Onnen Pekka

Onnen Pekka, Tarkka, Pekka, Otava ISBN: 9789511288114 575 s. 2018

Nyt Pekka Tarkasta voi tulla mieleen kokenut, vanha koira. Ei se hauku eikä liehittele, mutta kun se hiukan kiskoittelee, koko kaupungin piskit pelkää. 

Toisin kuin rivien välistä viittaamani Leinon ”Kuvernöörin koira”, ei kanna kahletta.

Nyt ilmestynyt muistelma ”Onnen Pekka” on harvinaisen täyteläistä proosaa. On hyvin harvinaista, että muistelma täyttää korkean kaunokirjalliset kriteerit eli tapahtuu se, että kirjoittajan kyky ja henkinen runsaus nostaa esiin koko aikakauden. Esimerkkejä tällaisesta ovat Väinö Tannerin muistelmien ensimmäinen ja toinen osa, joissa kaupunki kasvaa silmissä, maailma muuttuu ja kirjoittaja itse kannattelee peiliä. Tämä on muuten se, mikä Kekkoselta jäi tekemättä.

Mukana ollut tietää, ettei Aatos Erkko ohjaillut sanomalehteään. Hän joko keskittyi firmaan tai aikakauslehtiin tai sitten oli vain välinpitämätön. Tarkan aikana merkittävin toimija oli Simopekka Nortamo.

Harvempi mukana ollut tietää, ettei muuttuvalla kulttuurilla eli modernismilla ollut pää-äänenkannattajaa. Heikki A. Reenpää hoiteli minkä muisti eli ei välttämättä niin paljon. Tuomas Anhava oli johtava nimi ja esimerkiksi Kai Laitinen tärkeä, mutta Helsingin Sanomat oli kojeiden maailman termein platformi eli alusta. Yhteen aikaan oli Repo-radio. Koskaan ei ollut Erkko-lehteä. Reenpään Otava on ollut näkösällä 100 vuotta. Jänttien ja Särkilahtien WSOY on kadonut.  Uusi Suomi katosi. Suuri osa sanomalehdistä ja kaikki kulttuurilehdet ovat painuneet näkymättömiin. Otava tulee Tarkan yhteydessä heti mieleen siksikin, että hänen kirjoittamansa Otavan historian osa on painavinta antia kirjoista ja kirjallisuudesta.

Harvinaisella tavalla Tarkka ei erityisemmin esittele omaa julkista rooliaan vuodesta 1966 (tai 1962). Kuten lukijat ehkä tietävät, olin Hesarin vakinainen avustaja 80- ja 90-luvulla ja niin jatkuvasti tekemisissä kulttuuriosaston ja sitten kirjallisuustoimituksen vetäjänä olleen Tarkan kanssa, että tämä kirjoitus on objektiivisuutta vailla ja siten arvoton. Itse asiassa olen maksettu todistaja. Sain 1990-luvulla kassillisen rahaa itsensä Erkon kädestä ja matkustin kiireesti Amerikkaan tuhlaamaan ne rahat.

HS oli käsittämättömän suuri ja rikas vielä 1990-luvulla. Ovitehtailijat ja postilaatikon rakentajat vaurastuivat, koska painettu lehti ei mahtunut mihinkään. Eikä kenelläkään ole niin paljon kumisaappaita, ettei niitä olisi kuivannut sunnuntainumeron sivuilla.

Reettä Meriläinen oli päätoimittajana hänkin tulessa, mutta Tarkka joutui useimmiten tulitukseen, kun maan kaksi puhutuinta kriitikkoa panivat parastaan, nimittäin Jukka Kajava ja Seppo Heikinheimo. Omansa laista oli elämä musiikista kirjoittaneen Erik Tawaststjernan säteilyssä.

Miksi Peter von Baghista ei tullut elokuvan puolelle samanlaista paavia kuin nämä? Elokuvassa painavan sanan miehiä ja naisia on ollut aina vähän. Matti Salo oli niin viisas ettei suostunut päivänkriitikoksi vaan pysytteli esseen puolella. Vastaus on kovin helppo: Petteri ei ollut työn raskaan raataja. Lehtityö on oleellisesti raadantaa ja journalisti on kameran takana, ei edessä. En ole vielä tutustunut merkittävään taiteilijaan, joka ei myöntäisi, että kunnon jälkeä tehdään hiellä eikä sydänverellä, ja että tärkeä resurssi on pitkämielinen puoliso.

Tarkan muistelmateos on yhtä matalakirkollinen kuin kirjoittajansa. Korkeakirkollisuus korostaa oppia, sakramentteja ja virkoja. Matalakirkollisuus (Tarkan isä ja isoisä) on aika harmaata ja arkista tavallista työtä, tavallisena tavallisten parissa. Tässä siirryttiin kielikuviin, koska tietääkseni Tarkka ei harrasta kirkollisuutta, vaikka ylpeileekin mielellään, että eräs hänen esi-isistään putosi humalassa saarnastuolista.

Tuo matalakirkollisuus näkyy hänen suhtautumisessaan esimerkiksi akateemisiin arvomenoihin ja filosofisiin muoteihin. Vaikka elämäkerrallisuus oli kolmasti kirottu kirjallisuuden tutkimuksessa, Tarkan pysyvää antia ovat erinomaiset, vahvan elämäkerrallisesti tuetut kirjat Joel Lehtosesta, Pentti Saarikoskesta ja esimerkiksi Salamaan ja Rintalaan liittyneistä tapauksista. 

Linnasta hän myöntää olleensa väärässä, mutta Päätalosta ei; tosin hän nyt vanhana tunnustaa käsittävänsä, että Karonen ja minä olemme tuosta asiasta toista mieltä.

Suomen kulttuurihistoriaa sotien jälkeisenä aikana ei ole oikeastaan kirjoitettu, ja aineistokin on hajan. Tarkan kirjassa olisi nyt runkoa, sillä hänen näkökulmansa ei millään muotoa jää kirjallisuuteen. Myös maantieto on arvattava: kotipaikat Pispala, Helsingin Kallio, keskikaupunki.

(Kuinkahan moni tietää, että Kallion merkillisen ja pitkäaikaisen kulttuurikertymän takana olivat Väinö Tanner ja Elannon rahoitus.)

Kirjallisuuden kirjoitamme itsellemme. Suomi on pysynyt tässä suhteessa poikkeuksellisen nurkkakuntaisena. Valitettavasti Sillanpää, Lehtonen, Haanpää, Waltari, Linna ja Haavikko ovat tätä nykyä tuskin asiantuntijoillekaan tuttuja edes Pohjoismaissa. Selkeästi kansainvälisellä tasolla kulttuurimme on eräin kohdin luonnontieteissä ja teknologiassa.

Koulutuksen vahvuus ja kansansivistys, valttimme, saattavat olla murenemassa. Vastalääke olisi juuri edellä kielikuvana esitelty matalakirkollisuus. 

Ihastelen, että Tarkka on malttanut olla pahemmin pistelemättä aikalaisiaan. Tämän tyyppisessä muistelmateoksessa ylimääräistä mielihyvää on silti tarjolla lukijalle, joka huomaa, mistä ei kerrota, ja sen, mikä sivuutetaan hyvin vähällä.

Muistelmateos kytkeytyy silti odottamattomasti kirjoittajan tutkimuksiin. 

Molemmissa ansaittua huomiota saa Suomessa endeeminen henkinen käkriäisyys. Politiikan puolella sitä sanotaan tällä hetkellä populismiksi.

Joel Lehtonen oli mainio kirjailija. Harmitellen arvioin häntä samoin kuin Aleksis Kiveä: ulkomaalaiselle pohjaltaan madoton ymmärtää.

Mutta Lehtosen trilogia, Putkinotko, Kerran kesällä ja Kuolleet omenapuut, kertoo sen totuuden, joka on meille aidosti vastenmielinen. Haaveilemme kaikenlaista (omenapuita Säämingissä), mutta käytännössä taitomme sopivat parhaiten viinankeittoon kivenkolossa, ja heti tilaisuuden salliessa rupeamme tappamaan toisiamme. ”Kuolleissa omenapuissa” Putkinotkon herra Aapeli Muttinen on kansalaissodassa, luultavasti Varkaudessa, kukaties Huruslahden rannassa, menettää tolkkunsa ja alkaa ampua vangittuja. Näin hänen tulee omien sanojensa mukaan ampuneeksi veljensä tai syntymättömän poikansa. Hänet toimitetaan ensimmäisellä junalla hullujenhuoneeseen, eikä hänestä enää kuulla. Muhosia, joihin Lehtonen itsekin on luettava, sen sijaan riittää seudulla. Yksi ”Käkriäisen” pojista oli vallan mahdoton konepistoolimies Äyräpäässä 1944. Ja Lehtosen kasvinveli oli K.M. Wallenius, josta Joel sanoutui lapualaisaikana irti.

Muttinen oli meidän oma Don Quijotemme, ja hänen henkensä kummittelee yhä. Tarkan muistelmien kuvaamana aikana meillä korotti päätään hyvin don quijotemainen kulttuuritaistolaisuus, jonka historia jäi lyhyeksi. Viisaus piti noudettaman kuvitelmista ja Moskovasta. Ei noudettu. 

Tätä Tarkka ei korosta, mutta noteeraisin ilmiön tärkeänä. Meillä oli hyvää yleisvasemmistoa tai kulttuuriradikalismia (Jerker Erikson, Donner, Tarkka itse, ehkäpä Kihlman, Kalle Holmberg jne.) ”Oikein ajatteleville” merkkihenkilöille olisi kuitenkin tarvittu jalusta eli Helsingin Sanomat. Sellaista ei järjestynyt, ei myöskään Jouko Turkalle. Räyhähenkisyys ei viihtynyt Ludviginkadulla.

Mistä lienee johtunut? Luulen siis tietäväni. Mutta tässä se on paperilla hoksaavan luettavana. Tarkka ei sellaiseen vihjaa, mutta oli hän vuosikymmeniä oman aikansa koskenniemi eli siis tulenjohtaja. Ajalle leimaa antaneista edellä mainitut Reenpää ja Anhava olivat tuliasemapuolen miehiä.

Monot ja sarkatakki. Ne ovat pitkän tien kulkijan varusteita. Ja avoin mieli, tässä muistelmassa kuvitelmia ravistelevat, arvostavat ja ymmärtävät kuvat ikätovereista (Linkolat, Klinge ja monet muut). Halusi kirjoittaja tai ei, tällaisesta teoksesta tulee vuosien kuluessa käänteiskaanon. Siitä havaitaan, että joku aikakauden ylivoimainen, johtava nimi, kuten minulle Paavo Haavikko, jää muutaman maininnan varaan.

Jos joku haluaisi kommentoida Tarkan tai jonkun muun virheellisiä arvioita, vastaan etukäteen. Kriitikon tehtävä ei ole tuottaa virheettömiä eli oikeaan osuvia arvioita, vaan perusteltuja arvioita. Tarkka näyttää olevan kohtuullisen vapaa oikeassa olemisen vimmasta.