Hammaslääkäri lyö kunnarin

(Otsikko: Z. Gray oli hammaslääkäri ja etevä baseballin pelaaja, kunnes kustannusliike Harpers monien hylkyjen jälkeen kelpuutti hänen kirjansa painettavaksi.)

Tämän kirjoituksen todellinen sisältö mahtuu yhteen lauseeseen: seikkailukirjat ja romanttiset viihdekirjat ovat samaa runkoa. Oikeastaan sotakirjat voisi lisätä samaan riviin. Ja historialliset romaanit.

Alan suuri mestari oli 1939 kuollut Zane Gray. Jutun kuvana olevan kirjan kansi on Martta Wendelinin ja kirjasarja oli sotien välisen ajan suosituimpia.

Grayn kirjoista on tehty ainakin 111 elokuvaa. Yllättäen hän ohittaa suosiossa jopa Jack Londonin.

Tavallinen selitys Vilistä lännestä on vajaa. Kyllä tosi huokeita ja erinomaisen huonoja vihkosia julkaistiin jo 1800-luvun puolella, toki Buffalo Bill, Sitting Bull ja Annie Mestariampuja (Oakley) esiintyivät kirjastoissa, ja kieltämättä tavattoman suosion saaneista kirjoittajista osa oli eurooppalaisia, kuten saksalainen Karl May.

Heikkotasoinen viihde periaatteessa juuri se sama, joka on nykyisin päivittäiskäytössä television ja suoratoistopalvelujen kautta, esiintyy kielteisessä valossa jo suurten venäläisten klassikkojen romaaneissa. Väsähtänyt tyhjäntoimittaja makaa seslongilla lukemassa laiskasti ranskalaisia roskaromaaneita.

Suomessa muuten on esimerkki tästä kaikesta. Johannes Linnankosken ”Laulu tulipunaisesta kukasta” (1905). Kirja tuli markkinoille korkeakulttuurina, mutta loi viihderomaanin kotimaiset kehykset ja teki Olavista ikisuositun etunimen. Toinen suomalainen ikuinen esimerkki oli paljon paremman kirjailijan Teuvo Pakkalan ”Tukkijoella”, Merikannon lauluin. Asiantuntijat surkuttelivat ja katsojat rakastuivat – ja menekki jatkuu.

Tarvinneeko sanoa, ettei kirjallisuuden tukkilaisilla ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa ja että Zane Greyn purppuralaaksojen yksinäiset harhailijat, jalot tai valkoisen miehen tärvelemät intiaanit saisi kerran ottaa vakavan tutkimuksen kohteiksi. Väitän että niistä ilmenevä oli sekä Karl Mayn kiihkeän ihailijan Hitlerin että Stalinin keskeistä hengenravintoa. Stalin tuomitsi John Waynen ideologian ja piti silti häntä ja gangstereita näytellyttä James Cagneytä käden ulottuvilla. 

Sekä menneisyyden että tulevaisuuden lapsekkaat kuvitelmat uhkaavat usein kasvaa väkivaltajärjestelmän eli fasismin eri muotojen tukipuiksi.

Näin vain käy, vaikka itse kirjat ovat täysin viattomia.

Kuinka moni varhaisfasisti on etsiessään ”sitä miestä”, jaloudessaan järkyttävää inhimillistä jättiläistä, ajatellut itse asiassa Tarzania? En tiedä. Pelkään tietäväni. 

Katsokaapa kerran Trumpia sillä silmällä ja kuunnelkaa, mitä hän puhuu. Jalo vääryyksien oikaisija, roistojen rankaisija ja syrjäseutujen rakastaja. Joskus hänen repliikkinsä ovat suoraan Zane Greyltä.

Ne jotka sanovat hänen liikkuvan hiukan toisella kymmenellä olevan poikalapsen tasolla, eivät tiedä, miten oikeassa he ovat. Tuo taso ja tuo ajatusmaailma on siis kuvattu yksityiskohtaisesti jo sata vuotta sitten. Ja siis: mitä perua on amerikkalaisten suuri rakkaus Colteihin ja Winchestereihin...?