Onnettomat sirpaleet

Uskottavan tiedon mukaan koehenkilöiden keskittymiskyky asiaan kuin asiaan on noin 14 sekuntia. Huoli on esitetty pelien ja kojeiden vaikutuksesta tähän asiaan. Huoli on aiheellinen, mutta ei se mistään älypuhelimista johdu. Kertominen ja kertomakirjallisuus ovat auttaneet muutamia kymmeniä tuhansia vuosia ihmisiä hillitsemään ajatustensa harhailemista uuvuttamatta sellaiseen tilaan, jossa asianomainen voi joutua petoeläimen popsimaksi.

Vanhuus on iloinen asia. Kukaties olen tässä asiassa väärä todistaja, koska olen tiennyt vuosikymmeniä pystyväni ajattelemaan kahta tai kolmea asiaa samanaikaisesti, ja lisäksi harjoitellut lujasti. Mitä muuta on kirjallisuuden suomentaminen? Luen päällekkäin kahta tekstiä, vieraskielistä ja päässäni syntyvää. Huonon käännöksen tuntee valitettavasti heti. Sellaisia myydään esimerkiksi käännöstoimistoissa. Tulos on kuin rakennuspalikoista koottu. Luetaan jokunen sana. Mietitään. Kirjoitetaan se paperille toisella kielellä.

Kysymyksessä ei ole Mekanon ruuvailu van dynaaminen ilmiö. Olen kokenut sen satoja kertoja. Olen tuntenut itseni solistiksi esittämässä viulukonserttoa. (En tiedä millaista se oikeasti on, koska tuokin soitin on minulle täysin vieras.) Toinen kielikuva. Joku laulaa. Liitän kuunnellessani sävelmään bassoäänet ja sointuja.

Nyt vanhana esitän itselleni aika usein elokuvia, joita ei ole olemassa. Joskus keskittyminen jatkuu yhtäjaksoisesti tunnin tai ylikin.

Hiljan esitin itselleni dokumenttielokuvaa Kauhavasta syyspuolesta vuotta 1917. Se oli siis mielikuvitusta. Sellaista elokuvaa ei ole koskaan tehty, ja minulla oli äänetkin.

Tapauksen teki blogissa kertomisen arvoiseksi historianfilosofia. Vaikka olen vanha, olin silti yllättynyt, että ”tunsin” yli 20 henkilöä. Referenssinä käytin jälkeenpäin paikkakunnan hyvää rintamamiesmatrikkelia, jossa Vapaussoturit pienoiselämäkertoineen ovat omana ryhmänään.

Vuonna 1917 isäni ei ollut syntynyt ja äidinisäni, joka siis oli kotoisin Satakunnasta, saapui paikkakunnalla hänkin vasta 1924. Mutta itse kouluikäisestä muistamiani oli siis kansalaissodan aikaan liiketeessä muun muassa naapurit Silla ja Rukkila ja esimerkiksi mahdottoman lihava Pilikreeni (Pihlgren). Lähinaapuri, jolta isoisäni sitten osti kaistaleen vasikkahakaa, oli liian vanha sotaan, synty 1864, ja hänet muistan livenä (Uiton Matti eli Matti Lauttamus) ja tyttärensä Lempi. Latikan Jaska oli Saksan jääkäri ja vaimonsa, jonka muistan hyvin, oli tosi sinimusta iikolli, vaimon veli paikkakunnan sosialidemokraattien ykkösmies, Ekmanin Eemeli, ja sisar SKDL:n puuhanaisia eli kova kommunisti. Ja opettaja Kivinen oli suorastaan perhetuttu, hänkin henkeen ja vereen Lapuan aatteen miehiä, sotien jälkeen merkittävästi maltillisempi kokoomukselainen. Ja Ville Orrenmaa, jääkärivärväri. Ja niin edelleen.

Laijo Järvi, paikallislehden toimittaja ja upseeri oli Hankkijan viimeistä edellisen pääjohtajan isä. Etunimi Lionel muuntui murteeseen.

Sukuhaaraa en tuntenut, mutta Hakan Antti Pelkolan isä oli noita vuoden 1917 sotureita, ja tuon etevän pojan luulen joskus tavanneenikin; oma isäni oli hänen tuttujaan. Pentti Saarikoski ei tuntunut pitävän puheenaihetta hyvänä, kun mainitsin tuntevani hänen sukulaisiaan Kauhavalta, siis sieltä Ylikylän suunnasta.

Kun isäni Kullervo julkaisi ”Lumikurun”, paikallislehdessä oli nasevuudessaan ylittämätön kirjallisuusarvostelu, joka kuului näin:” Keppinen kirjoittanut kirjan.” Sopisi minuunkin.