Penaali

Käsitin käyttäväni penaalia kotioloissa.

Se on ostettu kukaties rihkamakauppiaalta Santa Monicassa tai Tucsonissa. Amerikassa asuessani järkyttävimpiä kokemuksia oli lähellä metroasemaa Berkeleyssä oleva kynäkauppa. Sellaista valikoimaa en ollut osannut kuvitellakaan. Sieltä ostamiani japanilaisia täytekyniä on tallessa muutamia. Ne muuten ovat maailman parhaita. Japanin kirjoittaminen taitaa olla kova juttu täytekynä käyttäessä. Ainakin yhden merkin nimen muistan, Namiki.

Tallessa ovat myös yhteensä viisi Fisher Space –peniä, myös se vanhin, jolla olen allekirjoittanut muun muassa tätä asuinkiinteistöä koskeneen kauppakirjan 1972. Paavo Haavikko löi sen kerran suututtuaan kirjoituspöytäänsä pystyyn. Kynä upposi pöytään. Mekanismi ei kärsinyt, vaan toimii edelleen. Tapauksesta on muistona pieni lommo. Ja tuo paineistettua mustepatruunaa käyttävä kynä oli verraton tuomioistuimen esittelijälle, joka joutui merkitsemään itselleen muistiin esittelypäivät ilmoitustaulun vieressä. Kuulakärkikynä ei välttämättä kirjoita, jos paperi on painettuna seinää vasten.

Tuo kaikki on menneisyyttä ja liittyy välillisesti työhuoneeni maalaukseen eli siis laatikkojenkin läpikäymiseen. Todellisuudessa geelikynät ovat mielestäni verrattomia ja keskustelu erilaisista kynistä tarpeetonta, koska niin paljon riippuu kirjoitustottumuksesta eli siis käsialasta.

On siellä penaalissa myös yksi Mont Blanc. En ole koskaan pitänyt noista ylihinnoitelluista tuotteista. Ylioppilaskirjoituksissa minulla oli lainassa isän tai äidin Mont Blanc (Monte Rosa), ja heti menivät kirjoitukset päin helvettiä.

Mutta valitusaika taitaa olla ummessa. Omakin parasta ennen –päiväni meni kauan sitten eikä tule takaisin, kuten Aino Kassinen tapasi ilmaista asian. Ei tule takaisin.

Jossain lehdessä oli kuva entisaikojen kansakoulun penaalista. Mukana oli myös sellainen, jota itse käytin 1951, puinen, liukuva kansi vaneria, kätevästi linkkuun menevä. Mielestäni sellaisen sai koulusta, mutta voin muistaa väärin.

Joka tapauksessa vanhaan ”hyvään” aikaan jopa kielten oppikirjat olivat viimeisen päälle suunniteltuja. Saksan kirja alkoi sillä kuuluisalla tarinalla jäniksestä, joka näkee metsässä nälkää ja kärsii kylmästä ja pelkää metsästäjää. Se on se Nyströmin oppikirjan ensimmäinen kappale, jota Saarikoski lainasi lahjakkaasti erääseen runoonsa. ”Pupu siellä metsässä näkee nälkää…”

Meidän koulussa ei luettu ranskaa, mutta se ei minua pidellyt. Väittäisin että kysymyksessä oli tarunomaisen Anna-Liisa Sohlbergin laatima teos, jonka alussa mentiin ”in medias res” eli asian ytimeen vieraan kielen käytössä. ”Voici l’essui-plume de ma tante…” – Tässä on tätini kynänpyyhin. Missä on sinun tätisi kynänpyyhin?

Kirvelevin mielin joudun tunnustamaan, etten tiedä, missä on tätini kynänpyyhin.

Kansakoulun alkaessa haltuumme uskottiin teräskynät ja kynänvarret ja mustetta sai pieneen pulloon opettajan isosta pullosta. Kysymyksessä oli Akvilan koulumuste. Muistan hyvin, miltä se haisi.

Sitten valmistettiin kynänpyyhe, koska kirjoittamisen jälkeen kynän metallinen, ruostuva terä oli kaikella huolella kuivattava ennen penaaliin sijoittamista.

Opettajan näyttämin tavoin oli leikattava flanellista muutamia nelikulmaisia tilkkuja, jotka ommeltiin ovelasti vähän ristikkäin (katso kuvaa) ja kiinnitettiin pitävästi ylimääräisellä paidannapilla. Jokohan korkein oikeus on luopunut pulloon kastettavista teräskynistä? Kun menin sinne töihin, merkinnät diaareihin tehtiin sellaisilla, Gogolin henkeen, nääs.