Aro ja Venäjä

Arvelin jo päässeeni toistelemasta Tshehovin ainutlaatuisuutta tässä blogissani. Kävi kuitenkin ilmi että rosvo – epäilen tässäkin omia jälkeläisiäni – oli tuulettanut kirjastoani, jota joudun jatkuvasti täydentämään lisäostoksin.

Nyt oli kateissa neuvostoliittolaisen Ilja Ehrenburgin ”Tshehovia lukiessa” (1960). Hän oli maansa ja ehkä aikansa parhaita kirjallisuusmiehiä. Hankin ja luin pitkän ajan jälkeen. Toden totta asiantuntija ja ihailija Ehrenburg menee pää edellä Tshehovin ansaan.

Tshehov on niin suuri siksikin, ettei lukija yleensä huomaa, että kun kuvauksen kohteena on joku toivoton vetelys, vastenmielinen pullero jostain hämärästä kuvernementtikaupungista, kirjoittaja lukee siinä syvällistä ja itse asiassa aika murheellista kuvausta omasta itsestään. Tshehov näyttää peiliä, mutta koska hän on taikuri, uhri ei lainkaan huomaa peiliä.

Ehrenburg varmaan arveli välttäneensä neuvosto-liturgian mutta silti pilaa esityksensä juuri marxismi-leninismillä, jonka kiertelemiseksi hän näyttää nähneen paljon vaivaa. Tshehov ei ollut neuvostoaikaan mitenkään kielletty eikä hyljeksitty. Stalin ymmärsi lipputoimistojen tulot ja jopa tuki korkeaa kulttuuria, toisin kuin virkaveljensä Hitler. Moskovan taiteellinen teatteri pyöritti Tshehovia hienosti, ja novellit tulivat perässä. Niitä luettiin koulussa ja ne tunnettiin.

Mutta Ehrenburgin lankeemus on lukemista pahoin häiritsevä taipumus lisäillä sellaisia huomautuksia kuin ”kapitalismin oloissa” tai ”vaikka Tshehov itse ei ollut vallankumouksellinen” ja ”tehtaanomistajan ja työläisten sovittamaton ristiriita”.

Asia on niin, että asioiden ja ihmisten törmäyttäminen niin sanotun dialektisen periaatteen mukaan oli yksi niistä asioista, joita Tshehov vältti ja varoi. Hän näki ihmisen, ei jonkin keksityn ja kummallisen luokan edustajaa.

Sekä Tolstoilla että Dostojevskilla oli oma agenda eli joukko mieliajatuksia, joilla he pilasivat romaanejaan. Ajatelkaapa miten vähän Venäjä vie eteenpäin esimerkiksi ”Karamazovin veljeksiä” verrattuna siihen, miten loputtomasta kirjassa kuvataan Venäjää ja venäläisyyttä. Tulee mieleen Tolstoin nyt aika pöhköltä tuntuva vanhuuden vaiva julistaa omatekoista ja sangen lapsekasta ”tolstoilaisuuttaan”, vaikka hänen voimansa oli ihmisten ja tapahtumien kuvaus. Aatteen miesten pitäisi pysyä konttorin puolella määräilemässä muita. Isänmaallisista ihmisistä ei oikein ole taiteilijoiksi. Isänmaaton Joseph Conrad mahdutti taiteilijan tarinan teoksensa ”Pimeyden sydän” päähenkilön Kurtzin viimeiseen lauseeseen: ”The horror! The horror!” Noilla sanoilla Conrad kuvasi profeetallisesti nyt alkaneen 1900-luvun – ja Tshehov oli tehnyt saman kovin toisin keinoin ja ihan erilaisella äänellä.

”Arolla” on kertomus, miten nuorta Jegorushkaa viedään kärryillä kouluun yli ison aron. Matkalla on mukana kauppias Kuzhnetshov ja isä Hristofor, joilla ei ole erikoisempia ominaisuuksia, kuten ei päähenkilölläkään. Kyytimies on joku Deniska.

Matkaa sitten tehdään eikä mitään ihmeellistä tapahdu. Sitten tullaan perille kaupunkiin – lukijan mieleen voi tulla Kiova – ja poika saa majoituksen miellyttävän oloisen täti-ihmisen luota, eikä sitten muuta. Tarina loppuu.

Jegorushkan koulunkäynti ja myöhemmät vaiheet jäävät arvailujen varaan, eivätkä ne oikeastaan kiinnostakaan lukijaa. Kaikki pitkässä novellissa tapaamamme henkilöt ovat yllätyksettömiä ihmisiä, paitsi ehkä ainakin suomalaiselle nykylukijalle touhukas juutalaisperhe, joka pitää kievarin tapaista arolla ja siittää ja synnyttää lisää lapsia hankalaan maailmaan.

Pieni joukko liittyy suurempaan, kaupunkiin matkaavaan karavaaniin, joka kuljettaa myyntiin villoja. Tavataan äkkipäätä Varlamov, menestyvä ja tarmokas yrittäjä, joka totisesti tietää mitä tekee.

Joku aatelinen pistäytyy. Jegoroshka on nukkuvinaan, kun aatelisnainen sanoo häntä sieväksi pojaksi ja suutelee poskille Kreivitär Dranitskaja, asioillaan, ja majatalonpitäjä on katketa kolmeen kappaleeseen kumarrellessaan ja hänen veljensä, hulluksi tiedetty, sen kuin seisoo ja hymyilee ylimielistä mielipuolen hymyä.

Matkaajat viihdyttävät toisiaan kertomuksen pätkillä, kuten matkoilla on tapana. Muuan Konstantin kertoo vaimostaan, joka on ”sellainen harakka”, ja millainen työ oli voittaa hänet vaimoksi, kun itse on vanha, kohta kolmenkymmenen, ja ruma. ”Kaikki ymmärsivät, että siinä oli rakastunut ja onnellinen ihminen, tuskakseen… Nähdessään tuon onnellisen miehen, tuli kaikkien ikävä ja halu niin ikään kokea onnea…”

Muuan – Jemeljan – sanoo vesissä silmin kuun nousua yön arolla seurattaessa on laulettava jumalisia ja ryhtyy toimeen, puuskuttaa ja hengästyy eikä vain saa suustaan säveltä, kun ei osaa yhtään laulaa. Taivas aukeaa aivan kirjaimellisesti, kun nousee hirmuisen kova ukonilma. Maanpäällinen taivas kohdataan joella, jossa päästään kalastamaan paljain käsin kaloja sieppaamalla, ja sitten syödään, syödään.

Perilä iskee kuume ja tulee houreita, mutta pyhitetty öljy ja rukous auttavat. Aamulla poika tuntee itsensä terveeksi, tai ainakin melkein, eikä olo enää ole kuin villapaalin päällä ukkosessa. Edessä on elämää ja opiskelua. Leskiäidin poika saa eteensä matematiikkaa ja vieraita kieliä ja matkaseuralaiseltaan muistutuksen, ettei sitten kuitenkaan rupeaisi ylpeäksi ja tyhmempiään vähättelemään. Ja ihmiset ovat oikeastaan oikein hyviä, kukin tavallaan, ja ajallaan.

Novellin loputon aro hyvin niukkoine ja ankarine kasveineen ja samalla lailla kaikkeen alistuvine ihmisineen on Venäjä ja Venäjä on vähän niin kuin maailma. Se on liian suuri ja vaikea ellei mahdoton ymmärtää. Voi nousta ukkosia ja vankkurit kukaties särkyvät ja hevosetkin väsyvät. Mutta villoista saadaan hyvä hinta, ja setä mutristelee suutaan. Pappi sanoo itse olevansa vanha ja unohtaneensa melkein kaiken ennen oppimansa, mutta niinpä hän tjuo kuin tuokin pojalla valkoista leipää ja aivan sammen mätiä, joka on herkku.

Ja tiet eroavat. Tiet eroavat aina mutta pysyvät silti samanlaisina.

Nykyhetken lukija, suomalainen kumminkin, epäilee mielessään, että jod Anton Pavlovitsh Tshehov olisi saanut lukeakseen tulevaisuutta eli seuraavaa vuosisataa kuin kirjasta, hän ei olisi suuresti hämmästynyt. Suurta lokakuun vallankumousta hän olisi tuskin pitänyt mainittavana tapahtuma, koska mikään tuskin muuttui niin suuresti, ja aro on ennallaan nytkin, vaikka raharuhtinaat ajavat pyörillä ilman hevosia, mitä ajelevatkin. Junat eivät puuskuta, mutta ihmiset puuskuttavat. Ja suuri kirjailija on luonut kokonaisuuden, paljon enemmästä kuin kolmesta kappaleesta, ja lukija käsittää lukeneensa oman tarinansa ja nähneensä kuvana oman maailmansa, ja sen yllä välinpitämättömän kuun.

Lystikin loppuu aikanaan. Näkyvät kirkontornien sipulit ja joukko alkaa hajaantua. Joku ajomiehistä on kulkenut tuota monen viikon matkaa kaksikymmentä vuotta ja ajatellee, jos viitsiikään, hyvällä onnella tallustavansa vielä kauan villakuorman vierellä ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen. Se on sitä elämää…

Sellaista se on, ja sitten tulee kuolemakin, ja laitetaan ehkä puusta risti haudan päälle, ja sitten risti lahoaa ja kaatuu. Sellaista se on.