Paskiaiset

Panu Rajala ei voi kirjoittaa hyviä kirjoa, koska hän on ihme tyyppi. Tämän suuntaisen ajatuksen kuulee silloin tällöin, ja joskus saa lukeakin. 

Logiikka ei tehoa tuohon kannanottoon. Olen tullut joskus yrittäneeksi sitäkin. Ilmari Kianto oli todellinen paskiainen ja aika ajoin sitä pelottavassa määrin. Esimerkiksi hänen julistuksensa siitä, mitä punakaartilaisille ja etenkin heidän naisilleen pitäisi tehdä, saavat epäilemän, ettei hän ollut mieltään terve.

En tunne lähemmin Panu Rajalaa. Tunnemme kyllä toisemme ja saatamme vaihtaa kuulumisia.  Kokemukseni mukaan hän on miellyttävä henkilö ja erittäin älykäs ja laajatietoinen keskustelija. En asetu epäilemän niitä, joiden mielestä häntä on ainakin ajoittain vähän vaikea kestää. Mutta sitä johtopäätöstä en osaa pitää oikeana, ettei Waltari-elämäkerta ”Unio mystica” olisi hyvä ja arvokas teos ja nyt ilmestynyt Kianto-elämäkerta ”Suomussalmen sulttaani” hyvin mielenkiintoinen ja avaisi uusia tulkintavaihtoehtoja sellaisellekin lukijalle, joka tietää aiheesta jotain.

Olen muuten tavannut Ilmari Kiannon. Hän kuoli 1970. Kiannon luona Kruunuhaassa kävin lakimiehen ominaisuudessani. Hänen kuoltuaan toimitin perunkirjoituksen, ja Otavan kirjanpitoa penkoessani en ollut uskoa silmiäni. Hän oli kustantajalleen yhtä suuri taloudellinen ja henkinen rasitus kuin Sillanpää.

En ole varma, ovatko nyt ilmenneitä epäkohtia ja syrjintätaipumuksia vastustavat ihmiset aivan selvillä sitä, miten tavallista oli, että erilaiset aidot ja omatekoiset ”suurmiehet” edellyttivät kanssakäymisissään erikoisia palvontamenoja ja pitivät itsestään selvänä, että heillä oli asemassaan suuri määrä erilaisia etuoikeuksia, kuten vapautus alkeellisimmistakin tavoista.

Mielestäni ”some-raivo” ei ole millään tavoin vain nykyaikainen ilmiö. Sillä näyttäisi olleen vastineensa niin kauan kuin on osattu kirjoittaa. En ihmettelisi, jos muinaiset, kivikautiset kalliopiirrokset osoittautuisivat naapuriheimolaisten irvimiseksi. Ainakin pahojen henkien torjuminen tuntuu olevan jatkuvasti tarpeen.

Joissakin asioissa valitusta tapahtuu. Olen itse ollut nuoruusvuosinani kuuntelemassa keskustelua, jossa suunnilleen rippikouluikäinen poika ilmoitti eroavansa kirkosta pikimmiten, koska hän oli sattunut kohdalle, kun diakonissa oli ajanut polkupyörällä ojaan sellaisinkin seurauksi, että onnettomalta pääsi pieru. Yksi kuuntelijoista piti kuulemaansa keksittynä, koska kaikki tietävät, etteivät naiset pieri. Kuulemani mukaan jossakin kaupungin poikalyseossa oli aikoinaan mietitty joukolla, mihin naisten käymälöitä tarvitaan, koska eihän sellaista tukan kampaamiseen eikä nenän puuteroimiseen tarvittaisi.

Rajala kertoo, että Kianto oli vakavissaan suunnitellut oikeustoimia tuomiokapitulia vastaan, kun oli kuullut, että pappi oli käynyt hautausmaalla salaa siunaamassa hänen pienenä aivotuberkuloosiin kuolleen lapsena, joka isän vakaumuksen vuoksi oli jätetty kastamatta. Rajalan mukaan siitä ei ole lähempää tietoa, oliko kirjailija selvillä, että teon oli tehnyt hänen oma isänsä,, kirkkoherra, joka kaikenlaista kokeneena jaksoi pitää kotona poikaansa ja jopa käydä sävyisää keskustelua aiheesta, miten kirkko on maailman myrkynkylväjistä pahin. Niin – ja kai isällä olisi taas rahaa ”lainata”?

Edellä oleva on osa mysteeriä. ”Punainen viiva” on todella hieno kirja ja lisäksi monipuolinen ja syvällinen, traaginen, syvällinen ja hauska. Mistä kirjoittaja, joka oli kiinnostunut vain itsestään ja oman edun tavoittelusta, tempaisi nuo henkilöt? Miten se on mahdollista? En totisesti tiedä.