Seteli

”Minä olin sitten väärässä.”

Hämmästyin isoisäni lausetta, mutta painoin sen mieleeni. Ehkä olin nuori aikuinen tai kukaties tuore juristi. Ehkä hänellä oli pärjääville ja päteville ihmisille ennen tyypillinen taipumus liioitella koulusivistyksen ja oppiarvojen merkitystä. Mutta itse olin nähnyt, että hän osasi raudoittaa kantavan betonirakenteen ja laskea pitkänsiiman paikkaan, josta sai jotain silloinkin kun muut palailivat tyhjin toimin vesiltä.

Luultavasti ”rakkaudesta” puhuttaessa unohdetaan se tunne. Istuimme joskus puolikin tuntia jossain tai tunnin autossa vaihtamatta sanaakaan. Se oli mieleenpainuvaa ja siitä jäi niin hyvä olo päiväkausiksi.

Tunsin myös miehen, joka rakasti vaimoaan. Syrjäisempikin kuuli sen tavasta, jolla hän rapisutti sanomalehteä odottaessaan pöytään käskemistä. Siihen aikaan oli kunnia-asia, ettei juuri ilmehditty. Mummoille sellainen ehkä sallittiin.

Kun olen itse taustaltani ja verenperinnöltäni alempaa työväenluokkaa, muistan äänenpainon, kun suomalainen mies sanoo kauneinta, mitä vaimostaan voi sanoa: ”Akka, perkele…” Tuo äännetään hitaasti ja korostamatta ja saattaa tulla suusta, kun sanoja on huomannut, että villapaita on parsittu, lihasoppa on valmistumassa ja akalla on huivi sopivasti vähän silmillä.

Isoisä ei kiroilllut. Jos joku häiritsevä humalainen piti toimittaa ulos tai hiljan kuritushuoneesta päässyt viemäriojan kaivaja yritti valittaa aivan oikein lasketusta palkastaan, hän ärjähti. Se tehosi aina. Heti.

Tuo väärässä oleminen saattoi olla keskustelua ryssän virstan ja ruotsin virstan erosta, joka on runsas metri. Varmaan katsoin tietosanakirjasta, vaikka oli minulla hyvä muistikin.

Kun lähdin oudolle ja uhkarohkealle peukalokyytimatkalleni Kauhavalta Berliinin kautta Marseilleen ja takaisin 17-vuotiaana, Itämeren ylitykset tietenkin laivalla kansipaikalla, isoisä antoi minulle lompakostaan yhden dollarin setelin, joka oli taiteltu huolellisesti.

Olin jo palaamassa elokuun lopulla kotiin ennen kuin ymmärsin. Olisi täytynyt vaihtaa hyvin niukoista varoista 20 dollarin seteli ja kätkeä se esimerkiksi kengän vuoriin. Lyonin seudulla olin kaksi päivää syömättä, kun viimeinen rahani oli suoalainen seteli ja pankit olivat jonkin minulle tuntemattoman juhlapäivän vuoksi yllättäen kiinni. Rahanvaihtopisteissä ei Snellmanin kuvaa tunnettu.

Jollain arvohenkilöllä, joka saattoi hyvinkin olla Lassi Nummi, oli lierihatun kupua kiertävän nauhan ruusukkeen alle piiloon ommeltuna huolellisesti taiteltu 50 nykymarkan seteli. Tuotakin nolostelin kysyä. Päättelin että ajatus oli pelastua pahasta, jos vaikka taksimatkan päätteessä huomaa olevansa liikkeellä ilman lompakkoa. Sellaista sattuu. Eräs kaverini, joka tosin oli juoppo, joutui antamaan taksinkuljettajalle vasemman kenkänsä kaniin siksi aikaa kun kävi hakemassa kotoa rahaa. Hän asui seitsemännessä kerroksessa ja oli maksamaan tullessaan vetänyt paljaaksi jääneeseen jalkaansa kumisaappaan.

Siitä en varmemmin, mutta pitkään väitettiin, että Uiton Eeli (satasella ykstoista yks vaikka perunapellos) olisi Helsingissä rahansa hukattuaan palannut Kauhavalle Ilmavoimien koulutuskoneella voidakseen maksaa perillä. Sellaista kyllä puhuttiin.