Epatto asialla

Pienenä Mikael Jungner meni metsän ja kiipesi kivelle julistaakseen sanaa. Kävi niin, että hän kompastui kengännauhaansa, putosi ja löi päänsä.

Virvoiteltuna poikasen huomattiin muuttuneen sosiaalidemokraatiksi. Niinpä hän lähti kodistaan etsimään onneaan ja ilmoitti eräänä päivänä, nimittäin tänään, että lukeminen joutaakin mennä muodista ja kirjat ovat lisäksi liian pitkiä. Liiasta leveydestä hän ei maininnut.

Kyllä toistaitoisuus työlästyttää muitakin. Joku toinen voisi huolestua, ellei kelpaa kunnolla puolueen leipiin eikä edes radion johtoon. Mutta älä välitä, Mikael! Ei Villekään välittänyt, vaikka munat jäivät oven väliin.

Eräässä kirjassa (!) (Miettinen, Kieltosutkaukset, 1971), on näitä lohduttavia lauseita ’Villen’ kohdalla toista sataa. ”Älä välitä. Ei Villekään välittänyt, vaikka oli kahdeksan lapsen isä eikä ollut koskaan saanut.”

Jungnerilta jää huomaamatta lukemisen erikoisuus, josta neurologia on ollut syystäkin kiinnostunut.

Opittua lukutaitoa ei juurikaan voi menettää. Aivovamma voi sellaista aiheuttaa. Jos Jungner lakkaisi käyttämästä housuja, kuten tuo sananparren Ville, ja alkaisi siis kulkea munasillaan, hän voisi tuntea olonsa yleväksi, mutta muuta eivät ehkä tuntisi.

Eräs Veikko – Ruusun Eemin huonetta ja sukua - kääri kansakoulun virsikirjasta sätkiä, koska sellaisista lehdistä tulee niin henkevät savut. Opettaja mokoma pani ostamaan omalla rahalla kauppalasta uuden värssykirjan tärvellyn tilalle, ja se uusi olikin kovin jumalaton.

Ettei lukutaitoa voi unohtaa, viittaa hermoston muokkautumiseen. Samaa mieltä on oltu vuosituhansia. Lukutaito ei tarkoita kirjainmerkkejä, joita esimerkiksi kiinassa ei ole, mutta se tarkoittaa myös kuvasarjoja, esimerkiksi kalliopiirroksia ja luolamaalauksia, koska niillä on jokin, muillekin kuin tekijöille käsitettävä merkitys.

Kysymys ei ole siis ”käyttöliittymästä” eikä sisällöstä, vaan kyvystä ymmärtää säilöttyä puhetta tai esimerkiksi viittomia.

Vain metsässä vihollista voi varoittaa ja ystävää neuvoa reitistä sopiville apajille lyömällä puun kylkeen pilkkoja. Tuollaisen reitin nimitys muuten saattoi olla ”virkatie”, koska reitti pyydykseltä toiselle oli ”virka” (L. Posti, 1932. Länsimäki, Kielikello, 1992). Toisenlaisissa maisemissa tarvitaan erilaisia merkkejä. Ja sanat ovat merkkejä: suonsilmä; koski.

Olen istunut lounaalla Jungnerin kanssa, ja vieläpä Kosmoksessa. Hän vaikutti täysijärkiseltä. Siksi oletan hänen nyt liehittelevän typeryksiä tuodakseen esiin itseään ja edistääkseen jotain toistaiseksi pimeän peittämää asiaansa.

Suomen kansan itsepintainen painetun sanan ja koetellun järjen vastustus on tuskin lisääntynyt, mutta kuuluvuutta se on saanut, etenkin politiikassa. Kun Narrien laiva, Stultifera navis lähtee Kauppatorin laiturista etsimään Eduskuntaa, tiedämme valmiiksi, että Mikael Jungner seisoo jonossa vertaisena vertaistensa joukossa, sormi nenässä.

Jungnerin meritaito on kuvattu Platonin ”Valtiossa”, kirjassa 6.