Kiivaanlainen mies

Jatkan eilisestä. Minulla oli mielestäni aikaa, kun 1967 juristiksi valmistuttuani olin aivan liian nuori käräjäharjoitteluun. Menin Borenius & Kemppisen asianajotoimiston apulaiseksi. Palkka oli perheelliselle riittämätön. Itse lapsettoman Heikki Boreniuksen mielestä olisi ollut paikallaan, että olisin itse maksanut sikarintuoksuisesta ilmapiiristä, ratkeilleesta sohvaryhmästä ja hänen seurastaan.

Opetusta en saanut, paitsi aavistuksen siitä, millainen asianajajan ei pidä olla. Hän oli etevä mutta kapea. Hänen olisi kannattanut mennä korkeimpaan oikeuteen jäseneksi, kun kehotettiin, tai tehdä väitöskirja, kun lisensiaatin tutkinnon arvosanatkin olivat erinomaiset. Aarne Nuorvala presidenttinä kehotteli isääni ilmoittautumaan KHO:en, mutta viidakkorumpu kertoi, että U. Kekkonen suhtautuu Kemppiseen hyvin nyrpeästi. Minua kehotettiin aikanaan ilmoittautumaan KKO:een. Äänestys tulisi mutta saisin tarvittavan kannatuksen, arveltiin. Se oli 1990-lukua, jolloin olin Helsingin hovioikeudessa saanut oikein paperilla tiedon, että tuomarina olin harvinaisen huono taidoiltani ja lisäksi laiska.

Hovioikeuden kanssa olin samaa mieltä ja KKO:n suuntaan laitoin sanaa, että en halua jäseneksi, koska tuskin kykenisin käytännössä täyttämään sellaista paikkaa. Osa jäsenistä oli siis valmiiksi tuota mieltä.

Tunnetun kommentoijan ei ole välttämättä tarpeen tähdentää, millaiselta häpeältä tuomioistuinlaitos säästyi, kun ymmärsin siirtyä yliopistolle ja vielä väärään korkeakouluun eli Tekniliseen. Tuomarikunnan sisältä sain kuulla, että sopimattomuuteni olin osoittanut kirjoittelemalla jatkuvasti Helsingin Sanomiin ja lisäksi runokokoelmia. Lisäksi arvioitiin, että olen ylimielinen kommunisti. Itse luulen pujottaneeni silmukan kaulaani kirjoittamalla (”Oikeus kulttuuri-ilmiönä”) mm., että suomalainen tuomari on usein ilkeä, tyhmä ja ylpeä siitä.

Kulttuurirahaston merkittävä apuraha vapautti minut muistelemaan, ja se jatkuu. Nyt on jotain perustetta väittää, etten kirjoittele kostoksi, vaan arvelen pärjänneeni elämässä jopa yli kykyjeni. Suurin ilo oli hyvien nuorten kannattelu etenkin väitöskirjoihin ja toiminta ulkomailla, etenkin Kaliforniassa.

Aistittu radikaalisuuteni juristina perustuu vuoden 1918 asioiden selvittelyihin. Isoisäni kertoi minulle uskomattomia muistoja ja kirjoitti ne vielä paperille. Yhdessä sisarusteni kanssa julkaisimme ne omakustanteena, joka ei ole myynnissä (Martti Nurmi: Itte).

Hän ei ollut ottanut asetta käteensä eikä kuulunut punakaartiin eikä kuulunut työväenyhdistykseen. Hän koetti pysytellä näkymättömissä mutta joutui vankileirille. Oman pitäjän suojeluskuntalaiset taluttivat häntä kyllä heti mäkeen eli ammuttavaksi, mutta hän livisti pensaikkoon ja jäi sitten myöhemmin uudelleen kiinni. Tämä pakeneminen arvioitiin todisteeksi syyllisyydestä johonkin. Valtiorikosoikeudessa Hämeenlinnassa hirvittävän nälkäkesän jälkeen hän sai hyvin lievän rangaistuksen maanpetoksen yrityksestä. Todisteena oli vain Karkun suojeluskunnan lausunto ”kiivaanlainen mies, ehdoitetaan ammuttavaksi”.

Tältä pohjalta aloitin 1960-luvun lopulla arkistojen ja Yliopiston kirjaston penkomisen. Kun toinen isoisäni puolestaan Pietarin suomalaisena oli kiihkeänä valkoisena Viipurissa, heimoretkillä Aunuksessa ja Viron vapaussodassa, luin myös kaiken käsiini saamani äärioikeistolaisuudesta. Pohjanmaalla tapasin ja tunsin Lapuan Liikkeen veteraaneja ja sain tietoja Vapaussodan vaiheista.

Ajatukseni lakimiesten laillisuusperinteestä ja upseerien uskollisuudesta katosivat. Sekä vasemmisto- että oikeistoradikalismia aloin vieroksua joskus 1972.