Mokomat lukijat

Tämän blogin lukijoille on uuvuttavan selvää, että minusta kiinalainen T’ang -kauden runous noin 800-luvulta on parasta mitä maailmassa on koskaan nähty. Siellä täällä tuikkineen mielenkiinnon jälkeen vasta Ezra Pound ja etenkin ihan oikeasti kiinaa osannut suurmestari Arthur Waley toivat Li Pon yleisempään tietoon.

Suomeksikin kiinalaisia oli käännetty jokin hitunen ennen kuin Pertti Nieminen aloitti suuren urakkansa. Sen päätyttyä meillä on eurooppalaisittain vertaillen mainio Kiinan suuren kirjallisuuden valikoima käsillä, emmekä ole liioin vailla hyvin vanhoja perustekstejä. Kung Futsen ja Mung Tsin ohella voimme perehtyä vaikka mihin.

Tiedämme senkin, että Clausewitzillä oli idässä edeltäjiä ja sen, että Murasaki Shikibun Genjin tarina ehkä oli maailman ensimmäinen korkeatasoinen romaani (noin vuodelta 1000), mutta itse asiassa kiinalaiset olivat julkaisseet proosateoksia jo vuosisatoja, ja eräät niistä muuten muistuttavat hätkähdyttävästi Cervantesia.

Tuo vanha ja hyvin vanha perinne on voimissaan nyt elokuvana. Amerikassa nimellä ”Hero” somistettu historiallinen seikkailuelokuva kertoo riittävästi kiinalaisesta elokuvanteon taidosta, vaikka Intian elokuvatuotannon suuruutta ja monipuolisuutta ei voita paljon mikään.

Mutta olen siis suomennellut vanhoja kiinalaisia runoja minäkin, vaikka kykyni lukea helpotettuun muotoon (pinjin) muutettu kiinaa on käytännössä arvailua. Potkua sain siitä, että ranskalaisten uusi laaja Kiinan runouden antologia (arvokkaassa Plèiade -sarjassa) näyttä lähtevän samasta ajatuksesta, joka pyörii omassakin mielessäni. Niemisen ja ehkä Anhavan ”kuin uni ja varo” -tyyppinen runojen kääntäminen ei ehkä ole ainoa järkevä vaihtoehto.

Eli muuan kommentoija arvasin eilen heti yhteyden. Kun olen Kiina-friikki, etenkin T’ang -kauden taidetta (ja hallintoa) koskevissa asioissa, jokainen itseään kunnioittava suomalainen tuntee tuon maailman mahdollisesti hollantilaisen, todellisuudessa kai kiinalaisen Robert van Gulikin laajasti suomennetusta dekkarituotannosta.

Van Gulik oli pätevä Aasian kielten ja klassikkojen tuntija, joka käänsi englanniksi mahdollisesti 1700-luvulta olevan kiinalaisen dekkarin Tuomari Deen tutkimuksista, ja sen jälkeen kirjoitti pitkälti toistakymmentä romaania, joita on luettu siitä erin. Ne ikään kuin sijoittuvat T’ang -kaudelle, ja murhamysteereitä selvittävä Dee on korkeimman oikeuden esittelijä ja runouden tuntija.

Jos oli Dorothy L. Sayers Oxfordin maisteri ja hyvä keskiajan ja etenkin teologian tuntija ja käänsi Danten Jumalaisen näytelmän mittaan ja riimiin, niin tässä toinen esimerkki. Van Gulik toimi toistakymmentä vuotta Hollannin Japanin suurlähettiläänä ja lienee ollut arvostettu sinologi eli Kiinan kielen tuntija myös toisten vertaistensa joukossa.

Se että hän mukaili kiinalaista perinnettä eurooppalaiselle ja amerikkalaiselle lukijalle hiukan helpommaksi, esimerkiksi jättämällä ”itsestään selvät” viittaukset suuriin kiinalaisiin klassikkoihin vähälle, oli pelkkää hyvyyttä meitä, lukijoita kohtaan. Tosin painosmääristä päätellen saattoi siitä kertyä roposia kirjoittajallekin.

Tässä yhteydessä toistan sanomaani: ylimielinen suhtautuminen dekkareihin on yhtä ongelmallista kuin satujen luuleminen toisen luokan kirjallisuudeksi.