Viinan villitsemät kenraalit

Lasse Laaksonen, historiantutkija, on suorastaan keskittynyt menneisyyden sotilasjohtajien henkilösuhteisiin. Sodankin aikana on joskus käyty kovempaa keskinäistä kamppailua kuin rajantakaista vihollista vastaan. ”Maahanhyökkääjillä” on ollut milloin oma, milloin vieras kokardi.

Jopa aliupseerikoulun saunassa tunnetaan tarina, jonka mukaan Mannerheim uhkasi antaa ampua Talvelan ja Blickin, elleivät nämä lopeta keskinäisiä kahnauksiaan. Talvela vaati tuntuvaa rangaistusta jääkäritoverilleen, joka niskoittelemalla selvää käskyä vastaan perääntyi Laatokan rannassa ja pelasti siten omasta ja monien muiden mielestä armeijakuntansa tuholta.

Tahtokenraali Talvelan kanta oli sen suuntainen, että tuo oli pientä siihen verrattuna, että entinen ystävä oli rohjennut asettua häntä vastaan.

Tapaukseen ei liittynyt viina. Näiden ritarikenraalien tai oikeastaan heidän tielleen sattuneiden ongelma oli luonne.

Lukijalle voi sen sijaan olla vieraampi tieto, että Tyrjän sankari, se sama mies, joka menetti Viipurin kesäkuussa 1944, oli siirretty muihin tehtäviin rintamakomentajan asemasta riehuttuaan taas kerran tolkuttomasti humalapäissään. Hänen alijohtajillaan oli kiivaissa taistelutilanteissa ongelmallisia vikoja; yksi oli umpikuuro ja toisella oli niin pahat puheviat, ettei hänen ilmoituksistaan saanut selvää. Niin että kuka siellä Viipurissa oli? Ryssäpä ryssä.

Laaksonen aloittaa tarinointinsa kansalaissodan uumenista ja käsittelee seikkaperäisesti mm. Mäntsälän kapinan merkkihahmojen humalatilaa. Kerran kun mainitsin tästä, kommentoitiin sellaiseenkin sävyyn, että sattuuhan sitä. Wallenius ja Kosola ja lopulta Walleniusta vangitsemaan tullut kenraali Lauri Malmberg olivat joka tapauksessa monena päivänä niin juovuksissa, että paikalla käynyt kenraali Ignatius raportoi tuoreeltaan hankkeen menevän myttyyn.

Runsaasti tilaa saa kenraali K.M. Wallenius, ja jälleen kerran esillä on kysymys, johtuiko pikainen erottaminen Viipurinlahden taistelujen yhteydessä 1940 vain viinaksista. Itse Wallenius oli sitä mieltä, että sotapäällikön kuuluukin olla vähän pöhnässä, kun taas tosikot arvelivat että isänmaa oli vaarassa ja vihollinen Viipurinlahden jäällä. Wallenius kuului sitten siihen joukkoon, joka ei saanut minkäänlaisia tehtäviä sotavoiman suunnalta sen koommin.

Koska juovuksissa kekkuloiminen virkatehtävissä oli periaatteessa rangaistava teko, siitä on asiakirja-aineistoa itse asiassa runsaasti. Arvailujen varaa taas jää, mikä oli esikunnan rooli, kun jatkosodan Lapissa Willamo riitautui kaikkien vastaantulevien, myös johdettaviensa kanssa, ja Siilasvuo poseerasi lehdistölle niin ettei tahtonut muualle ehtiä.

Laaksonen viittailee urhoollisesti siihen, että pahimman sotkun aiheutti usein Mannerheim omaperäisillä otteillaan ja etenkin suosikkijärjestelmällään. Asia voi olla noin ja voi olla toisinkin. Maininnatta jää se kysymys, kuka muu kuin Mannerheim olisi pystynyt pitämään alaisensa kenraalit edes jonkinlaisessa kurissa. Jo mainittujen ongelmien lisäksi esimerkiksi kesän 1944 miehistä Lagusta ja Pajaria on kuvailtu sairaalloisiksi itsetehostajiksi, joilla oman maineen tavoittelu ohitti toistuvasti muut arvot.

Vaikea sanoa muuta kuin että tällaisen kirjan leimaaminen pelkäksi juoruiluksi on asiallisesti virheellistä. Johtamisesta ja maamme historiasta kiinnostunut saa siitä mielestäni runsaastikin ajattelemisen aihetta.