7. syyskuuta 2017

Tänään torstaina



Tänään illalla kuuden maissa anniskellaan kuohuviiniä sen veran kuin sitä riittää Hagelstamin antikvariaatissa Uudenmaankadun ja Fredan kulmassa. Tiloihin ei mahdu kuin muutamia kymmeniä ihmisiä.

Tilaisuuden tarkoitus on hiukan epäselvä. Luulisin että tarkoitus on edistää kirjojen myyntiä, mutta tässähän on kysymys vain joistakin kappaleista. Antkvariaatti ei ole bisnes. Kirjakauppa ei ole bisnes.

Jotain outoa siinä on taustalla, koska Yle hehkuttaa tänäänkin sotien jälkeisten vuosikymmenien suosikkikirjoja. Pitkin vuotta on pyörinyt Suomi 100, itsenäisyyden ajan kunkin vuoden huomattavia teoksia.

Itse olen tässä pyörittänyt erilaisia listoja, sata kaikkien aikojen parasta kaunokirjallista teosta, ja niin edelleen.

Tausta-ajatuksen on siis loogisesti oltava se, että toisin kuin kauppiaat väittävät, valikoima ei uudistu. Ei ole takeita, että tämän vuoden uutuudet olisivat mielenkiintoisempia kuin viime vuoden. Kirjastolaitoksen olemassaolo viittaa samaan.

Kahden kulttuurin ongelma on ehkä väärin esitetty. Sata vuotta on kirjoitettu luonnontieteistä ja humanistisista tieteistä. Lääkärinkirja eli omahoito-ohjeet ajalta ennen antibiootteja on käyttökelvoton. Jalkapohjien tervaaminen hoitona streptokokki-infektioon ei oikein vakuuta.

Ensimmäisen maailmansodan tunnelmista tai Hitlerin valtaannoususta Stefan Zweigin ”Eilispäivän maailma” vuodelta 1942 on mielestäni vaikuttavampi kuin paraskaan nykyinen tutkimus, joita muuten on paljon, joukossa erittäin korkeatasoisia.

Tämä on makuasia. Aikalaisen erittäin harkittu esitys tuntemuksista on painavampi kuin esimerkiksi Englundin valikoimat aikalaisten kertomuksia ensimmäisestä maailmansodasta.

Minulla on itse skannattuna kaikki ”Kansa taisteli – miehet kertovat” –lehden numerot. Suuri osa niiden sisällöstä on mielestäni arvottomia ja merkityksettömiä. Ehkä suhtaudu niihin kuin keräilijä. Soran seassa kiiltää. Mutta hyvissä jutuissa on kova etsiminen, eivätkä lehdestä tehdyt valikoimat ole kunnollisia. Kansan keskuudessa ei oikein ole löytämättömiä neroja Dokumentin tekeminen taas vaatii valtavaa taitoa ja työtä.

Ennen oli normaalia ostaa vaatteet käytettyinä, Myyntikojut eli narinkka oli linja-autoaseman paikalla. Vuosikymmeniä toisen ihmisen vaatteen käyttämistä pidettiin typeränä tai sopimattomana, paitsi ehkä perheen piirissä. Nyt on käytössä uusi sana ”kierrätys”, ja ihmiset ylpeilevät löydöillään.

Tekijänoikeus on se suuri ongelma. Se perustuu jättiläismäiseen väärinkäsitykseen. Kaunokirjallisuus ja osa tietokirjallisuutta ei kehity. Ei ihminenkään kehity. Jokaisella on lapsuus, nuoruus, vanhuus.

Ihannekirjani olisi ”Suomen sana 2018”, valikoima kaikenlaisia tekstejä menneiltä vuosilta, digitoituna ja lukijan niin toivoessa paperille painettuna. Eilinen sanomalehti on kiinnostavampi kuin tämänpäiväinen. – Tämä on provokaatio – mutta poiketkaa, ellei teillä ole parempaa tekemistä.



10 kommenttia:

  1. Kirjoitin eräälle palstalle Italiasta viimeksi palattuani, että siellä koin itseni valaaksi joka oli noussut pinnalle hengittämään, mutta täällä tunnen olevani avannolle noussut hylje jota jääkarhu vaanii. Poliitikkokin antaa sikalanhoitajan neuvoja väkimäärän lisäämiseksi.����

    Syystä tai toisesta kirjoitukseni on poistettu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina siitä saakka kun "jääkarhujen maassa jäälle hengittämään noussut hylje" tapasi Lallin, ovat kalustetuissa huoneissa kasvaneet joutuneet teroittelemaan veitsiään ja kyniään...

      Poista
  2. Olen samaa mieltä: aikalaisen kertomus on lähes aina paljastavampi ja mielenkiintoisempi kuin jälkikäteen tehty arvio. Näissä jälkikäteisissä on liian usein mukana jälkiviisauden imelä sivumaku, joka pilaa koko keitoksen.

    Usein kohuja rakastava ja asiaatuntematon mediakin hämmentää sopan pilalle. Tulee mieleen vaikkapa kovasti hehkutettu tyttären kirjoittama kirja isästään, joka muuttui sodan jälkeen hirviöksi. Tytär on syntynyt sodan jälkeen, joten ainakaan omakohtainen kokemus tämä muutos ei ole.

    Lapsellisinta kaikessa oli teeveessä näkemäni pohdinta, että onkohan isä osallistunut jopa juutalaisten teloituksiin, koska oli saanut rautaristin ja toiminut saksalaisten tulkkina.

    Muutenkin tämä kohukirjailijoiden vaimojen ja muiden kauhistelu "natsi-isiensä" menneisyydestä suomalaisessa SS-wikingpataljoonassa on lapsellista. Mihin venäläiset infosotaansa tarvitsevat, jos tiedon taso ja suhteellisuuden taju on tätä luokkaa - siis luokatonta?


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai mitä? natsien perseennuolijat kunniaan.

      Poista
    2. Eka anonyymi antoikin malliesimerkin siitä infantiilisuudesta, johon kirjoittaja viittasi. Säälittävää, jos näiden vouhkaajien varassa on maan tulevaisuus.

      Poista
  3. en ihaile degeneraatiotatorstaina, 07 syyskuuta, 2017

    "Ei ihminenkään kehity."
    jos pyristelee vastaan, se on mahdollista.
    Mutta toisaalta ei ole stabiilia tilaa: johonkin suuntaan sit' kuitenkin ollaan menossa.

    VastaaPoista
  4. Ihminen kehittyy. Itämaisten uskontojen esittämä ihmisen ja ihmikunnan elämä on tavattoman lohdullinen.
    Meillä on tämä elämänkaari. Synnymme, kasvamme viisaudessa, iässä ja armossa, Sitten tulee, noin 30-50 -vuoden iässsä "elämän puolipäivä", elämänkaaren huippukohta. Ja alkaa laskeva kaari kohti kuolemaa.

    Itämainen elämänkäsitys on lohdullinen ja oikea. Vauva syntyy elämyksistä ja kokemuksista aika tyhjänä, mutta vastaanottavana, kuin peruskulhona, joka odottaa koko ajan uutta.
    Kulho, ihminen, elämä alkavat hiljalleen täyttyä - uusista kokemuksista, elämyksistä, tiedosta, viisaudesta, iloista ja suruista. Kaikesta siitä, jota elämän monimuotoisuus ja rikkaus tarjoavat. Kulho täyttyy ja täyttyy - ja aivan täytenä ihminen siirtyy uuden kulhon aihioksi,
    Olipa se uusi olomuoto mikä hyvänsä.
    Joku huudahti oman kuolemansa hetkellä:"Se on täytetty (täynnä)!"
    Hyvin huudahdettu.

    VastaaPoista
  5. Kansa taisteli -miehet kertovat oli 1960-luvulla tuttu meille pojille vaikkei niin kauheasti kiehtonut. Oli myös vaikea uskoa todeksi kaikkia niitä juttuja, etenkin kun oli muuta samantasoista oheislukemistoa jonka monet muistavat, mutta kokolailla fiktiota.

    Sensijaan edelleen taaperran läpi päämajan everstien laatimaa sarjaa "Suomen Sota 1941- 1945". Teksti on puhdasta faktaa, operaatioita, hyokkäyksiä, menetyksia ja voittoja. Ja mokia, niitäkin näyttää riittäneen eikä niitä peitellä. Teksti on niin kylmäävää että on väliin pakko pitää taukoa etteivät motit ja saarrostukset tuhansine uhreineen tule uniin. Silti on pakko lukea, sen olen velkaa isälleni ja muille sukulaisilleni jotka siellä olivat.

    VastaaPoista
  6. Ei aikalaisen kertomys ole aina parempi kuin jälkikäteen tehty arvio. Väittäisinpä jopa, että parhaimmillaan ne ovat toisiaan täydentäen. Siis erityisesti silloin, kun molemmat ovat jollain lailla laadukkaita.

    Eikä kaunokirjallisuus kuvaa aina todellisuutta paremmin kuin tietokirjallisuus. Parhaimmillaan ne näet, pitäkää kiinni, täydentävät toisiaan. Sikäli kun sattuvat olemaan laadukkaita.

    En ole enää ihan nuori, mutta yhden ominaisuuden olen säilyttänyt: kyvyn nauttia hyvästä kirjallisuudesta. En toki ole aivan niin tohkeissani kuin nuorempana, mutta on se vaan melkoinen nautinto!

    VastaaPoista