Kasteltu paperi pysäyttää ammuksen. Kun pidin tapanani ampua kilpajousella tuossa pellolla noin neljäkymmentä vuotta sitten, kiukuttelin kun 50 metrin matkalta nuoli meni laudasta läpi. Kakkosneloseen se upposi mutta pysähtyi.
Samaan maailmanaikaan minulla oli laillinen isopistooli. Niitä oli itse asiassa useita, Smith & Wesson, Walther ja Sako. Olimme löytäneet paikkakunnan suojeluskunnan vanhan pistooliradan aivan kotimme läheltä. Koska sen omistavaan seuraan oli jäsenkato iskenyt, poikani havaitsi kohta olevansa pistooliosaston johtaja. Osastoon kuului kaksi jäsentä, hän ja minä. Turvallisuussyistä ammuimme siinä vain kaliiperin .22 aseella. Kehitin jostain olympiapistoolin, Waltherin johon käytetään lyhyttä pienoiskiväärin patruunaa. Se poksahtikin vähemmän kuin vissypullo ja luoti lävisti vaivoin tyhjän tulitikkurasian.
Mainio ase! Mainio laji. Mutta isopistoolin kanssa kävimme varuskunnan kilpailuissa. Ennen pitkää kyllästyin, koska myös pistooliammunta edellyttää lahjakkuutta, jota minulla ei ollut.
Ja tuossa vaiheessa kokeilin, että 9-millisen pistoolin luotikin pysähtyi kahteen kasteltuun Helsingin puhelinluetteloon. Kokeilin siihen myös USA:n armeijan .42 – asetta. Niin aika muuttuu. Silloin kilpapistooli oli silmissäni samankaltainen näky kuin jalkapallo tai pesäpalloräpylä. Nyt en ensimmäinen mielleyhtymä on veriteot, ja testaan enää havaintoja, miten harvat huoneessani kävijät suhtautuvat nähtäville ripustamiini koripuukkoihin. Jotkut joutuvat peittämään vastenmielisyyttään. Jotkut näkevät niissä upeita aidon käsityön tuotteita (kuten Rannanjärven ja J.K. Lammin tekemät).
Ja nyt laskin että saisin talostani kohtalaisen korsun tulostamalla kaikki kirjoitukseni, pinoamalla liuskat ja kastelemalla koko komeuden. Pelkästään blogista liuskoja tulisi 8982 ja kommentit päälle.
Jotta jokainen teoreettinen lukija saisi oman kappaleensa, tuo luku pitäisi kertoa kymmenellä miljoonalla.
Vitsailuni on sopimatonta. Tiedän muutaman ihmisen, jotka ovat sanoneet lukeneensa nämä käytännössä kaikki. Ehkä tiedän parikymmentä. Klikkauksen (laskuri) ja lukemisen suhdetta en tiedä enkä säännöllisten ja säännöttömien lukijoiden suhdetta.
Koska kysymyksessä voi olla eräänlainen Suomen ennätys, olen odotellut kutsua aamutelevisioon. Onneksi sellaista kutsua ei ole tulossa. Milläpä kukaan raatsisi sanoa, että kun tämä raukkaparka on vielä tosissaan ja luulottelee ikään kuin kirjoittaneensa 10 000 sivua pitkän kaunokirjallisen teoksen.
Lähes 5 000 kirjoitusta milloin mistäkin asiasta, johdonmukaisesti hypähdellen aiheesta toiseen jopa kesken lauseen, on joko mielipuolen toimintaa tai kaunokirjallisuutta. Lukija tietenkin käsitti viimeistään vuonna 2005, että teksteissäni usein esiintyvä ”minä” ei tarkoita samaa kuin se ihminen, joka olen. Blogien ”minä” on kertoja, joka käyttää itseään myös kuviteltuna roolihenkilönä.
Tekstien itsepintainen jatkuminen vuodesta toiseen kertoo, että kirjoittaja luulee rakentaneensa jonkinlaisen ajankuvan, jolla saattaisi olla mielenkiintoa. Siksi se on Kansalliskirjastosta rajoituksitta saatavissa kokonaisuutena tai osina. Siksi, ja varmaan lahjakkuuden puutteesta, en ole koskaan kirjoittanut romaania eli ottanut kaulaani vähän suositun perinteen kahletta ja jalkaani painavaa palloa.
Kymmenen miljoonaa. Huikeata. Parhaimmat onnittelut!
VastaaPoistaJokaista blogia en ole lukenut, mutta hyvin monta olen ja suuresti nauttinut.
"... en ole koskaan kirjoittanut romaania...", etkä myöskään näytelmää, vaikka olen muutaman kerran Sinua yllyttänyt. Draama on varttuneen laji! On elämänkokemusta ja kykyä pelvotta hajottaa persoonansa moneksi. Lukeneisuus ja valtava yleistieto ovat hyväksi ja työhön ryhtyminen palkitsee moninkertaisesti blogin kirjoittamiseen verrattuna, luulen... Joten odotamme näytelmää ja kantaesitystä Kansallisteatteriin!
VastaaPoistaEi pelkästään humoorilla pekka s-to.
Taidan olla yksi niistä,jotka ovat lukeneet kaikki blogit. Täytyy näissä jotakin olla, koska monta kirjaa olen kesken jättänyt kun ei ole teksti maittanut.
VastaaPoistaAd Omnia: lahjoitusmaata on luvassa kiihkomielisille lukijoille. Sanoisinko jouluksi ti joulun aikaan. Voihkaisu: tänäänkin sopiva hetki meni, kun kone halusi päivittää käyttöjärjestelmän, ja nappasi toisen koneen kaverikseen.
VastaaPoistaExorcist
VastaaPoistaTunnetun elokuvan Manaajan henkilöhahmo, perheen pikku tyttö, joutuu ikäänkuin Riivaaja-hengen valtaamaksi.Asioita ja elokuvan todellisuuspohjaa miettiessäni, olen tullut siihen tulokseen, että kys.tyttö ei yksinkertaisesti pystynyt lopettamman hurjaa raivoaan. Aivan kuten ADHD-lapsi ei itse pysty hillitsemään tolkutonta menoaan,eikä koheltamisella loppua näy.Ennenvanhaan kun asiaa ei ymmäretty , joku ADHD-lapsen äiti saattoi todeta lapsensa olevan niin kovin energinen.Mutta herraparatkoon - asiahan oli juuri päinvastoin-lapsi on nääntyä yhä vain kiristyvään vauhtiin.Ei pysty ilman apua lopettamaan - lääkitys.Piristeet auttavat ADHD:tä rauhoittumaan.Terveet lapset reagoivat vastaavaan lääkkeen saantin kiihtymällä.
Vastaavaa tolkutonta menoa on alkoholismi, kaikki syömishäiriöt, unettomuus, vauvan tolkuton itkeminen kun tissi eikä syli auta = lasten neurologit tuntevatkin tämän neurologisella pohjalla olevan lohduttoman itkun, ostosvimma ja pelihimo jne. loputtomiin.
Se että katolinen pappi, joka toimii räyhä-hengen ajamiseksi poin sairaasta tytöstä,altistuukin itse pahanhengen vaikutuksille - syöksyy parvekkelta alas ja kuolee - ei ole vailla totuuden hiventä. Näin voi käydä samaistumalla ja sisäistämällä ne mielen koordinaatit, jotka ympäröivät räyhähengen olemassaoloa.
Lapsena leikin kavereitteni kanssa erilaisia sotaleikkejä ja meillä oli puusta tehtyjä pyssyjä. Aseet miellettiin leluiksi ja leikit leikeiksi eikä sodaksi. Varusmiesaikana aseet selvisivät sodankäyntivälineiksi, mutta kun samanaikaisesti ryhdyin ampumaan kilpaa, niin aseet muuttuivat kilpailuvälineiksi kuten vaikkapa sukset tai piikkarit. Sattui sitten niin, että aseesta tuli itselleni työväline. Tyävälineeksi työaseen mielsin eikä miksikään muuksi, mutta kun samanaikaisesti edelleen harrastin urheiluammuntaa, niin ne välineet olivat urheiluvälineitä. Niin se menee. Totean vielä, että aseharrastuksistani huolimatta, en tunne viehtymystä tappamiseen, en edes metsästykseen enkä näe miehisyyteni kohenevan aseitteni piippujen pituuden mukaan, kuten useat näyttävät julkisuudessa vastaavia harrastavista arvelevan. Hauska on ollut harrastus ja sen parissa olen tullut tuntemaan paljon huumorintajuista, rauhallista sekä sosiaalista porukkaa. Onhan siitä harrastuksesta nykypäivänä hyötyäkin. Osaamista on siinä määrin, että pihamaalleni on turha kenenkään tulla kovin uhkaavasti hampaitaan esittelemään oli sitten kaksi tai nelijalkainen.
VastaaPoistaMelkein uskoin mitä kirjoitit aseharrastuksestasi kunnes luin viimeisen lauseen
PoistaJokainen saa päätellä tietysti tekstistä mitä haluaa, osuvat ne päätelmät kohdalleen tai ei. Hyvä aseen käsittelytaito kuitenkin mahdollistaa hallitusti pienimmät vahingot jos asetta on pakko käyttää. Sain joskus YK:lta tunnustuksen. Siinä lukee in the service of peace. Siihen on perusteita. Onko viimeisen lauseen analyysin tekijällä sellaista ?
PoistaEi ole aseita eikä kunniamerkkejä. Minua nyt vaan epäilyttää pakko sisällyttää viimeiseen lauseeseen uhkaus.
PoistaAmpuma-asetta en tiedä Suomessa käytetyn laillisesti itsepuolustukseen. Pihapiirissä ei pitäisi ruveta nelijalkaisiakaan ammuskelemaan, ei ole siihen turvallinen paikka.
Minustakin tyo viimeinen lause vie pohjan muuten asialliselta kommentilta.
PoistaAmpuma-aseen käytöstä on olemassa KKO:n ennakkotapaus KKO:1997:182, mutta tapauksen olosuhteet ovat aivan poikkeukselliset: siinä syytetty oli ampunut ampuma-aseella varustautuneen, isokokoisen, aiemmin jo väkivaltarikoksista tuomitun huumekundin, joka oli uhonnut tappavansa kaikki huoneessa olijat ja juuri laukaissut haulikon aivan toisen henkilön pään viereen ja laittoi uutta patruunaa piippuun. Tämä henkilö istui lisäksi seinää vasten pöydän takana ja hänen oli mahdoton paeta. Käsillä olivat siis
1) yksiselitteisen vaarallinen, hengenvaarallisella väkivallalla uhkaava henkilö
2) välittömästi käynnissä oleva hyökkäys
3) tilanteen arvaamattomuus
4) paon mahdottomuus
Eli periaatteessa on siis mahdollista käyttää ampuma-asetta hätävarjeluun joutumatta vankilaan. Käytännössä tällaiseen tilanteeseen ei kovin herkästi voi joutua.
Onpahan taidettu elää elämäämme kovin erilaisissa ympyröissä. Selvennän vähän tekstini viimeistä lausetta. Olen kohdannut niin lukuisia kertoja äärimmäisen väkivallan uhkaa, etten niitä ilman apua edes kykene kaikkia muistamaan. Vastassa on ollut kirjava joukko teräaseita, pari kirvestä jopa omatekoinen miekkakin. Joku halusi joskus välttämättä työntää lantatalikon sisuksiini. Selvisin niistä aseella uhkaamalla. Ampua ei tarvinnut kertaakaan edes silloin kun ampuma-aseella minua uhattiin. Mitä tulee sitten niiden nelijalkaisten uhkaan, niin erittäin kiukkuisesta uroshirvestä selvisin päästyäni poroaidan toiselle puolelle. Se jäi pärskimään ja puskemaan sarvillaan aitaa toiselle puolelle. Ylihän se olisi tullut kevyesti, mutta rinne oli niin jyrkkä ettei se päässyt ponnistamaan. Jos aitaa ei olisi ollut, niin olisin ehkä joutunut sitä ampumaan. Poikkeuksellisesti käyttäytyneestä karhusta selvisin, kun pääsin luikahtamaan lähistöllä olleen rakennuksen turviin. Vääjäämättä päälle tunkeneesta kontiosta tuskin olisin eroon muuten päässyt muuta kuin ampumalla. Susista pitäisi oikeastaan kirjoittaa pitkä essee, mutta antaapa nyt olla. Niistä on lähiaikoina tulossa merkittävä haitta muillekin kuin tapaisilleni haja-asutusalueella asuville. Metsäpalstani kuuluu suurehkon susilauman reviiriin. Huomenna haen sieltä joulukuusen. Jos satun samalle alueelle, jossa lauma on liikkeellä, olen kyllä vaaran alla, mutta osaan siitäkin selvitä. Jos nyt tästä ette ymmärrä, etten holtittomasti ammuskele ympäriinsä, niin en voi muuta kuin valittaa. Rauhallista joulua.
PoistaOnpa se elämä todella raakaa pohjoisen erämaissa... Ei tuollaisesta tiedä etelänasukas mitään! :-D
PoistaPahoittelen jos aiheutin mielipahaa ja toivotan myös hyvää joulua. Itsestäni tiedän että kuvailemissasi ääritilanteissa en olisi ainakaan kaikissa toiminut oikein, ja siksi onkin hyvä etten ole antautunut sotilaan tai poliisin uralle (huonon näköni ja kuntoni vuoksi en kyllä olisi päässytkään). Epäilen kyllä että kaikilla ihmisillä on jokin raja jonka ylittyessä on parempi jos käytössä ei ole ydinasenappia tai jotakin vähemmän vaarallista. Uutisia amerikkalaisista poliiseista lukiessa tuntuu että kaikilla voiman käyttöön koulutetuillakaan asiat eivät ole viimeisen päälle hallinnassa.
PoistaKoska olen enemmän käytännön ihminen (älä valahtele) kuin teoreetikko (se nyt sentäs pitää paikkansa), laskin kuinka monta teoreettista lukijaa blogissasi 10 vuoden aikana on ollut. Kaavion keksin ihan itse:
VastaaPoistaIhmisiä jotka 10 v. aikana joka päivä ovat 5 kertaa käyneet blogissasi = 10%.
Ihmisiä jotka 10 v. aikana joka päivä ovat 4 kertaa käyneet blogissasi = 10%.
Ihmisiä jotka 10 v. aikana joka päivä ovat 3 kertaa käyneet blogissasi = 20%.
Ihmisiä jotka 10 v. aikana joka päivä ovat 2 kertaa käyneet blogissasi = 20%.
Ihmisiä jotka 10 v. aikana joka päivä ovat 1 kertaa käyneet blogissasi = 40%.
5 kertaa käyneiden käyntikertoja on siis (5 x 365 x 10) 18 250, ja kun heitä on 10% 10stä miljoonasta eli 1 000 000 : 18 250 = 55 henkilöä. 4 kertaa päivittäin 10 vuoden aikana käyneistä sain aikaiseksi = 68 sielua. 3 kertaa käyneitä oli 183 kansalaista, 2 kertaa käyneitä 274 persoonaa ja kerran joka päivä kymmenen vuoden aikana käyneitä oli 1096 juippia/juipitarta. Eli blogissasi siis on käynyt yht. 1 676 eri ihmistä? Eikun... siis päivittäin täällä käy 1 676 eri ihmistä? Eikun... tässä on nyt joku virhemarginaali, ehkä +-100/200%, täytyy olla, koska tulos on kummallinen? Toisaalta onhan myös blogin lukijoita jotka 10 vuoden aikana täällä käyvät vain kerran, jota ihmettelen, mutta toisaalta heidän tilalleen tulee toisia ja taas toisia lukijoita, jotka käyvät täällä n. 7 – 1 676 kertaa/10 v. jNE, jNE. - Tosin tämäkään ei minun laskujani j-lauta kauheasti auta. Laskin.
Mutta Onnea fil. tohtorille! Toivon että näitä esseitäsi saisi lukea vielä toiset 5 kertaa vuorokausi x 365 x 10 vuotta. - La même vie est.
Hyvä metablogia, kiitos.
VastaaPoistaLapin yliopiston rehtorin ehdotus oli omalle kohdalleni osuva, mutta ei toteutunut.
Kaikki yli 10 000 sivua valettaisiin kuutiometrisen lasin sisään ja avattaisiin kirja ennen valamista satunnaiselta sivulta, loppupuolelta.
Katsoja saisi yhtä sivua/aukeamaa lukemalla nähdä läpinäkyvästi koko nipun.
Koska nyttemmin luen vain Kemppisen blogia - en omaani edes sattumalta - yhdyn Lapinkävijän pojan johtopäätökseen: 1940-luvulla syntyneet ovat aina tienneet kaiken, mutta eivät ole tietojaan pihdanneet.
Jäi, anteeksi vaan, onnittelulaulu laulamatta:
VastaaPoistamillion x 10 roses
Kerran eräänä sumuisena vappuaamuna menin sisään Rentukka -nimiseen hälisevään opiskelijaravintolaan. Levyboxissa soi silloin juuri tämä laulu. Portieri otti asiakirjasaalkkuni, pani sen naulaan ja antoi minulle narikkalapun, jossa oli numerosarja. Hän oli hyvin ystävällinen minua kohtaan mutta siitä huolimatta puisteli päätään, sanoi että "tämä laulu on soinut tänäaamuna täällä jo 100 000 kertaa. jos se vielä kerrankin soi, saan hermoromahduksen". Menin pöytääni - tai ei se siis minun pöytä ollut mutta yksinäinen silti, ja tilasin Karhu-olutta pullollisen. Viehättävä, mutta siitä huolimatta nopea tarjoilija kiikutti sen minulle. Maksoin mielelläni. Ja hymyilin. Mutta sitten levyutomaatti pärähti soimaan "miljoona miljoona miljoona ruusua", ja eteisestä kuului karmea KRAAGGGHHGGHGRK ääni. Tunnelmani oli tipo tiessä, join oluen silti loppuun, vaikka aikaahan siihen vähän meni. Ulos kun menin, Portierina oli ihan toinen äijä mikä tullessani oli ollut, laiha ja finninaamainen joka jauhoi purukumia, mutta antoi sekin minulle salkkuni kun minulla oli se numerolappu. Minä annoin hänelle 2 markkaa.
Tätä kun lukee, tulee mieleen, että kyseessä voisi olla Boris Hurtan Lovecraft-teemaisen novellin alku.
PoistaOn myönnettävä että kun aikanaan löysin tähän blogiin, oli mentävä alkuun ja luettava kaikki siihen asti kirjoitettu. Kuulun ikäväkseni näihin kerää koko sarja-ihmisiin. Urakka oli vielä tuolloin aika lailla helpompi. Pidin tosin kovasti jo niistä Hesarin kolumneista, joille tämä blogi on aika selvä jatkumo.
VastaaPoistaAW
Kiitos aina hyvästä blogistasi! Voin sanoa lukeneeni käytännössä kaikki postaukset. Kun ensimmäisen kerran eksyin blogiisi oli aikaisempia postauksia noin 50 ja luin ne kaikki siltä istumalta.
VastaaPoistaLämpimät onnittelut! Professorin miljoonamotista jää nyt lukijalle saaliiksi pistooleitakin. Alkaneeseen vuosituhanteen ne kapineet todella liittyvät erityisen ankeasti, meillä ja muualla. Vajaat 50 vuotta sitten kävelin 9-millinen Lahti-pistooli kourassa varmistamattomana ja ampumavalmiina, kun olin varusmiesaikana kokelaana päivystävän upseerin tehtävissä. Pilvisen syyskesän yön varjostoista oli kuulunut risahtelua, kun menin tarkastamaan polkupyörältä noustuani syrjäisen ampumaradan portin lukkoa. Vähää aikaisemmin minut oli samalla radalla samaiseen pistooliin koulutettu. Olin kurssilla sotilasopetuslaitoksessa, jota sinä kesänä vainosi tihutyöntekijä. Hauskana harrastuksenaan hän mm. takoi armeijan lenkkeilyradan puisiin ojasiltoihin kolmen tuuman rautanauloja altapäin purun sekaan. Vaisto jotenkin otatti sen pistoolin ulos kotelosta, joka oli aika hitaasti avattavaa sorttia. En enää muista, miten meitä oli lisäohjeistettu vai oliko ollenkaan, kaipa vain kehotettu tavallista suurempaan valppauteen. (Normaali vartiomiehen ohjeistus seis-komentoineen ynnä muineen oli tietenkin tuttu jo peruskoulutuskaudelta.) Tuo tapaus on pannut miettimään noin yleisesti aselakeja meillä ja muualla, siis siviilissä, "valppauden" asteita ja itse kunkin "vaistoja". Monenlaisia tulee tilanteita maailmassa eteen. En omista aseita enkä harrasta ammuntaa. Itsestäni tiedän ainakin, että silloin toimin noin. Miten muut olisivat toimineet, en tiedä. Miten, miksi ja entä jos? Öisen risahtelun syy ei selvinnyt. Ase on piru merrassa, jos niikseen tulee.
VastaaPoistaMinullakin on arveluttavia kokemuksia armeijan aseenkäytön opetuksesta.
PoistaMinut määrättiin alokkaana Lappeenrannan varuskunnan portille vartioon konepistoolin kanssa kurssini ensimmäisten joukossa. Sen käyttöön ei oltu sen enempää opastettu. Yöllä nuori pari pyrki alueen portista näyttämättä vaatimaani kulkulupaa (todennäköisesti asuivat varuskunnassa..?). Poistin varmistimen, ja olin vähällä tehdä tyhmyyksiä. Onneksi en kuitenkaan tehnyt. Tuota tapausta olen muistellut menneet 47 vuotta helpotuksen tuntein.
Onneksi olkoon etapin saavuttamisesta! Nyt sitten seuraavaa odotellessa..
VastaaPoistaKuten joskus olen maininnut niin minua on nimenomaan kiehtonut herra blogistin kyky vaivatta siirtyä käsittelemään toista aihetta vaikka kesken lauseen. Se vasta vaatii taitoa. Monet kirjoitukset ovat olleet melkoista ilotulitusta, joskus puhdasta lyriikkaa. En varmasti ole kaikkia lukenut enkä aiokaan, tyydyn viimeaikaiseen tuotantoon. Ehkä tätäkin joskus ryhdytään arvostamaan yhtenä modernina kirjallisuuden lajina. Kaikki netin blogit eivät kohoa siihen kategoriaan mutta pääsääntöisesti nämä kyllä.
Onnea ja kiitos moninaisista kirjoituksista ja aiheista, ajatusten tajunnanvirrasta, salaviisaasta huumorista ja hyvistä vinkeistä. Aika monta kirjaa olen nauttien lukenut, joita en ehkä muuten olisi löytänyt, esimerkiksi Stefan Zweigin "Eilispäivän maailman". Miten liekin jäänyt väliin.
VastaaPoistaLappikin on tullut tutummaksi. Ja sodankävijät. Ja puukot. Luulin, että puukko on puukko. Jokin tarvekalu. Vanhin poika oli tosin ostanut sellaisen lapin leu´un Amerikan isälleen lähetettäväksi, mutta sanoin, ettei lahjaksi saa antaa teräaseita, ja niin se jäi, jonnekin, vintille kai... Saattoi olla väärä neuvo. Eija G