Sieluton

Blade Runner kakkosesta on tullut kiittäviä arvosteluja. The Economist toteaa, että visuaalisesti ja tempuiltaan jatko-osa ylittää alkuperäisen kaksinkertaisesti, kuten tapana on, mutta sielullisesti jää puoleen, kuten tapaa on.

Jäin ihastelemaan sananvalintaa, joka oli kyllä englanniksi huonompi, kun siinä oli mukana omaperäisyys, originality. Tuo sama kirskahtaa kuin raudoitettu reki hiekalle ajettaessa. Ei kai jatko-osan pidäkään olla omaperäinen. Maailma on täynnä jatkoja, jotka ovat ensimmäistä osaa parempia, esimerkiksi siksi, että aloittaessa tekijät joutuvat käyttämää paljon aikaa ja tilaa tuodakseen hahmot sisään ja esitelläkseen heidät. Fantasioissa tämä on erikoisen hankalaa.

Robotiikka, automatiikka ja tekoäly pelottavat ihmisiä ja aiheuttavat vastenmielisyyden tunteita Minusta se on aivan oikein ja paikallaan. Tosin en usko, että pelkoon on syytä. Jo nyt monet automaatit ovat ihmistä taitavampia esimerkiksi pesu- ja puhdistustehtävissä.

Milloin tulee pesukone, joka löytää paidantaskustani kynän tai kolikon tai jopa muistilapun, johon on raapustettu tärkeä sähköpostiosoite? Ja seuraava vaihe olisi, että pesukone lähettäisi sen osoitteen suoraan puhelimeni tiedostoon…

Zombi on ehkä haitilaista kansanperinnettä ja meille ainakin viihteestä tuttu. Zombi on sieluton.

Harmittelin ennen kun kaikki eivät ymmärtäneet, että tuo sama sieluttomuus oli Michelangelo Antonionin elokuvien pääasia, vaikka hänen zombinsa käyttivät solmiota ja kiillotettuja kenkiä. ”Yö” oli erikoisen vaikuttava. Toisin kuin enemmistö pidin myös ”Punaisesta erämaasata”, jossa värejä oli taitavasti taitettu. Sitä uudemmilla ei ole niin väliä. Ei ole sattuma, että eräs niistä elokuvista kuvasi kuivuutta. Vaikka asia oli näennäisesti Afrikan kuivuus, kyllä sama koski päähenkilöäkin.

Syytä en tiedä, mutta yksi kaikkien aikojen sielullisimpia elokuvia on minulle Fellinin ”Tie”. Se on aika surullinen eivätkä sen päähenkilöt ole mitään sielunnävertäjiä, mutta kun se kokonaisuus on niin hyvä. Sävelmästään kuuluisa ”Musta Orfeus” (Marcel Camus) on kyllä hieno ja syvästi lohdullinen, mutta samalla osoitus, että tuo tuollainen henkistyneisyys voi mennä liiankin pitkälle.

Harva pappikaan osaa sanoa muuta kuin katekismuksen kertoman kysyttäessä, mikä se pyhä henki on.

Monien muiden alan termien tavoin se tuntuu sekä oudolta että vaikeaselkoiselta. Jotkut yrittävät päästä pälkähästä uskottelemalla että se tarkoittaisi elämää, mutta se on liian vanhanaikainen selitys.

Taiteessa, etenkin musiikissa tuo asia on esillä. Se ei ole ihmisen ominaisuus eikä ohimenevä tila, vaan jännite. Ihmisen suhde näkyvään ja näkymättömään (esimerkiksi mikroskooppiseen) ympäristöön on dynaaminen, jatkuvasti muuttuva, eikä se muutos ole suoraa eikä aina edes laskettavaa.

(Kaiken tieteen yhteydessä sanasta ”sielu” on onneksi luovuttu, koska siihen yhteyteen se ei sovi. Sielukas on kuin ”kauneuden vähyydestä kärsivät”.