Matkoiltani

Eilen matkustin Helsinkiin Murtokadulle (ruotsisi Genombrotten, venäjäksi Genombrottskaja ulitsa), jonka nimi muutettiin kevytmielisyyden puuskassa Kaisaniemenkaduksi, joka oli arvostettuna possumunkkien myyjänä antanut nimensä, Kaisa Niemi, kokonaiselle puistolle. Samassa puistossa toimii myös Suomen vanhin edelleen toimiva ravintola, joka on paikkana mieltä kiinnittävä. Ja samassa puistossa on oivallinen paikka kävelyttää pieniä lapsenlapsia, koska hekin ymmärtävät heti, että eihän sellaista talvipuutarhaa lumpeineen ja kaikkineen voi olla Helsingissä. Mutta kun on. Ja ainakin osittain samoissa tiloissa tehdään valokuvia, joiden kaltaisista ennen vain haaveiltiin, eli kaiken maailman sontiaiset ja ruohot valokuvataan sarjana niin että syvyysterävyydeltään aina hiukan poikkeavat kuvat toteuttava koneen päällekkäin asettelemina hämmästyttävän todenmukaisuuden korkean ihanteen.

Kun minulla oli oikeustoimiopissa tarkoitettu perusteltu hyvä mieli myötäkäymisten  johdosta, saatoin vain todeta, että on meillä ei-kaupallinen sivistyskortteli eli kirjakauppa ja musiikkikauppa ja antikvariaatti ja niiden sivukonttorina yliopisto. Kadun päässä on Kaisaniemen kansakoulu, jota isäni kävi ennen kuin samalla kadulla pääkonttoria pitäneet NMKY:n herrat retuuttivat hänet korvata kotiin ärjäisemään juovuspäissään pasianssia venäjäksi pelanneelle isoisälle että oppikouluun tämä poika niin kuin olisi jo. 

Vasta mietittyäni Leni Riefenstahlia ja lentäjä Rüdeliä ja viittä muuta tajusin, että Söörnääsin ainoasta erittäin oikeistolaisesta perheestä tullut Kemppinen toimi saksalaisen mallin mukaan yhdistämällä ruumiinketteryyden korkeiden huippujen harrastukseen. Viittaan siis kautta rantain alpinismin natsistiseen puoleen. Vahinko ettei kukaan ole toistaiseksi luonut lastenlaulua ”Hitler-setä asuu Berchtesgadenissa”. Heillä näki olohuoneen ikkunasta Salzburgin suuntaan tuon Wikipediasta kopioimani näyn.

Itse erilaisena ihmisenä haluaisin, että tästä ikkunastani näkyvä kevyen pakkaslumen peittämä ja auringon melkein vaakasuoraan valaisema metsä julistettaisiin maailmanperintökohteeksi. Huoleti kiitelköön muut Alppien seutuja kauniiks’, kirjoitti kai Paavo Cajander.

Ellei meillä ole vuoria, onpa kumminkin Vuorikatu. Se päättyi Hallituskatuun, jonka Fabianinkadun nurkassa sijaitsi entinen Venäläinen tyttökoulu silloin kun itse kiertelin niitä kortteleita päivittäin. Ja oli siinä kaksi elokuvateatteria, joista Aloha toimi pitkään eduskunnan suurena salina, mutta ei silti tai siksi saanut armoa.

Vähintään säpsähdyksen aiheutti taloudellisen himon runtelemalla keisari Aleksanterin kadulla Suomalaisen kirjakaupan uusi, toinen myymälä, jossa näytti olevan oikein kirjoja tarjolla.

Sekin epäily on tietysti oikeutettu, että kirjoittaja harhailee muiden dementikkojen tavoin olemattomissa maisemissa, mutta tietoisella tasolla tähystelin kyllä kulmia, minulla oli työhuone tuossa, osoitteessa Mikonkatu 6 C, useiden vuosien ajan, eikä siitä ole kuin 50 vuotta.

Sanoisin että maisema on muuttunut ja kotona ajattelin, että tätä esimerkiksi ne viipurilaiset surevat, vapaata matkailua menneisyyteen. Tässä tapauksessa tarkoitan omaa menneisyttäni ja muistamiani yliopiston rehtoreita ja vastaavia, jotka näillä ovilla pyysivät vahtimestaria viheltämään vosikan. Taisi kyllä olla Seurahuone eli siis Kaivokatu, joka on tapaus sinänsä.