Epistolat

Dekkarissa (Mankell) komisario kysyy avoimella linjalla yhteistyöhaluiselta lääkäriltä, joka on tietenkin vaitiolovelvollinen, liittyykö tämä useista murhista epäillyn henkilön nimi Carl Michael Bellmaniin. Lääkärin sanoo kuin Esko Kivikoski että kyl-lä.

Suomessa tuskin kukaan yhdistäisi sukunimeä Fredman 1700-luvun lopussa kuolleeseen runoilijaan. Pitää muistaa kysyä juristi Markku Fredmanilta.

Suomalaiseen yleissivistykseen kuuluu muutama viinanhöyryinen kuorolaulu ja pari kaunista luontoidylliä. Erinomaiseen yleissivistykseen kuuluu tieto, että nuo sieltä täältä peräisin olevat laulelmat jakautuvat kahteen kirjaan, joista toinen on Fredmanin epistoloita ja toinen Fredmanin lauluja.

Kun Lars Hulden ja jopa Liisa Ryömä ovat kuolleet, suomeksi on tarjolla Saaritsan valikoima ja menneisyydestä Kupiaisen ja Reino Hirvisepän. K.A. Gottundin savoksi (!) kääntämät vihkoset ovat olleet vuosikymmeniä  hyvin pienen piirin huvittuneisuuden kohteena. (Eräs pappi muuten käänsi ahkerasti Aenesta karjalan murteelle…)

Vaikka ruotsalaisilla on hieno Bellman-seura, jonka kotisivuilta löytyvät mm. kommentoidut ja selitetyt laulut sekä se tieto, että nämä kuuluisat Fredman-jutut ovat aika pieni osa Bellmanin tuotannosta, he eivät ole huomanneet olennaisinta.

Lukijaa varoitan. Bellman on taiteilijana maaiman huippua. Mutta hänen vanha ruotsinsa on aika vaikeaa ymmärtää, etenkin runsaine viittauksineen mytologiaan ja hämärine paikannimineen. Lauluperinne on voimissaan. Ylivoimainen ykkönen esittäjistä on Fred Åkerström, eikä Cornelis Vreewijk ole yhtään huono hänkään. Sven-Bertil Taube ja useat muut, joiden levytyksia voi löytää, ovat minun makuuni liian siistejä eli verettömiä.

Åkerströmiä muuten on hyvin Spotifyssä. Kuunnelkaa vaikka ”Glimande nymf”. Sitä ei tarvitse ymmärtää. Vuoteen ääressä siinä lauletaan, ja tunnelma on valtava. Laulajan esittelee myös uskomatonta äänialaansa. Ja tuo seitsemän tuhannen tuopin jälkeinen ääni ei voi olla ihastuttamatta.

Mutta Bellmanin kaksi kirjaa ovat romaani, Dickensiä ennen Dickensiä, modernismi ennen modernismia.

Ne on nähty veisukokoelmina, joiden kokoonpano on sattumanvarainen. Näi ei ole. Tämä on Euroopan ainoa syvälle tunkeutuva kuvaus 1700-luvun ihmiseen, elmään, oloihin ja mieleen, kirjoittajana nero.

Ingmar Bergmanin mieleen tuova leikkaustekniikka ja kaksoisvalaistus tekevät mahdolliseksi uskomattoman limittämisen. Hoviherran silmistä  kurkistaa koriseva juoppo; tytöistä ihanin, ”nymfi”, on todellisuudessa räkähuora, jota Tukholman poliisin tapainen ahdistaa irtolaisuudesta.

Bellmanin tunnettu omakuva on yksinpuhelu kapakan edessä katuojassa varhaisena kesäaamuna. Kapkan nimi on ”Kryp in” eli konttaa sisään. Laulussa ”minä kiroaa aluksi” sen sängyn – tai pöydän - jolla hänen vanhempansa menivät ilostelemaan tällaisin seurauksin. Mutta lopuksi krouvin ovi narahtaa ja paloviinaa tuodaan. Myös vanhemmat saavat ylistystä.

Parodinen ”Bacchuksen ritarikunta” otti jäsenekseen vain henkilöitä, jotka oli vähintään kahdesta poimittu katuojasta sikahumallassa. Lukuohje: humala on suunnilleen sama kuin modernismin tajunnanvirtaa.