En enää haaveile saavani valokuvaa tunturista. En viitsi; en jaksa. Isällä on kolme hyvää tunturin kuvaa ja yksi oikein hyvä. Siihen hienoon Sokostin kuvaan ei mennyt kuin muutama vuosi. Kamera oli Zeiss Ikonin 6 x 9. Keinot olivat tavallisimmat. Ihmishahmo etualalle ja ilmaperspektiivi.
Ne ovat niin yksinkertaisia, että niissä vasta työtä onkin. Tarvitaan näet aivan satumainen valaistus. Illansuu on hyvä, jos vuodenaika on oikea.
Kirjoitin bysanttilaisesta perspektiivistä. Kommentoija riensi sanomaan, ettei sellaista olekaan. Taidehistoria tosin on eri mieltä, ja Google tuottaa runaan tuloksen esimerkiksi haulla ”Byzantine perspective”.
Ajattelin tähän kuvaksi ”pyhimys pelastaa possun” mutta otin toisen hyvän 1300-luvulta. Kun näet lopulta pääsin Sienaan, se oli kaikkien toiveiden täyttymys. Kävin aika usein Bolognassa ja sieltä junalla Firenzessä, mutta aina kun yritin, bussit Sienaan olivat menneet rikki, lakossa tai muuta. Siksi tulin vahingossa löytäneeksi Firenzen (ei siis Venetsian) San Marcon luostarin, joka on maailman ihastuttavimpia turistille avoimia kohteita. Joka kammion seinällä on Fra Angelicon fresko. Koska turistit parveilevat Uffizissa tai Pittissä, Marcossa on yleensä rauhallista, viileää ja lempeää.
Myös Wikipedia mainitsee Firenzen ja Sienan taiteiden taistelun, jonka Siena siis hävisi. Yksi keskeinen väline oli perspektiivi. Firenzessä Masaccio ja Brunelleschi olivat viimeistelleet sen, mitä me pidämme oikeana perspektiivinä. Sienan taiteessa on 1300-luvun sarjakuvia, joissa eri puolilla kangasta tapahtuu eri asioita ja merkittävät henkilöt on kuvattu kookkaampina kuin esimerkiksi muuten vain lähempänä katsojaa olevat.
Kesti yli 500 vuotta ennen kuin Cézanne otti maisemissaan käyttöön suurenmoiset ilmaperspektiivit tehdäkseen väkivaltaa ”luonnonmukaiselle” vuorimaisemalle, ja aika pian hänen jälkeensä syntyi jopa kubismi, jossa esimerkiksi sama mandoliini voitiin kuvat auki rullattuna ja taivuteltuna.
Vasta nyt tulee mielenkiintoinen asia. Emme näe sitä minkä näemme.
Aivoissa lienee eräänlainen puskuri, jossa on valmiiksi suurin osa siitä, miltä näyttää noin kahden sekunnin kuluttua. Hermosto ei siis lataa on-line.
Tähän on lisättävä kognitiotieteen osoittamat seikat, kuten gorillapuku. Tarkkaavaisuuden suuntautumisen takia meiltä voi jäädä näkemättä aivan vaikka mitä. Ja lisäksi silmän sokea piste on aika iso ja terävän näön alue on suunnilleen saman kokoinen kuin peukalosi kynsi, kun katsot sitä käsivarsi suorana. Toisin sanoen et näe, vaan vilkuilet. Jopa kotonaan ikkunasta ulos katsovan fokus muuttuu uskomattoman tiheästi.
Kerran luin Ateenan Akropoliksesta kirjoitetun kirjan. Sekä pylväät että upeat räystäslinjat ovat lievästi väärennettyjä. Suora lieriö ei näytä maasta suoralta lieriöltä. Samassa kirjassa korostettiin, että hyvä kuvanveistäjä osaa muunnella perspektiiviä, jos kuvattavana on vaikka valtaistuimella istuva jumala. Täysin oikein veistettynä ihmishahmo näyttäisi vähän suipolta. Ja tästä aukeaa sitten puheenaihe arkkitehtuurin ihmeistä, kuten tilavaikutelmista.
Joka tapauksessa: antiikin perspektiivin taito unohtui välillä hyli tuhanneksi vuodeksi. Toisaalta tilojen mestarit, egyptiläiset, pistelivät perspektiivit omasta päästään ja ihmisille silmät poskelle.
Itse asiassa keskeisperspektiivi on hidas ja pitkään kestänyt matka yksityiseen kokemiseen. Oliko se nyt Pälsi joka pani tsuktsin piirtämään jääkarhun, ja hän piirsi sen nahkana jotta kaikki jalat näkyisivät. Eli kokonaisuutena. Aikajanan tässä päässä on sitten selfie kännykällä.
VastaaPoistaArkkitehtien tilavaikutelmien luomiseen käyttämistä keinoista olisi paljonkin kerrottavaa, valeperspektiiveistä ym. Antiikin aikana keksityistä, ja renessanssin aikaan uudelleen käyttöön otetuista. Roomasta löytyy paljon hienoja esimerkkejä, tunnetuista turistikohteistakin, Pietarinkirkon aukiosta lähtien. Palladion rakennukset Vicenzassa myös tutustumisen arvoisia.
VastaaPoistaKun sitä valoisasta tuvasta,hiippailee iltasella kärventämään keuhkojaan pimeälle puutarhan perälle, niin on varottava tallaamasta emännän istutuksia. Ennenkuin silmä tottuu pimeään niin istutuksen näkee paremmin katsomalla hieman sen ohitse. Jos siihen katsoo suoraan niin sitä ei näe. Mistähän tuokin johtuu?
VastaaPoistaHämäränäkö on silmän sivualueitten soluissa.
PoistaKs: https://fi.wikipedia.org/wiki/Sauvasolu
Osuin 58 vuotta sitten Luirojärven rantaan ja olin ottamassa kuvaa Sokostista, jonka päällä olin jo käynyt, kun järven peilityyni pinta alkoi väreillä.
VastaaPoistaTullessani järvelle, järvi oli riitteessä, mutta suvi ja tuuli sen olivat rikkoneet.
Kun pääsin takaisin maalikyliin (pohjoiseen, Rajajooseppiin Muorravaarakan ja Luton vartta pitkin) kuulin rajamiehiltä järven pinnan elämän syyn.
Tsar Bomba
Onpa hieno tarina. Kiitos. (Puheena on siis kaikkien aikojen suurin vetypommin räjäytys.)
PoistaLapissa kuvaaminen on jossain määrin haastavaa juuri valaistuksen takia. Jos on pilvistä, kuvista tulee täysin latteita eikä sitä juuri voi auttaa edes houkuttelevalla kohteella. Voimakas auringonpaiste taas tekee lähikohteista rajun näköisiä ja ainoastaan laajat maisemat muuttuvat eläviksi.
VastaaPoistaVuonna 2005 olin eräällä Ylä-Lapin järvellä kuvaamassa ja metsästä rantaan tultuani totesin metsässä tehdyn havaintoni todeksi: Kameran valotusmittari hakkasi tappiin vaikka oli pilvistä siten ettei edes auringon suuntaa mitenkään kyennyt toteamaan. Olimme siis pilven sisällä ja aurinko paistoi kenties 50 - 100 metrin päässä kirkkaalla taivaalla. Tästä oli tuloksena harvinaislaatuinen tilanne pilven näkymättömien pisaroiden kostuttaessa maanpinnan kivineen. Se toi pintojen värit voimakkaasti esille ja samalla tuli täysin varjoton valtavan kirkas valaistus. Tajusin heti, nyt jos koskaan. Sain poikkeuksellisia otoksia monista kohteista, kuten järvestä ja rantakivimuodostelmista ja olen hiukan itseäni kiitellyt ripeydestäni koska tilanne oli vain hetken.
Yhtä mielenkiintoista valaistustilannetta Lapissa ovat monet saaneet ihailla keskiyön auringossa. Se on kuvaajalle merkillinen tilanne kun tulitukkiaskin kokoinen kivi muodostaa metrien pituisen varjon ja kaikki näyttää epätodelliselta. Muutaman kerran olen onnistunut hankkiutumaan paikalle sellaiseen aikaan ja se on palkitsevaa.
Joidenkin julkisten veistosten, tekijämiestenkin käden jälkeä olevien, mittasuhteet voivat olla aika vääristyneitä. Tampereen Hämeensillan Aaltosen veistokset yhtenä esimerkkinä. Läheltä alaviistosta katsottuina ihan luontevan näköisiä, vaikka kauempaa katsottuina ylävartalo ja pää ovat suhteettoman suuria.
VastaaPoistaMoskovan punaisella torilla oleva marsalkka Zhukovin ratsastajapatsas on muuten viime aikoina näkemistäni figuratiivisista veistoksista mittasuhteiltaan omituisimpia. Zhukov ei liene ollut kovin pitkäkasvuinen, mutta k.o. veistoksessa hahmo näyttää jalorotuisen ratsun selkään tällätyltä hobitilta tai oululaisten toripolliisilta. Erityisen sankarilliselta hahmo ei vaikuttanut. Taiteellisista arvoista niin tiedä, mutta pisti silmään taannoin Moskovassa käydessäni.
Osuva näkökulma ikäryhmien, ammattikuntien, sukupuolten, eri tavoin uskovien, itsensäylentäjien ja palvelijoitten eriarvoisuuteen. Ylinnä olevalta on palanut jotakin pahan kerran, kun on antanut pään ympärille asentaa tuollaisen tulikehän. Kapsahtaisikohan hän katajaan? Mutta aina riittää palvojia pahoilla pyhillä. Vielä hauskempi ja osuvampi olisi kuva uskonnon uhreista uskonnon miesten kiduttamina, kirkko tietenkin edustamassa mitä tahansa instituutiota. Mitään karmeampaa ei ihmiskunta ole tuottanut kuin kirkon ja muut eriarvoisuutta ruokkivat järjestelmät. Kirkkoa tarvitaan kuolleitten hautaamiseksi, sanoi eräs nimekäs pohjalaispoliitikko ihan vakavissaan.
VastaaPoistaNo entäs kommunismi? Pientä rajaa tuohon kirkon yms moittimiseen.
Poista