Jossakin on maa

Voitte säästää aikaanne. Tuurin kirjoja ei jaksa lukea. Hän kirjoittaa insinööriproosaa jne. Se että minä jaksan pitää häntä kenties merkittävimpänä kirjailijanamme nyt, on omituista. Kotiin päin vetämistä on syytä epäillä, koska olemme hänen kanssaan kansakoulukavereita.

Uusi ”Aavan meren tuolla puolen” jatkaa romaania ”Tangopojat”. Puheena ovat Ruotsiin kauan sitten muuttaneet, nyt jo enimmäkseen heidän jälkeläisensä. Liikutaan Göteborgin seudulla. Lähtöpaikka Suomessa oli ollut Pohjanmaa, nimenomaan Kauhava ja Lappajärvi.

Tuurin lisäksi esimerkiksi Päätalo ja Hyry luetaan mielellään yksitoikkoisten kirjailijoiden leiriin. Yksitoikkoista tekstiä on romaanimuodossa loputtomasti, mutta nyt mainitut eivät todellakaan ole sellaisia.

Yksitoikkoisuus on lukijan päässä. Vika ei ole korjattavaksi aivan mahdoton, mutta on se vaikea. Elokuvissakin osa yleisöä edellyttää, että ensimmäisten viiden minuutin aikana tapahtuu vähintään seitsemän junaonnettomuutta ja kolme himomurhaa. Olkaa hyvä. Jos lukijana tai katsojana haluatte olla kuin elävä kissa tehosekoittimessa, kiivetkää kaikin mokomin sisään.

Jotkut kirjailijat osaavat sen selkeyden, että toimivat kirjoittaessaan kuin JR35:n tai JR 23:n tarkka-ampujat. Kiirettä ei näyttäisi olevan, mutta aina osuu. Keinotkin ovat samat. Lahjakkuus ja kova harjoittelu.

Tuurin Ruotsi-romaanit koskevat maahanmuuttajaongelmaa. Romaanin henkilöt mainitsevat useaan kertaan olevansa muualta muuttaneita tai sellaisten lapsia, jotka ruotsalaiset ovat vain hyväksyvinään, kunnes tulee katto vastaan. Näkymättömissä on aika kova kannanotto. Kun Ruotsi ja Saksa päätyivät myöntämään turvapaikan valtavalle hakijamäärälle, syntyi ongelma, jonka tasoittumiseen menee 30 – 50 vuotta. Tuurin romaaneissa tuo aikaväli ei aivan riitä suomalaisille maahanmuuttajille, joita alkoi saapua Göteborgin seudun tehtaille 1960-luvun loppupuolella eli yli 50 vuotta sitten.

Kuin alleviivaten kirjailija pitää esillä ihmisiä, jotka ovat tulostaneet elämänsä laulamalla ja kuuntelemalla Göteborgin seudulla suomalaisten iltamissa Satumaata ja Liljankukkaa, mutta yksi on töissä Tukholmassa Skansenilla ja tietää hyvin että siellä Allsångissä lauletaan joukolla Ruotsista ruotsiksi. Se ei häntä viehätä.

Koska kysymyksessä on sellainen romaani, joka on sosiologisia ja filosofisia tutkimuksia tarkempi, on lisättävä siirtolaisiin sellaiset ihmiset kuin Tuuri tai minä. Hän on kai helsinkiläinen, vaikka viettää kesiään Pohjanlahden rannalla. Itse olen käynyt Pohjanmaalla 50 vuoden kuluessa alle 50 kertaa; silti liikun monissa muistojen huoneissa, revityissä taloissa, varmemmin kuin tässä näin.

Arkeologiasta voi tehdä sellaisenkin päätelmän, että ainut tapa kehittyä on lähteä pois.  Afrikassa ei ole enää sellaisia kädellisiä, jotka jäivät, kun meidän väki lähti.

Historia on oikeastaan kansainvaellusten historiaa ja tuo edellä esitetty lainalaisuus tulee siinäkin mieleen. Elimistökin toimii kuin Rooman valtakunta. Se sisältää oman tuhonsa. Tuurin romaanin kaunis viesti on, ettei entistä kotiseutua enää ole. Ehkä muuta puhutaan, mutta ihmiset ovat vaihtuneet ja maisema toinen eikä Lappajärven Kärnänsaaren mökkikään kiinnosta tosiapikan tullen sukulaisista ketään. Niin että hauskaa isänpäivää…