Setä Max

”Lenin-setä antoi itsenäisyyden Suomelle”.

Tuo ei taida pitää paikkaansa missään muodossa. Ainakaan V.I. Lenin ei ollut sellaisessa asemassa, että hän olisi voinut tehdä ratkaisuja Venäjän puolesta. J.V. Stalin oli käväissyt patistamassa vasemmistoa vallankumoukseen. L.D. Trotski istui kokouksissa keskustelemassa saksalaisten kanssa, oliko sotatila vai rauha.

Suomen siirtyminen Venäjän yhteydestä kirjattiin 3.3.1918 Brest-Litovskin rauhasopimuksessa. Saksa luonnehti tuossa yhteydessä Baltian maita tarpeelliseksi puskurialueeksi, ja Suomeen lähetettiin sotilasosasto, Itämeren divisioona, joka suoritti tunnollisesti sotilaallisen tehtävänsä torjumalla bolshevikkien hankkeet täällä. Siirtomaahenkiset neuvottelut Suomen niin sanotun tasavallan kanssa aloitettiin ja alueen hallinto siirrettiin käytännössä saksalaisten käsiin.

Saksan suunnittelija ja äänen käyttäjä oli yleisesikunnan päällikkö Max Hoffmann.

Venäjän ja Saksan historia 1917 ja 1918 on maassamme myös ammattilaisten keskuudessa huonosti tunnettu. Se on sääli, koska nämä maat päättivät keskenään Suomen kannalta olennaiset asiat, ja saksa-henkisyys ja neuvostohenkisyys vaikuttivat asenteisiin ainakin vuoteen 1939. Ehkä ne vaikuttivat vuoteen 1989.

Orlando Figesin kirja “Revolutionary Russia 1891 – 1991” on aivan hyvä. Anakin minulle yllätyksenä ilmestyi pari viikkoa sitten englanniksi Solzhenitsynin historia tai romaani punainen pyörä,”The Red Wheel”. Yksi osa vallankumouksen ja sisällissodan historiaa puuttuu vielä, mutta sivuja kolmessa nyt englanniksi olemassa olevassa kirjassa on noin 6 000. Hahmoltaan kirja tuo mieleen ”Vankileirien saariston”. Arkistoidut asiakirjat rinnastuvat kuvauksiin ja muistelmiin.  

Nähdäkseni kirja ei ole herättänyt vähintäkään huomiota missään. Luulen ettei odotettavissa ole muutosta. Solzhenitsyn ei myy. Hänelle ja hänen kirjoilleen ei ole tilausta.

Muistan itse, kun ”Päivä Ivan Denisovitshin elämässä” ilmestyi hyvin kauan sitten. Ajattelin heti: ”Tämä on totta. Tätä en halua lukea.” Luin kuitenkin.

Minusta olisi tullut aivan mainio sensori, painoylihallituksen tirehtööri. Sitten tuli itsenäisyys ja painovapauslaki ja itse päädyin sensuurin vastustajaksi. Sellainen sopi ihmiselle, jolla on sensorin vaistot. Solzhenitsynin Punaisen pyörän kieltäisin (jos se olisi tarpeellista) kirjoittamalla sinikynällä ”ikävää, masentavaa, tarpeetonta”.

Ajatelkaa itse,  miten monta hyvää työpaikkaa menetettäisiin, jos kirjoittajien ja taiteilijoiden tarkoitus olisi muukin kuin nostattaa aiheettomia odotuksia, luoda reipasta mieltä tympeän pohdinnan sijaan. Tai ylimalkaan puhua totta. ”Mikä on totuus”, kysyi entinen poika tarkoittaen että turha sellaista on vatvoa. Ja Pilatus  meni sanomaan väkijoukolle, että tutkittava on viaton – mutta ruoskitaan ja ristiinnaulitaan nyt sitten. - - - Miksi Merezhkovski tulee silti vähän väliä mieleeni? Ehkä Venäjän kirjallisuudessa on pitkä silta Dostojevskista Solzhenitsyniin?