Kuuluisia psykopaatteja II

Psykopatia ei ole virallisen tautiluokituksen termi. Sitä käytetään silti. Joukkomurhaajista sanotaan neljän viidestä olevan psykopaatteja, liikkeenjohtajista neljän ja koko kansasta yhden prosentin. Johtavia poliitikkoja koskevaa arviota en ole nähnyt.

Termi tarkoittaa kyvyttömyyttä käsittää toisen ihmisen kärsimystä, laajemmin tunteitakaan. Haluttomuus tai taito tukahduttaa esimerkiksi säälin tunne liittynee olosuhteisiin eikä kenties ole yhtä vaikea ilmiö. Psykopatiaa näet ei osata millään tavoin hoitaa.

Mainitsin Marxin tarkoittaen osoittaa esimerkin psykopatian ylistyksestä. Historiallinen materialismi ja Marxin ajattelun kehitys nuoruuden kirjoituksista ”Pääomaan” osoittavat sen sillan, jota kulkien perustellaan kivun, kärsimyksen ja kuoleman merkityksettömyys. Marxin yhteydessä on aina mainittava Hegel. Olisi syytä mainita kuitenkin myös Immanuel Kant. Kantin kategorinen imperatiivi on tieteellisen psykopatian täydellinen vastakohta. Ihmistä on kohdeltava päämääränä, ei välineenä. Hänelle ei pidä tehdä sitä mitä ei tekisi itselle, esimerkiksi aiheuttaa kärsimystä.

Suuri huoli on kovuuden politiikan suosion jatkuva nouseminen. Esimerkkejä on tietysti myös Suomessa, mutta tietysti mieleen tulevat ensin Trump, Putin ja Erdögan.

Kannatan teeskentelyä. Mielestäni se ei ole ydinkysymys, mitä poliitikko todella ajattelee. Tunnemalli eli käyttäytyminen on tärkeämpi. Tässä mielessä viime vuosien johtohenkilöitä vastaan ei ole huomauttamista.

Ihmiset eivät tietenkään ole sitä miltä näyttävät. Kun jouduin tekemisiin molempien kanssa, sain sellaisen käsityksen, että Vennamo oli älykäs kyynikko, joka oli hyvin taitava käyttämään ihmisiä hyväkseen, kun taas Johannes Virolainen oli älykäs tunneihminen. Kekkosta en tuntenut, vaikka tapasin. Minulla on sellainen käsitys, että ainoa ihminen, joka häntä kiinnosti, oli Kekkonen. ”Kirjeitä myllystäni” oli mielestäni järkyttävä kirja.

Ettei nyt ymmärrettäisi väärin, korostan että myös viha on tunne ja raivostuminen on usein merkki tunteen vahvuudesta.

Keskitysleirikirjallisuus Saksasta Ja Venäjältä osoittaa ainakin kaksi perustyyppiä murhamiesten puolelta. Saksassa asiaa on tutkittu hyvinkin laajasti. Tulos on yleensä sama. Tuhoamisleirien kaasuttajat ja tuhkaajat olivat tavallisia ihmisiä, usein perheellisiä miehiä ja naisia, monesti ympäristönsä arvostamia ja näitten toimien ulkopuolella huomiota herättämättömiä. Sitten ovat psykopaatit, joiden ruokahalua ja yöunta turvattomien ihmisten kiduttaminen ei vienyt. Erikseen ovat sitten sadistit, jotka saivat mahdollisesti seksuaalistyyppistä mielihyvää hirmuteoista.

Julkinen valta ja osa poliitikkoja vastustivat ennen ahkerasti niinkin hyviä asioita kuin pornografia ja väkivaltaviihde. Etenkin elokuvasensuuri työskenteli ahkerasti.

Hyvin suuri osa väkivaltajutuista on niitä samoja, joiden yliaikaisuuden ja yleismaailmallisuuden osoittaa esimerkiksi kansanperinne, kuten sadut. Paha saa palkkansa.

Mietin näitä asioita ankarasti, kun lakimiehenä päädyin avustamaan elokuvien maahantuojia jaj valittamaan sensuuripäätöksistä valtion elokuvalautakuntaan ja KHO:een. Puolustin raivoisasti ”Kellopeliappelsiinia” ja Peckinpahin ”Olkikoiria” ja ”Hurjaa joukkoa” ja lukuisia hongkongilaisia kung-fu-satuja. Ehkä onnistuin joskus vakuuttamaan tuomarit siitä, että kaikkien aikojen väkivaltaviihteen mestari oli Shakespeare.

Kirjallisuudessa samaan sarjaan kuuluu Dostojevski. ”Karamazovin veljekset” (suom.Martti Anhava) olisi määrättävä pakolliseksi tenttikirjaksi rikosoikeudessa (tai oikeusfilosofiassa)-