Huomenna eli eilen

Korjasin suvereenisti eilen ostamani lämpömittarin. Taisin kyllä ostaa parikin, mutta yksi ei lähtenyt käyntiin. Etevän teoreettisen analyysin jälkeen päätin tarkastaa, onko plus miinus. Oli se. Toinen paristo oli väärinpäin, kuten tavallisesti. Nyt pelittää.

Mieleen tuli pakinoitsija Ollin neuvostovastainen pakina sotavuosilta. Vallankumouksellisen tietoisuuden mukaan Nonovkaan sankarillisesti asetettu spriilämpömittari näytti talvella liian vähän. Asiaa määrättiin hoitamaan paikallinen luottohenkilö, jonka tehtävä oli kaataa pullosta lisää tenttua mittariin tilanteen ja mielialan niin vaatiessa. Pakkanen muuttui kuitenkin vain pahemmaksi mutta luottohenkilön kieli muuttui sinisemmäksi.

Muistan sen talven, kun lämpömittarien elohopea katkeili palasiksi. Jäätymispiste on – 39 C. Arvelen muistavani, että vuosi oli 1958. Helsingissä ilmatieteen laitoksen mukaan 10.1.1987 oli -34,3 C. Siitä talvesta muistan ensimmäisenä päivähoitoon vietävän lapsen paketoinnin puolen kilometrin pulkkamatkalle.

Toisaalta lumi, talvi ja pakkanen ovat esimerkkejä muistin huteruudesta. Samoin on helle. Mikä oli se kesä, kun lähdimme maalta Savosta kuumuutta pakoon kotiin? En tiedä enää muuta kuin että se oli 70-luvun loppua. Vanhoissa savolaistaloissa, kuten tässä, jossa oli muhkea maakivistä muurattu uunikin, välipohjan täytteenä oli hiekkaa. Se kun oikein lämpeni kesäkuumilla, pirtistä tuli kirjaimellisesti kiuas.

Perheneuvottelun pidimme järvessä, siinä suurella selällä, jossa oli vesi yleensä heinäkuussakin niin kylmää, että jalkapöytiä pakotti.

Mutta vuodet eivät ole veljiä. Pidin hanketta hiukan joutavana, kun isäni keräili omasta suvustaan henkilötietoja ja syntymä-ja kuolinvuosia 1800-luvun alusta, ja samanlainen lista ilmaantui äidin suvusta. Nyt tilanne on se, että olen täydennellyt näitä luetteloista, sillä ihmisiä syntyy ja kuolee. Tähän mennessä kukaan ei ole pahastunut, kun on muistanut esimerkiksi harvakseltaan tavatun serkun vaimon nimet ja bravuuri numerona osannut kysyä, että onkos Elli mennyt naimisiin, tai vastaavaa.

Se aika taitaa olla ohi, jolloin joku takkakivellä istuva mummo osasi pudotella koko kyläkunnan sukulaisuussuhteet ja lisäksi vähintään vihjailla eri ihmisten vähemmän jaloista edesottamuksista.

Hyödyllisin olisi sellainen henkilötietorekisteri, jollaisen laki kieltää. Nämä tunteet heräsivät kauan sitten, kun tein luettelon kaikista Suomen virkatuomareista 1800-luvun lopulta, ja aloin metsästää sieltä pelkän sukunimen ja syntymäpaikan perusteella arvaamalla, milloin äidinkieleltään suomenkielisiä ihmisiä alettiin nimittää vallan kihlakunnantuomareiksi.

Sitten ihastuin huonompaan muistelmakirjallisuuteen. Korkeimman oikeuden presidenttinä istui ennen sotia muuankin henkilö, joka oli pesijättären (pyykkärin) avioton poika pohjoisesta. Eräästä toisesta muistelmasta löytyi tästä henkilöstä luonnehdinta: ”presidentti N:n kivisen ulkokuoren alla sykki jäinen sydän”. Lisäilin sitten itse omaan kappaleeseeni merkintöjä muista tärkeistä tuomareista, kuten ”pidettiin jo varhain omituisena mutta vaarattomana”, tai ”liehitteli ahkerasti tehtaanisännöitsijä M:n keskimmäistä tytärtä, mutta jäätyään vaille vastakaikua jättäytyi naimattomaksi ja tunnettiin vanhemmilla päivillään tympeästä suhtautumisestaan naissukukuntaa kohtaan”.  Tai ”vaipui vanhemmiten uskonnolliseen haaveiluun” tai eräästä rahvaanlapsesta ”yriteltyään opintoja Helsingissä palasi kotiseudulleen vajotakseen siellä vähäpätöisyyteen.”