Älä lyö, minä piilotin sen kamariini pieluksen sisään.»
Silloin poika otti taskustaan punaisen omenan, leikkasi siitä vähän ja antoi keisarin tyttärelle. Ja kun keisarin tytär söi, niin hevosen karva putosi päältä pois.
Nyt tuli keisarin tytär hyvilleen, mutta poika sanoi:
»Etpäs vielä kaikkea syntiä tunnustanutkaan, koska et kokonaan parantunut. Sanopas, mitä koiruutta vielä teit.»
»Enkä ole tehnyt muuta mitään», intti keisarin tytär.
Mutta silloin nuorin veli taas alkoi haudella pampulla keisarin tyttären selkälihoja ja uhkasi: »Tunnusta pois, ei tässä parane muuten kuin tunnustamalla!» Ja jo tunnusti keisarin tytär:
»Peijasinhan minä siltä samalta pojalta vielä sellaisen pöytäliinan.»
»Vai peijasit! Aika voroksihan minä sinut ja arvasinkin», sanoi poika. »Minnekäs sinä sen panit?»
Eikä auttanut tytön muu kuin sanoa:
»Piilotin sen aitan orrelle.»
Nyt poika leikkasi taas puolet punaisesta omenasta ja syötti tytölle. Ja syltä pitkät sarvet putosivat tytön päästä pois.
»Kas niin, tyttöparka, tunnustamalla sitä paranee», sanoi poika. »Mutta etpä vieläkään kaikkea tunnustanut, koska olet hevosen muotoinen. Mitäs vielä teit?»
Ja kun poika taas pieksi, niin tyttö sanoi peijanneensa sotamieheltä vielä vanhan ryssänlakin ja panneensa sen ullakolle piiloon.
Nyt poika pistäysi ulos ja haetti kapineensa pois tytön piiloista ja pisti taskuunsa. Sitten hän tuli takaisin saunaan ja syötti kuvatukselle loput omenaa, — ja tyttö muuttui kokonaan ihmiseksi, niin ihanaksi, ettei moista monta ollutkaan.
Sitten hän talutti parannetun tyttären saunasta ulos, — ja keisarikos ihastui, kun tyttärensä entistä ehompana näki. Nuorin veli oli nyt vanhan tavan mukaan saapa keisarin tyttären ja puolet valtakuntaa, ehkä kokonaankin: ukko keisari aikoi näet ruveta eläkkeelle ... ja ei kuin ruvetaan häitä juomaan!
Mutta häissä sulhanen, se entinen kaartilainen ja köyhä poika, karistikin tohtorin vaatteet päältään ja meni sotamiehen takissa morsiamen eteen ja sanoi:
»Tunnetko minua? Minäpä se olen, jolta kukkaron ja lakin ja liinan varastit. Vähät minä Vestiinan keisarin valtakunnista, rahallahan niitä sellaisia saa! Ja vähät minä sinusta, senkin ilkimys. Kiitä onneasi, etten sinua hevoseksi ja sarvipääksi vielä takaisin muuta, niinkuin kerran tein! — Ja viis minä tällaisista häistä, joissa pohjattomalla astialla juomaa kannetaan ja seulalla viinaa tuodaan! Minä menen nyt velimiesten luo kotiin ja otan paremman tytön. Viis minä Vestiinan tytöstä, otan Mönkkölän Ristiinan!»
Ja ei kuin pisti sen ryssänlakin päähänsä ja katosi kukkaroineen ja pöytäliinoineen hovista. Sen pituus, sen ly- hyys, sen leveys!
Ad Omnia: - lukemista. Omaa osuuttani karanteenilasille.
VastaaPoistaValintani on mielestäni parasta Suomen kirjallisuutta, ja tätä satukirjaa ei kai saa muualta. Olen joskus skannannut sen itse käsin. Ja tietenkin Lehtonen on tekijänoikeudesta vapaa.
Pikku pätkien lukeminen voi olla hupaisaa muiden toimien lomassa.
Jos joku haluaa, lähettäköön minulle sähköpostiviestin. Tämä teksti on Acrobat eli pdf-tiedostona n. 0,5 megatavua eli tulee liitetiedostona esimerkiksi puhelimeen ongelmattomasti.
Lukuohjelm Acrobat Reader on ilmainen ja sen saa verkosta. Minulla on näissä tiedostoissa ylimääräistä, kuten klikattava sisällysluettelo.
Tämä ei jää tähän.
Herranjumala, millaista täydellistä saatanan paskaa.
VastaaPoistaajattelin samaa, pitää kai olla aika vitun kyltturelli että fudaa.
PoistaSulle ei sitte kelpaa mikään. Ja kiroiletkin kuin rajapiru tai uapsiriekko.
PoistaNäille parille nillittäjälle ei ole lapsena taidettu lukea satuja?
Poistaai, ei? ja vittu se järjestön iltarukous, jossa rukoillaan "etten aamulla nousisi sijaltain".
PoistaJa sun traumasi ja mielenterveysongelmasiko sitten ovat tällä palstalla tarpeellisia jaettavia?
Poistakuten muidenkin - satuihin uskominen itsessään, kykiluujutuista, joulupukeista alkaen on regressio, mun näkökulmasta.
PoistaJärjettömyyden kyseenalaistajan mielenterveyttä ja traumakestävyyttä saa toki epäillä.
Kekkosen kiiskikeitto:
VastaaPoista20 kpl juuri ongittuja kiiskeä
1 ½ l raikasta vettä
10 maustepippuria
iso laakerinlehti
2 sipulin kuoret
100 g selleriä, porkkanaa ja sipulia
300 g perunaa
1 rkl merisuolaa
tillisilppua
Kasta kiisket nopeasti kuumaan veteen ja fileoi ruodottomiksi. Varo piikkejä.
Laita ruodot ja päät kiehumaan (ei kiduksia) ja hauduta puolisen tuntia, siivilöi.
Leikkaa juurekset pikkukuutioiksi ja freesaa kuultaviksi tilkkasessa voisulaa.
Lisää kuuma liemi ja hauduta parikymmentä minuuttia, jonka jälkeen lisäät joukkoon kiiskifileet ja vain kiehautat, koska ne kypsyvät muutamassa minuutissa.
Ei ole juuri muodissa nykysuomessa, mutta pidetään vanhastaan erittäin maukkaana. Kiiskeä tuskin on kalatiskissä.
Joitakin tuttuja satuja, ilmeisesti äidinkielenopettajamme käytti näitä jonkinlaisina harjoitusmateriaaleina.
VastaaPoistaHei, hetkinen Jätkät Kemppi ja Raunio! On maailma niin mahottomalla mallilla ja mekin täällä "karanteenissa". Kirjutelkaa järkeviä, pohdituttavia juttuja, eikä tollasta ihan löysää! riuskin terv. pekka s-to.
VastaaPoistaPäätin jo aikaisemmin kaivaa kirjahyllyjen ja hieman epämääräisten pinojen kätköistä Camusin Ruton - ja erityisesti Boccaccion Decameronen, mutta en löytänytkään niitä, ja ajattelin vielä perjantaina, että haenpa kirjastosta - mutta mennyt jo säppiin. Kiitos siis, päätin lukea tämän Jukan tarjouksen! Mukavaa, kun joku ajattelee näin hienosti puolestani minulle mukavaa "karanteeni" -kirjallisuutta!
VastaaPoistaMinustakin tämä on erinomainen mahdollisuus lukea sellaiset kirjat, jotka on päättänyt joskus lukea... minulla ainakin niitä on kirjahyllyssäni useita ja mökillä lisää, sinnehän on lupa mennä, vaikka olisi alaikäinen karanteeniinkin.
PoistaLisäksi nyt on loistava tilaisuus edistää ikuisuusprojektejaan, esim. sukukirjaa, joka on ollut "hyvällä mallilla" jo vuosia...
Mitä tulee Joel Lehtosen satuihin, niin kiitos niistä! Luen takuulla.
Hauskoja!
VastaaPoistaVälistä puuttuu joistain jutuista selvästi lauseita, juoni kun katkeilee oudosti. Esim. Koiran ja kissan rotuvihasta puuttuu joenylityskohtauksesta jotain? Samoin Neulanvaras-jutusta.
Kovin tuttuja satuja lapsuudesta, kiitos!
VastaaPoistaJatkosodan rintamalta Karjalasta enoni lähetti pikkusiskolleen eli äidilleni jostain talosta ottamansa kuvakirjasen, joka kertoi kolmesta kissasta, jotka kadottivat rukkasensa. Eno jäi sille reissulle, ja kirjaakaan en ole koskaan päässyt itse näkemään. Hagelstamin puodissa osui käteen ruotsinkielinen versio, mikä tuntui pieneltä ihmeeltä.
VastaaPoistaHistoriallinen kuriositeetti on myös minulla oleva ohut kirja "Gulliver Lilliputoin luona" joka siis on selvähköä suomenkieltä mutta ladottu kyrillisin kirjaimin ja painettu Petroskoissa. Tämä vaihe stalinistisessa kansallisuuspolitiikassa taisi olla aika lyhyt.
PoistaKyrilliset bukstaavit nähdään pirunriimuina, mitäs minä olin sanomassa?
PoistaMiksi turkulaisen autoa kutsutaan täntäksi?
VastaaPoistaTurkulainen ajoi tiellä ja moottori sammui. Turkulainen sanoi
-mä jätän tän tähän
https://www.turkulainen.fi/artikkeli/11897-turkulaisvitseja-olkaa-hyva
Laitoin näistä linkin etäopettaville saman tien. Tarpeeseen menee. Olisivatko esimerkiksi Martti Haavion sadut jo vapaita jakoon?
VastaaPoistaNykyisen tekijänoikeuslain mukaan vuonna 2044.
PoistaEi mitään p---kaa vaan Suomen kansan eläinsatuperinnettä Joel Lehtosen kertomana. Eikös Paulaharjullakin ole jotain metsäsatuja? Ollessani ihan pikkutyttö äiti kertoi niitä tavallisimpia eläinsatuja minulle ruokaa laittaessaan, kun minä yksinäisenä norkoilin tekemistä vailla. Yhteistä niille on se opetus, että tyhmyydestä sakotetaan, vahingosta viisastuu ja paras varoa, ettei viekkaampi ja viisaaampi pääse häpäisemään. Kieli Lehtosella kotoperäisen kalevalaista alkusointuineen, mutta alkuperä näilläkin saduilla on kaukana menneisyydessä Aisopoksen faabelien ja monen muun kautta nykypäivään tuotuna yhteisenä kulttuuriperintönä.
VastaaPoistaKummipoikani Niklas Bengtsson, tietokirjailija ja lastenkirjallisuuden tutkija on viimeisimmässä kirjassaan "Sadunkertojat, satuperinnettä Kaksoisvirranmaasta 1900-luvun alkuun" on sitä matkaa kuvannut. Suomeksi Aisopoksen faabelit kääntyivät 1700-luvulla, mutta kreikan kouluopetuksessa niitä oli käytetty ainakin 1660-luvulta lähtien.
Kalajoen nimismies Henrik Achrenius oli muokannut kalevalamittaan 32 faabelia, jotka ilmestyivät 1777. Viimeinen säe "Kärmet ja rauta" -runosta:
"Satu semmoinen sanottu
Tämän opin oikasewi:
Aina pakene pahoja
Ihmisiä ilkeöitä.
Älä painele paremman
Cansa karttua wetäö,
ettet waarahan wajoa
Astusi alle häpiän."
Lapsenmieli olisi hyväksi aikuisellakin!
https://www.kirjastokino.fi/ Kirjastokino tarjoaa myös ilmaista katsottavaa ja luettavaa kaikille kirjastokortin omistaville.
VastaaPoistaAmos Ozin viimeinen, Juudas, päätyi aamuyöllä luettujen vinoon pinoon. Siinäkin on merkittävä saaga kaiken keskellä, ihanasti, rumasti ja koskettavasti. Muutamia kauneimmista lauseista jotka tiedän. Kumarrus, varsin syvä ja kestoltaan melkonen, myös Minna Tuoviselle suomennoksesta.
VastaaPoistaSutta käy kovin sääliksi. Mutta tuo Vapahtaja-tyyppi on varsinainen mulkvisti!
VastaaPoistaKiitospäivän kalkkuna
Olivatpa Vapahtaja ja Pietari taas maanpäällä syntisiä syynäämässä ja tuomitsemassa. Sattuipa juurikin niinä päivinä, että Wuhanista, Hubein piirikunnasta, Kiinan kansantasavallasta, oli lähtenyt sivettikissan persiistä lepakkomiehen kastehelmi viraaliksi. (Lepakkomies ei kuulu tähän tarinaan, tulipahan pantua vaikka se vain haittaa tarinan kulkua tässänäin, pyyhkiä pitäis pois, mutta milläs pyyhit kun dorkat on hamstranneet kaikki wcpaprut kaupoista.)
Vapahtajamme Jeesus Kristus, sidekickinsä Pietarin kera näillä tiedoin kotia kurkottivat. Omaa etua ajattelematon Jeesus, tuo vanha valopää, oli aiemmin antanut viimeisen käsidesipullon Pietarin hoteisiin, siksi koska käärinliinassa ei ole taskuja, kuten tapana oli houria.
Kaikkitietävän poikia kun olikin, Vapahtajalla välähti: "Siinämäärin ovat kaikenlaiset turhat ihmiset näinä päivinä Taivaanporttia aiheettomasti ronkuttaneet, tuhmimmat kenties nuolleetkin. Että varmastikaan ei yksi pullo käsidesiä nyt riitä kahden kulkijan puhtahaksi voiteluun, molempien pelastua."
"Sinäpä sen sanoit!" Töräytti Pietari, joka oli jatkuvilla yhteisillä rahvaanrangaistusreissuillansa kuomansa tuntemaan oppinut, lukien nytkin kuin avointa kirjaa.
Siinäpä tunteja taivaanporteilla välähteli, kun molemmat nuo vitun itsekkäät assholet kamppaillen kävivät, ja olipa käsidesipullokin Pietarin taskusta pientareelle tipahtanut.
Sattuipa heräilemään katuojasta kalkkuna, ja kohmeloonsa ensiapua rukoilemaan. Eipä kuitenkaan, kun ähisevän pariskunnan takaa huomasi kalkkuna tilaisuutensa tulleen, kuin taivaista tipahtaneen.
Herran Jumala että kävikin tuuri, ajatteli Kalkkuna, ja hunajaisen lääkkehen pullosta kurkkuunsa kulautellen tyhjensi.
Ja niinpä tiedetään, on sillä tavoin kalkkuna ääntänyt että: "Glug glug glug."
(Miksi nimenomaan kiitospäivän kalkkuna. En minä tiedä. Ehkä viimeisenä päivänä Luojan kiitos seisoo. Tai ei tuo nyt mitään tarkoita.)