Kirjojen kirjoitusta

Epäily syntyi eilen. Mietin synkkänä, onko todella tunkeuduttava kaupungin keskustaan. Asiani oli oikeastaan pullo Kodin putkimiestä, mutta City-Marketissa oli kirja, jota ilman en arvellut voivani viettää viikonloppua, Häggmanin, Keskisarjan ja Kuisman ”1917”, kuvituksesta vastaamassa itse Jukka Kukkonen, joka siis taas tarkoittaa enimmäkseen ennen näkemättömiä, tasoltaan loistavia kuvia tarkasti ja täsmällisesti sivuille aseteltuina.

Kun katsoi Sittarin muita kirjoja, käsitin, että Bonnierilla on diili K-ryhmän kanssa. Erinomainen valikoima, ja siis paljon hyvää ja miellyttävää.

Ehkä maltan mieleni ja tilaan Juha Hurmeen uuden ja vanhoja kirjoja Adlibriksen (Bonnier) kautta. Hurme on niin hyvä, että olisi surullista olla kirjoittaja, esseisti tai muu kummallisuuksien keksijä. – Kai minä kesällä mainitsin tässä blogissa, miten mutkalle menin, kun eräässä suhteellisen suljetussa tilaisuudessa juttelin vuoroon Hurmeen ja Tuomari Nurmion kanssa.

Tietysti olen hankkimassa myös Häggmanin Kirjailijaliiton historiaa. Vähän pelästyin Hesarin arvostelua. Säikähdin että ei kai se nyt ole mennyt kertomaan totuutta. Onneksi ei, nähdäkseni.

Istuin usein juttelemassa Pirkko Pesolan kanssa Kirjailijaliiton huoneessa, jonka liitto tiettävästi sai testamentilla Jalmari Finneltä. Onneksi Liedekset eivät koskaan kutsuneet edes pistäytymään. Sain siksi toimia amanuenssina näkymättömissä, kun isäni puuhasi pystyy liiton asioita, jotka olivat kumossa milloin mistäkin syystä. Itsekin hätkähdin, kun Tekniikan Maailman päätoimittaja Rauno Toivonen oli liiton puheenjohtajana lyhyen ajan. Juuri oikea valinta.

Tuskin missään muussa maassa romaanikirjallisuus eli kuvitelma maasta ja kansasta alkaa yhtä demokraattisesti kuin Suomessa: Aleksis Kivi (jonka tekijänoikeudet Suomalaisen Kirjallisuuden Seura koetti järjestellä itselleen 20-luvulla. Sata vuotta ennen Linnaa kirjailija kykeni sijoittamaan lukijan yhdeksi joukosta, tuntemaan tunteet, kokemaan kiihkot, turvautumatta pilakuviin ”kansasta” (johon esimerkiksi Juhani Aho sortui vähän väliä).

Keskisarja huomauttaa historiantutkijoista, syystä, Yrjö-Koskinen ja hänen koulukuntansa oli Snellmanin asettamien askelmerkkien avulla tehnyt kansallisuudesta mahdollista, ja seuraavassa aallossa oli E.G. Palmen, kunnes pitkinä itsenäisyysvuosina alkoi Jalmari Jaakkola surullinen valtakausi, joka ei vain ottanut loppuakseen.

Historioitsijoiden keskeinen rooli oli vakiintunut Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Englannissa Macauley ja Carlyle kirjoittivat sepitelmät, jotka ovat tänäkin päivänä yleisesti hyväksytty totuus Englannin ja Amerikan varhaisvaiheesta. Samaa linjaa englannin kielen käyttäjänä oli Churchill, joka hänkin kirjoitti englantia puhuvien kansojen historian.

Onneksi nyt tuli keskelle juhlavuotta kirja, joka kilpailee kaiken Internetisä esitetyn kanssa. Ja pidän esitystavasta. ”Tavallisen ihmisen historia” on metodina upotettu muutamaan lauseeseen:” Juhlapuheet, uutiset ja kulkueet olivat sittenkin sivuseikka. Ainoastaan pikkuporukka heittäytyi niihin sielullaan ja ruumiillaan. Enemmistö kävi töissä, myymälöissä, torilla, kalassa, paimenessa, saunassa, tansseissa ja huussissa…”

Elokuvanäytännöt olivatkin vuoden 1917 Suomessa tupaten täynnä… Chaplinin eleitä ja ilmeitä jäljittelivät tuhannet tulevat punakaartilaiset ja suojeluskuntalaiset.