Limittyneet maailmankaikkeudet

Aamutelevisiossa oli katsaus joensuulaisten fotoniikkaan. Se oli pelkkä sattuma, että eilen halusin taas kerran kirjoittaa tähän myös jotain sellaista, josta ei saa aivan heti selvää, on kysymyksessä pila, pilkka vai asia.

Esimerkiksi seinällä oleva valokuva, joka muuttuu pelkää katsomisella oikeaa aikaa näyttäväksi kelloksi eikä tarvitse muuta voimalähdettä kuin tuon katseen, on fotoniikan ja sen taustatieteen kvanttioptiikan tutkimuskohde. Toimivia sovelluksia on. Lisää tulee.

Tunnen suurta sympatiaa sitä kommentoijaa kohtaan, joka esitti saman ajatuksen kuin oma alkuperäinen mietteeni. Kuvassa oleva kello on Kauhavan vanhan hautausmaan portinpielestä. 1838.

Paikkakunnan kiviveistämö sijaitse aivan rautatien vieressä siinä, mistä mentiin yläkautta Lauttamuksesta Renkoon. Kompressorin meteli oli pikkupoikien mielestä huumaava. Vähän vanhempina kävimme kuuntelemassa Ilmasotakoulun portin pielessä ensimmäisten suihkuhävittäjien moottoria. Merkki oli Vampire de Havilland.

Luultavasti sotilailla on yhä parempia kameroita, joissa ei ole lainkaan lasia. Miten ne ehtivät kuluttajille kauppoihin, sen aika näyttää. Tekniikalla, joka ei periaatteiltaan eroa laserista, fotonit voidaan ottaa sellaisinaan talteen, ja esimerkiksi nanokokoinen silikonioptiikka laskee niistä kuvan niin että miljoona pikseliä per neliösentti nykyisin tavallisten koko kennon 24 mijoonan sijasta on arkipäivää.

Eilen puheena ollut argentiinalainen Jorge Luis Borges ei tietenkään olisi arvannut, että nykyään biotekniikassa vakavat tutkijat kirjoittavat, että jo ihmisen verisuonisto, puhumattakaan hermostosta, on ”haarautuvien polkujen puutarha”. Tuon nimisessä novellissa kerrotaan, miten vakoilijana toimiva päähenkilö joutuu ensimmäisessä maailmansodassa ampumaan miellyttävän Albert-nimisen henkilön välittääkseen pääesikunnan taitaville herroille tiedon, että uusi tykistönkeskittymä Albert- nimisellä paikkakunnalla.

Tapaus on onneton, koska vakoilija on kiinalainen ja hänen ampumansa tohtori Albert oli selvittänyt kiinalaisen labyrintin kauan ihmetellyn arvoituksen, joka kosketti myös ampujan esi-isiä, joista yksi oli kirjoittanut labyrintin muotoisen romaanin.

”Toistukoon haarautuien polkujen puutarha monessa tulevaisuudessa, mutta ei kaikissa”, oli menneisyyden (sinisen posliinin aikakauden eli siis Ming-kauden) oppinut kirjoittanut muistiin.

Ulottuvuuksien haarautuminen tapahtuukin siis ajassa, ei avaruudessa. Ts’ui Penin kirjassa kaikki mahdollisuudet toteutuvat, ja syntyy monia tulevaisuuksia, jotka vuorostaan lisääntyvät ja haarautuvat.

Yhden sanan altuinen pois jättäminen, sopimattomiin metaforiin ja kiertoilmaisuihin turvautuminen lienee tehokkain tapa… Olen käynyt läpi koko käsikirjoituksen ja kääntänyt sen. Siinä ei esiinny kertaakaan sanaa aika.

Tulevaisuus on jo olemassa, kertoja sanoo.  Olen ystävänne, hän sanoo. Ja ampuu hänet.

”Huomenna minut hirtetään. Kukaan ei tiedä (eikä saa koskaan tietää), mitenloputtoman katuvainen ja uupunut minä olen.”

Hämmästyttävä oli Ts’ui Peninkohtalo. Hän luopui sorron ja oikeudenmukaisuuden nautinnoista,,, ja sulkeutui Kristallinkirkkaan Yksinäisyyden paviljonkiin. Hänen kuoltuaan perijät löysivät vain joukon sekavia käsikirjoituksia…”