Tavarat

Ehkä ihmisen ja eläimen erottaa se, ettei eläimillä ole juuri tavaroita. Kerran kuulin koirasta, joka ei voinut hyvin, ellei sillä ollut tennispalloa kummasakin poskessa ja yhtä hampaissa.

Nykyisin esihistoriallisia asutuksia tutkittaessa tunkiot ovat usein kiinnostavampia kuin talot, pois heitetyt romut opettavat enemmän kuin hautalahjat.

Ne tulivat sitten ne laatikostot ja se rulo-kaappi, kun siis on tämä pöytäkin.

Vanhoista laatikoista lähtee paljon sisältöä roskiin. Tässä yhteydessä on jo käynyt ilmi, että maailmasta on melkein kadonnut sellainen arkinen kapine kuin kuulakärkikynän säiliö. Niitä ei näy marketeissa, eikä kirja- ja paperikauppoja oikeastaan enää ole.

Muistan siis ensimmäisen flaijerin, jonka isäni toi Helsingistä. Sukuni historian keskeiset kohdat voisi kirjoittaa kynistä; isällä ja äidillä oli se täytekynäromanssi, jota on kuvattu laajasti useissa painetuissa lähteissä. Äiti hoiti kirjakauppaa ja isä, kesken Talvisodan RUK:n vänrikin arvoon korotettuna, juoksi muka valitsemassa täytekynää ja ratkaisemassa ongelmaa, oikeinko Mont Bland, vai riittäisikö Pelikan. Luulen ettei hänellä olisi todellisuudessa ollut varaa kumpaankaan, mutta näillä välineillä kirjoitetut yli kolme tuhatta kirjettä ovat tallella. Sisältö on valitettavasti hyvin tavanomaista. Oli se sensuurikin. Toisaalta en ole löytänyt näistä pitkien sotavuosien kirjeistä merkintää #metoo. Mielenkiintoista, koska äiti oli silloinkin vetävän näköinen, ja erilaisia edotuksia lienee tehty, koska avioliitto siitä tuli. Itse synnyin säädyllisesti runsaan vuoden kuluttua vihkimisestä.

Kaiken kukkuraksi minulla on tallella se vuoden 1940 Mont Blanc, eikä se taatusti mene roskiin. Saman merkkisiä on muitakin, vaikka olen kyllä käsittänyt, että käytännöllisimmät kohtuuhintaiset täytekynät on tehty jo kauan Japanissa.

Mutta siis marketista saa kourallisen kertakäyttöisiä geelikyniä (Pilot) niin halvalla, ette niihin tartu muistojakaan.

Uuteen laatikkoon ei ole asiaa vähän käytetyillä nitojan nastoilla eikä lähes uuden veroisilla nuppineuloilla.

Eilen keksin mielestäni mainion ajatuksen. Vaikka en ole keräilijä, aikojen kuluessa on kertynyt esimerkiksi puukkoja. Käsitän ettei niitä ole syytä säilyttää toistaitoisten ulottuvilla. Valokuvaan ne, joissa on mielestäni jotain erikoista, ja teen julisteen ja kehystän seinällä. Kansallismuseon puukkonäyttelyn juliste on rempallaan ja alan kirjallisuus on hallussa.

Mutta jotain sellaista, missä silmä lepää…

Tämä on digitaalista aikaa. Olen selvillä siitä, että kaikilla ihmisillä on yliaistillisia kykyjä. On esineitä, joita nyrkkiinsä puristaen voi houkutella esiin ihmeellisiä muistikuvia. On esineitä, joista on hankkiuduttava eroon. On tavaroita, jotka vaativat toimintaa. Ette muuten uskoisi, että Halmeen leipomosta Kauklahdesta kuuluu saavaan oikeita possumunkkeja. Joskus niitä on myös meidän kaupassa. Syytä en tiedä, mutta minulle sellainen  on esimerkki viisaudesta, että muisto on parempi kuin oikea, aito.