Seikkailu

Tutkimusmatkat olivat lehtien ja kirjojen vakioaineistoa. Afrikan sisäosien tuntijat ja sieltä etsityt tuntijat oivat usein liikkeellä sanomalehden kustannuksella ja lehti julkaisi tietoja ”yksinoikeuksin”.

Arvaan että Sven Hedin ei ole nyt edes nimeltä tuttu. Hänen kirjojaan myytiin sotiin asti kuin halpaa makkaraa. Tosin häneltä meni pahasti maine, koska hän oli näkyvästi ja kuuluvasti Hitlerin suosikki ja kannattaja. Sitä vastoin F. Nansen, jonka teoksia suomensi jo Teuvo Pakkala suomennettu oli etenkin humanitaarisen kansainvälisen toiminnan uranuurtaja, ja kansalaisuudettomien ”Nansenin passi” on edelleen kielenkäytössä.

Kuvan kirja kolmannen kovan skandinaavin Amundsenin viimeisestä matkasta on sitten erilainen. Vahinko ettei kirja ole parempi, vaikka se on kiinnostava katsaus suurmiesten ja poliittisten valtojen toiminnasta. Etelänavan valloittaja ja sillä brittien pitkät vihat niskaansa saanut Amundsen oli tiettävästi tyypillinen suurmies: pikavihainen, turhamainen ja erittäin omahyväinen. Hänellä oli myös taito ajautua välirikkoihin vähällä. Yksi entinen ystävä ja matkatoveri oli italainen Nobile, jonka kanssa herrat lensivät ilmapallolla Pohjoisnavalla ja sitten sydämistyivät toisiinsa. 

Britit näkivät jotain kieroa ja epäurheilijamaista siinä, että Amundsen pääsi navalla ja kapteeni Scott kumppaneineen menehtyi. Kilpajuoksu oli niin kova, että muistan tänäkin päivänä myös Suomessa pyörineen elokuvan. Oma sankarini on Shackleton, jonka kantti kesti kääntyä parin päivämatkan päästä navalta paluumatkalle, koska hän laski oikein, että ruoka loppuisi. Kun vetokoiratkin oli syöty, hän käveli jäätynyt suolensisältö housuissa viimeisen viikon…

Nobile lähti 30-luvun alussa uudelleen Pohjoisnavalle ilmalaivalla ja katosi radioineen. Italian valtio eli Mussolini ei pannut etsintöihin vauhtia, koska tutkimusmatkaa oli rummutettu italialaisten ja myös heidän tekniikkansa kaikinpuolisesta etevämmyydestä. Niinpä Huippuvuorilla oli ennen pitkää käynnissä maailman suurin arktinen etsintäoperaatio, jossa oli mukana jopa suomalaisia lentäjiä.

Nobilen ja hänen miehiään löysi sulavalta jäälautalta neuvostoliittolainen jäänmurtaja. Liikkeellä oli myös hiukan omituisella vesitasolla Amundsen, joka lähti Tromssasta ja katosi. Häntä ei koskaan löydetty. Hautajaiset olivat komeat. Italiassa Nobile tuomittiin poropeukaloksi, joka tuottanut häpeää maalleen, ja todella sankarillinen radisti sai hänkin pysyvän alennuksen.

Kirja lienee kirjoitettu siksi, että sodan jälkeen ymmärrettävästi hiipunut mielenkiinto heräsi ainakin Norjassa, kun löydettiin yllättäen viikkoja käytetty leiri, pala norjalaista sanomalehteä ja italialaista ilmapallon kangasta. Etsinnän sekamelskassa itse pallon riekaleitten mukana ehkä hengissä selvinneitä ei viitsitty etsiä. Kirjan kirjoittaja myös herättelee ajatusta, että tuo Huippuvuorten rannan leiri olikin ehkä Amundsenin ja hänen muutaman kumppaninsa viimeinen. Amundsenin luonteeseen kuului, ettei hän liiemmin kertonut muille, mihin oli menossa, eikä liioin perustanut radioyhteyksistä.

Vahinko että sinänsä mainio tosielämän draama ei kirjana vakuuta lopputuloksellaan. Ehkä johtopäätös on oikea, mutta itse en täysin vakuuttunut. Salaperäiseltä leiriltä tuodut tavarat ovat kirjan mukaan löytäjien ansiosta Oxfordissa. Nykyisen rikostutkimuksen keinoin asian luulisi olevan selvitettävissä, mutta ehkä korkeat tahot eivät edelleenkään halua totuutta julki.

Huippuvuorte Svalbard muuten kuulemma on paikka, jossa aseenkanto on pakollista. Jääkarhun käyvät penkomassa roskia. Kivääri on hyvä olla mukana, vaikka oisi vain naapuriin menossa. Mutta kertomuksena siitä, miten käy kun korkeat herra hääräävät kirja on opettavainens