Tunnustus

Kommentti vaatii vastausta. Mutta varoitan: todistamiskiellot ja todisteiden arviointi on laaja asia. Ei sitä kata muutamalla mietteellä.

Jo vuoden 1734 laissa oli sääntö syytetyn kertomuksista oikeudenkäynnissä. Mutta silloin oli – vuoteen 1948 – vallalla toinen tapa arvioida todisteita kuin nykyinen, niin sanottu vapaa todisteiden harkinta. Silloin tunnettiin esimerkiksi ”puoli näyttöä”. Rikoksen uhrin kertomus tapahtumista ei usein riittänyt todisteeksi, vaan tarvittiin lisäksi ”vieraita miehiä” eli sivullisia näkijöitä.

Taustalla on muun muassa vala. Todistajan oli vannottava, että hän pysyy totuudessa. Rangaistus valapattoisuudesta eli perättömästä lausumasta saattoi olla kova. Jos syytetty olisi tehnyt valan ja kertonut siinä perättömiä, hänet olisi kenties tuomittu kahteen kertaan eli sekä teosta että väärästä valasta.

Jo ennen tuota valtakunnan lakia oli käytetty ”puhtaantunnon valoja” ja luonnevalaa – esimeriksi 12 henkilöä, jotka eivät tienneet mitään syytteessä tarkoitetusta todistajasta, vannoivat tietävänsä, että syytetty on kunniallinen henkilö.

Hiukan yllättäen mielisairaan ja alle 15-vuotiaan erikoisasema tunnettiin esimerkiksi 1500 luvulla (Lex Carolina; Bamberger Halsgericht).

Tunnustukseen painostaminen tai kiduttaminen oli luonnollisesti yksi tausta-ajatus. Pelkkää metalliputkea käyttäen Stalinin miehet kehuivat hankkivansa keneltä tahansa tunnustuksen mistä tahansa teosta. Näin lienee käynyt.

Yhdysvalloissa korkein oikeus rajoitti 1930-luvulla kuulustelijan keinoja. Nykyisin joskus naureskeltu ja joskus harmiteltu ”Miranda”-nimellä tunnettu oikeustapaus lopetti ”kolmannen asteen kuulustelut”. Jos lausuma oli saatu kielletyin keinoin, tuomioistuin jätti sen huomiotta.

Maallikko ehkä ihmettelee, mutta törkeissä teoissa esiintyy usein perättömiä tunnustuksia. Jopa Kyllikki Saaren murhaajia on ilmoittautunut koko joukko. Niinpä esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä pelkkä tunnustus ei riitä, vaan syyttäjän on esitettävä sitä tukevia seikkoja.

Toisaalta perättömät ilmiannot ovat tuttuja armeijasta ja niitä esiintyi Lapuan Liikkeen aikana ja kansalaissodassa. Kerrotaan että ainakin armahduslain nojalla tapahtui sellaista, että isäntä toimitti emäntää piirittäneen renkimiehen vankileirille ja ammuttavaksi ja että vanhat kalavelat kostettiin näin rajusti. Myös muuten syksystä 1944 aikamoisista asioista selvisi väittämällä edistäneensä esimerkiksi viljoja varastamalla oikeaa aatetta.

Kerrotaan, että Saksan Demokraattisessa Tasavallassa viranomaiset kannustivat kansalaisia ilmiantamaan toisiaan muun muassa vääristä mielipiteistä, ja erikoisen juhlittuja olivat lapset, jotka kavalsivat vanhempansa tai sisaruksensa poliisille.

Ei ole oikein näkyvissä seikkoja, joiden vuoksi suomalaisia voisi pitää erikoisen pidättäytyvinä pahanteosta. Päinvastoin voisi kukaties epäillä, että mikä tahansa joukko saattaa vajota hillittömyyksiin. Se on syy pitää kiinni vanhoista säännöistä, kuten syytetyn asemasta oikeudenkäynnissä, vaikka ne näyttävät perustuvan noitaoikeudenkäynteihin ja sitä varhaisempaan kirkkojen vimmaan kaivaa esiin tunnustuksia (rippi). On meillä kulttuurimme pohjalla sellainenkin tarina, jossa papit ja kirjanoppineet etsivät kiihkeästi kahta väärää todistajaa, mutta roomalainen maaherra silti empi ja kuuli syytettyä suullisesti. Lopputulos nyt kuitenkin oli mikä oli.