Näissä merkeissä

Silmälääkäri kyseli kummallisia. Täytyi tähystää taululle ja luetella numeroita. Olisi kirjoittanut lapulle ne numerot, ettei olisi tarvinnut kysellä ihmisiltä.

En muistanut kysyä. Muistelen lukeneeni, että kouluissakin käytetyt vanhat taulut, joissa oli numeroiden sijasta E-kirjain sakarat, milloin mihinkin suuntaan, oli suosittu aikaan, jolloin lukutaito oli harvinainen. Tutkittava saattoi näyttää sormillaan sakaroiden suunnan. Ehkä tämä ei ole totta.

Semiotiikan peruskurssin nimissä keksikääpä te, millä perusteella kirjaimet on seuraavassa järjestetty kahdeksi ryhmäksi:

AEFHIKLMNTVWXYZ

BCDGJOPQRSUÅÄÖ

Oikea vastaus, jota monikaan ei vähällä keksi, on että aakkoset eli tässä tapauksessa Suomessa käytetyn näppäimistön isot kirjaimet on jaettu kahteen ryhmään, niihin joissa on kaarevia viivoja ja niihin, jotka koostuvat suorista viivoista.

Numeroissa se menisi 1472356890.

Vahinko että tulin paljastaneeksi kaksi hyvää salasanaa.  Kaikilla on sellaisia kohtauksia, että äkkiä ei muistakaan jotain, minkä osaa varmasti. En ole koskaan unohtanut Kauhavan vuoteen 1963 käytössä ollutta puhelinnumeroamme, jossa oli kolme numeroa. Sen sekoittaminen salasanan merkkeihin on yksi keino. Jos salasana on 1234#kirkko ja vanha puhelinnumero on 528. Lompakkoon ehkä uskaltaa laittaa muistilapun, jossa lukee 1223458=ikkkor.

On hienostuneita tapoja tehdä muistiinpano kirjasta, kun ajattelee esimerkiksi hankkia sen. Puhelimiin on viivakoodin lukijoita. Hienostumaton tapa on ottaa puhelimella valokuva viivakoodista. Sen yläpuolella on kirjan ISBN-numero. Katsomalla valokuvasta ja näppäilemällä Googleen paljaaltaan tuon numeron saa heti kirjan täsmällisen nimen ja kaupan päällisiksi tietoja sen ostopaikoista.

Verkkopaikka superkirja.fi antaa kirjan tai kirjailijan nimellä tai ISBN-numerolla tiedon ostopaikoista ja toimitusajoista. Katsoin yhtä. Toisessa kaupassa 6,90 ja toisessa 21,00.

Antikvariaattien verkkosivuilla Antikvaarissa on ISBN-haku mutta Antikassa ei. Ero on suuri, jos ajattelee ostaa vaikka Yrjö Kokon tietyn teoksen (jos siinä on tuo vasta 1970 käyttöön tullut numero). ”Löytyi 322 teosta”.

Kysymykseni on hankala siksi, että olemme niin varmoja merkkien tarkoituksesta. Se on yllättävä ajatus, että merkkejä katsottaisiinkin pelkän muodon perusteella. Ajatus ei ole luonnonvastainen, koska kirjoitusvälineenä oli kerran taltta ja sitten hanhensulka, jota kastettiin nokea sisältävään nesteeseen. Välissä oli piirrin ja vahataulu, josta voisi edelleen tulla hitti. Kaksi vahataulua päällekkäin on muistikirja. Kirjoituspuikon puuttuessa voi käyttää vaikka kynttä. Catullus kirjoitti asiasta runon, kun häneltä oli kateissa jotain, muistaakseni pitkänenäisen formialaisen huoran puhelinnumero.

Vahapintainen kirjanen, codicillum, oli tietenkin pyyhkäistävissä sileäksi. Jos omistajan mieleen oli tullut jotain mojovaa, sen voi antaa orjalle jäljennettäväksi papyrukselle tai pergamentille. Ja oli tapauksia, joissa joukko käsityöläisiä hakkasi kirjoituksen kiveen. Edelleen erään, vähän kaaria sisältävän kirjaintyypin nimitys on taltta-antiikva.

Kymmenen vuotta sitten merkki @ aiheutti vielä hämmennystä. Joillekin se oli kissan kuva, joillekin miukumauku. Tyypillinen näyttää toteutuneen. Ei minua ainakaan ihmetellä, kun kysyn kiireessä joltain sähköpostiosoitetta: ”Etunimi – sukunimi- at?”.

Puhelimien myötä risu eli # on tullut tutuksi. Olin aivan onneton jenkeissä 90-luvulla, kun nauhalla sanottiin:”… press pound.” #5 tarkoitti siis ”numero viisi”, kun taas etenkin Englannissa 5# tarkoitti ”viisi naulaa” (painomitta). Ja nyt se on hashtag, suomalaiselle ehkä vähänvaikea ääntää mutta siti sellaisenaan kieleemme nyt asettunut.

Kuten olen ennenkin kertonut, erikoismerkeistä vanhin eli pykälä § on peräisin latinasta ja oli aikoinaan ”ss” eli pykälä. Ampersand eli et-merkki eli & oli Englannissa käytössä jo 1800-luvulla.

Keskiajalla käytettiin runsaasti ligatuureja, joissa oli erilaisia viivoja ja kiehkuroita mm. tavallisimmille sijapäätteille. Käsin kirjoitettuina ne siis toimivat ikään kuin villikortteina.

Merkkien kanssa kiukutteleva voisi muistaa, että japanilaiset ovat koko petoja alalla. Ennen älypuhelimia kirjainmerkkien lisääminen numeronäppäimiin ei ollut mikään pikku juttu maassa jossa oletetaan osattavan kolme aika erilaista kirjainmerkkien järjestelmää.  Kiinassa niitä on virallisesti ainakin kaksi.

Wikipediassa mainitaan, että Suomessakin hyvin tunnettu Maallisen onnen kirjoittaja Lin Jutang yritti iskeä rahoiksi kehittämällään japanin kielen kirjoituskoneella, mutta menettikin rahansa.

Siitä en valitettavasti tiedä mitään, onko esimerkiksi Intiassa näppäimistöt monenlaisille merkeille

Arabian kielen näppäimistöt löytyvät verkosta heti puhelimiin, ja tietokoneen näppäimistö on luullakseni normaalia tilauskamaa.

Google kääntää tai on kääntävinään arabiaksi, japaniksi ja kiinaksi. Viimeksi mainitusta on tarjolla sekä perinteisin että yksinkertaistetuin merkein esitetty versio. Eli kissa on kiinaksi mao, a-kirjaimen päällä viiva, mutta ”mao” tarkoittaa muistaakseni viittäkymmentä tai sataa muutakin asiaa, joukossa verbejä ja adjektiiveja. Ja vaikka verkossa on hyviäkin (pinyin) sanaluetteloita, vaikeaa se on, kun kielessä ei oikeastaan ole aakkosia.

Mutta näissä merkeissä pääsin kerran kysymään japanilaiselta kaverilta asiaa, joka oli askarruttanut minua. Kysyessäni eli siis aia kauan sitten japanilaiset käyttivät englanninkielistä dosia – toisin kuin ranskalaiset, joilla on ranskannettu versio. Tiedän keltä kysyisin, mutta en viitsi vaivata. Arvaan että ohjelmoijat käyttävät englantia. Ei kai jokin C++ muuten toimisikaan?