McCarthy

Harjoittelen lannistaakseni vastenmielisyyden skifiä ja dystopioita kohtaan. Science fiction lienee kirjallisuutta tai elokuvaa, joissa ympäristö tai juoni sisältää todellisuuteen perustumattomia teknisiä ilmiöitä. Dystopia on utopian vastakohta eli kuvitelma maailmasta, joka on mennyt aivan synkäksi.

Perusteluni on satujen miettiminen. Viimeiset minuutit ennen nukahtamista ovat arvokkaimpia. ”Tuhannen ja yhden yön” magneettivuori on mainio. Miksei se ole jo käytössä? Merestä ulkoneva vuori on niin magneettinen, että se repii laivoista naulat ja köysistä pylpyrät merimailien matkalta.

Matkailuuni nykykirjallisuuteen antoi sysäyksen Emile Zola, siis hän joka kuoli runsaan tuotannon ja suuren menestyksen kokeneena 1900-luvun alussa. Välitön mielenkiinnon aihe oli romaani, jonka henkilönä on Zolan lapsuudenystävä Paul Cézanne, mielestäni näkemisen ongelmiin syvällisimmin perehtynyt ihminen ajallamme.

Zolan kautta ymmärsin, että kirjallisuuden suuntaus naturalismi ei ole lainkaan sitä mitä olen luullut. Olen häpeissäni. Tiedän ja olen opettanut, että kirjallisuus- ja taidehistoria on perinteisesti sellaisten henkilöitten opetettavana, joiden oma sielu on sahajauhoa. Naturalismi on vain tarkkaa kirjallisuutta. Kirjallisuuden ihme on sen kyky välittää kaikki vähällä, myös sielun huokaukset. Onko kuvauksen kohde todella olemassa, sitä ei kerrota, koska sillä ei ole väliä. Ja siksi Zolan kuvaukset katuun liiskaantuvista katontekijöistä ja taiteilijoiden ikuisuushaaveista ovat tärkeitä, vaikka hän tietenkin epäonnistui yrityksessään kuvata muinaista Pariisia (1860-lukua jne.) ”sellaisena kuin se on”.

Mutta olen siis anteeksipyynnön velkaa teille, lukijoilleni, ja samalla itselleni. Olen jättänyt täysin väliin niin paljon maineikkaitakin kirjoja ajatellen kuin kuka tahansa pöhkö, että miksi rasittaisin itseäni toisten ihmisten kaameilla kauhukuvitelmilla.

On nimittäin totta - kerrankin – mitä lukemattomat palkintolautakunnat ja kriitikot toistelevat, että amerikkalaisista kirjailijoista 1900-luvun suurin on Cormac McCarthy. Hän on samaa tasoa kuin William Faulkner parissa hyvässä kirjassaan, mutta hän osaa kirjoittaa runoutta proosana. Juuri tuosta syystä olen harmitellut, että en käyttänyt puolta elämääni venäjän opintoihin eli lukeakseni Dostojevskia ja Tshehovia alkukielellä. 

Kun aloittaa Tie-romaania (Road), maailmasta on tuhottu lähes kaikki ja harvat jäljellä olevat taapertavat tomussa ja tappavat ja syövät toisiaan. Mutta lukija lukee kirjaa! Kaikki ei ole lopussa, vielä, koska tässä on kirja, joka on kirjoitettu kielellä. McCarthyn lause tuo mieleen Wallace Stevensin runot, jotka ovat sukua Thoreaun ja parin muun amerikkalaisen metafyysikon teksteille. Ja englannin kieli soi yhteen aiheiden kauheuden kanssa. Naturalismin ympärillä kieppuu taika.

On myös kovin väärin, että kaikki mainintani Villin lännen maailmasta eli siis kuvitelmista ovat sivuuttaneet Raja-trilogian (Veren ääriin, Kaikki kauniit hevoset, Tasangon kaupungit) ja Blood Meridianin. Nimeään myöten minulle osoitettu näyttäisi olevan No Country for Old Men, ei vanhojen miesten maa.

Suuri osa romaaneista on julkaistu 2000-luvulla suomeksi. Ja kirjat ovat siis merkittävästi syvempiä ja laveampia kuin Margaret Atwood (The Handmaid’s Tale, 1985). – Lisäys: asiantunteva kontaktihenkilöni sanoi että nyt suomeksi tullut Svetlana Aleksijevtšin ”Neuvostoihmisen loppu” saattaa olla paras hänen koskaan lukemansa kirja.