Muurmanni II

Sovittiin aamun töistä töistä ja tarjottiin maksua ateriasta. Tarjous torjuttiin jyrkästi, joten pojat lähtivät majapaikkaan ja upseeri kasinolle. Matkalla majapaikkaan Martti varotti, että on parempi olla varuillaan ja vältellä liikoja tuttavuuksia. ”Tehkööt täällä muut työtä vallankumouksen puolesta. Tämä ei ole meille sopiva paikka siihen tarkoitukseen.”

Pojat asettuivat levolle tavalliseen tilavaan hirsihuoneeseen, jossa oli laverit ja plokkipatjat. Näitä pojat eivät olleet käyttäneet pidempään aikaan.

Aamulla sovittuna aikana pojat olivat laiturilla odottamassa, kun upseeri tuli. Hänellä oli mukanaan kymmenmiehinen työporukka. Avattiin eräs iso makasiini, johon lasti oli määrä sijoittaa. Pojat olivat tarkastavinaan lastin huolella ja määräsivät lastin alle parrut, jotta alle jäisi ilmatilaa.

”Milloin tavaraa aletaan siirtää täältä edelleen?” tiedusteli Martti.

”Kukaan ei tiedä. Se riippuu siitä, milloin Imandrajärvi jäätyy, sillä siirto voi tapahtua vasta talvikelillä”, kertoi upseeri.

Aseiden kaikki metalliosat on peitetty vaseliinilla, joten ne säilyvät ruostumatta. ”Kiväärit ja kuularuiskut alle, käsiaseet ja ammukset päälle”, määräsi Sorsa.

Työporukalle annettiin määräys siirron aloittamiseksi, ja pojat tarkkailivat työn kulkua kieltäen kolhimasta ja heittelemästä laatikoita. Upseeri sanoi porukalle, että päivä on täysi vasta sitten, kun kaikki laatikot ovat makasiinissa.

Kun työ oli saatu hyvään vauhtiin, pojat alkoivat poistua, mutta Sorsa jäi valvomaan. Martti muistutti upseeria siitä, että vartijat saavat poistua paikalta vasta sitten, kun tavarat ovat lukkojen takana.

Lähdettiin tutustumaan Kantalahti–Kola rautatien pääteaseman seutuun ottamaan selvää, mikä osuus on jo liikennöitävässä kunnossa. Martin aivot olivat kehittäneet uuden, uhkarohkean tuuman eteenpäin pääsemiseksi. Nyt se oli aloitettava.

Hän kehotti Moision ja Helanderin seuraamaan reippaasti ja myötäilemään ja todistelemaan hänen tiedotuksiaan ja kyselyjään.

Löydettiin rautatietyömaan konttori, sanottiin ”trust” ja kysyttiin päällikköä, joka tuli kysymään: mitä asiaa?

”Asia on sen luontoinen, että se vaatii perusteellista pohtimista eikä ole sivullisten kuultavaksi tarkoitettu: kuriiritehtävä.”

Päällikkö kutsui toverukset huoneeseensa ja ilmoitti sihteerilleen: ”Ei saa häiritä!”

”Olkaa hyvä ja istukaa kertomaan asianne.”

Tarina alkoi.

”Toimme Japanista aselastin, jota juuri ollaan siirtämässä varastoon. Yksi kuriireista valvoo aselastin varastointia. Se on tarkoitettu rintamalle, joten sen siirrolla on erityinen kiire. Miten pitkälle rata on valmis Kantalahden suuntaan?”

”Sto takoi”, ällistyi päällikkö ja katsoi miehestä toiseen.

”Tavarat on saatava kiireesti Kantalahteen”, yhtyi Helander, joka huomasi mistä oli kysymys.

Päällikkö mietti tovin ja ilmoitti sitten: ”Voivatko herrat antaa päivän aikaa voidakseni ottaa selvää kuljetuksen mahdollisuuksista?”

”Tulemme huomenna samaan aikaan kuulemaan selontekonne”, tiedotti Martti ja nousi seisomaan hankkiutuen lähtöön. Hän nyökkäsi kevyesti ja sanoi: ”Näkemiin herra päällikkö.” Viitaten toverinsa mukaansa he poistuivat arvokkaasti.

”Ei sulta kurit puutu”, sanoi Moisio ulos tultuaan. ”Lähteä nyt yrittämään laivalastin ryöstöä, ja vielä aseita. Saa nähdä, mihin me sinun kanssasi joudumme.”

”Älä, älä, en harkitse ryöstöä, vaan aion saada aseet kuljetetuksi Kantalahteen. Oikeasti yritän saada meille tilaisuuden päästä itse Kantalahteen ja sieltä edelleen talvitietä Rovaniemelle.”

”Vot ponimai”, sanoi Helander. ”Aselasti on nyt meidän hallinnassamme, vaikka makasiinin avain onkin upseerilla. Uskokaa tai älkää, hän lähettää sen meidän valvonnassamme kohti Kantalahtea, kun vaan annamme hänelle siitä kehotuksen. Nyt, kun päällikkö ottaa selvää, ovatko hänelle kertomamme tiedot oikeita, hänelle tulee kiire järjestää kuljetus. Aate on hyvä.”

Toverukset palasivat satamaan, jossa sovittiin Sorsan illan neuvotteluista majapaikassa. Selitettiin, että on oltava tarkkaavaisia ja huolellisia aselastin käsittelyssä ja varastoinnissa. Helander lupasi tulla päästämään hänet syömään heti, kun oli itse syönyt.

Käytiin syömässä ja tuumittiin samalla varotoimenpiteitä, jotka olisivat tarpeellisia. Hieman tosin pelättiin, että syntyisi epäilyksiä liiallista lastin huolenpidosta.

Mentiin katsomaan siirtoa, joka edistyi hyvää vauhtia. Helander päästi Sorsan aterioimaan, ja hän lähtikin Moision kanssa. Martin teki mieli tarkastaa, miten tärkeää tavaraa laatikoissa todella oli. Nyt hän ehdotti upseerille, että tämä määräisi sotilaat avaamaan ja tarkastamaan muutamia laatikoita, jotka hän valitsi tarkastuksen kohteeksi.

Upseeri komensi kaksi vartijaa. Ensimmäiseksi otettiin laatikko, jossa Martti arveli olevan kiväärejä. Sotilaat aukaisivat laatikon. 1000 kivääriä vaseliinissa ja 100 lyhyttä tikaripistintä huolellisesti pakattuna. Martti sanoi upseerille, että jätetään laatikko auki, otetaan yksi kivääri erilleen, puhdistetaan hyväksi ja avataan panoslaatikko.

Aukaistiin panoslaatikko, mutta siinä oli kuularuiskun panosnauhoja. Kiinni. Toinen laatikko eri merkinnöillä sisälsi pikkulaatikoita, joissa taas oli kiväärin panossarjoja, kuusi kappaletta kussakin selkäkiinnikkein. Näistä otettiin yksi ja määrättiin mukana olevat kaksi sotilasta ampumaharjoituspaikalle uuden kiväärin tarkastusammuntaan ja tuomaan tulostiedot upseerille.

Sotamiehet menivät. Sorsan tultua panoslaatikot suljettiin ja alettiin tarkastaa kuularuiskuja, joita oli pakattu kuusi samaan laatikkoon. Aseet olivat yhden miehen kuularuiskuja, pyörillä varustettuja ja ne näyttivät olevan kunnossa. Ne asetettiin takaisin laatikkoon, joka suljettiin.

Sotilaiden tultua tarkistettiin tulos: muuten hyvä, mutta sattumanvarainen osuma. Ase rasvattiin ja pantiin takaisin laatikkoon. Laatikoiden sisältö oli nyt tiedossa.

Iltaan mennessä olivat laatikot varastossa ja työmiehet lähetetty pois. Upseeri sulki makasiinin ja otti avaimet haltuunsa häipyen omille teilleen. Toverukset siirtyivät syötyään majapaikkaansa, jossa tilanne otettiin tarkan pohdinnan alaiseksi.

Päätettiin aamulla mennä tarkkailemaan rautatietä, joka täältäpäin oli liikennöitävissä. Aamulla mentiin asema-alueelle, josta päästiin työläisjunan avovaunussa matkaan. Junasta jäi työläisporukoita matkan varrella eri kohteisiin. Pojat jatkoivat päätepisteeseen, josta loput miehet painuivat ratapenkkaa pitkin edemmäksi. Martti käski veturimiehiä odottamaan tarkastajia, jotka palaisivat parin tunnin kuluttua. Veturinkuljettajille ei odotus olisi sopinut, mutta mikäs auttoi, kun tarkastajat määräsivät.

Pojat lähtivät kävellen ”tarkastamaan” ratatyömaata ja tekivät havaintojaan. Työtahti oli hidasta, ja kiskonveto kävi kömpelösti. Ratapenkan tasaus ja pölkkyjen asettelu oli hidasta kerta kaikkiaan.

Kun oli nähty, mitä tultiin katsomaan, päätettiin antaa päällikölle raportti, joka ei tulisi olemaan imarteleva.

Kävellessään pojat olivat tarkkailleet työmiehiä. Suuri osa oli suomalaisia, iältään 20–40-vuotiaita. Oli paikallisia asukkaita, venäläisiä ikämiehiä, pääasiassa kirvesmiehinä. Olipa mukana muutama kiinalainen ja mongolikin.

Jokaisen isomman porukan luona käyskenteli kirkiisi täydessä asepuvussaan. Heitä näytti olevan joka paikassa, missä liikuttiin Venäjällä. Toverukset katsoivat tässä vaiheessa olevan sopivinta olla ottamatta kosketusta, ei edes suomalaisia puhuteltu, vaan kuunneltiin juttuja sivusta.

Palattiin takaisin veturin luo ja se odottikin jo höyry päällä. Veturiin, määränpää Kola.

Tultiin päällikön puheille, vastaanotto oli kohtelias, miltei imarteleva, koska työ oli aikataulusta jäljessä.

”Istumaan, olkaa hyvä.”

”Täällä on niin vaikea maasto”, aloitti päällikkö. ”Ei täällä voi pysyä annetuissa määräyksissä. Vaikein väli on Gorskai– Betsguba, jossa on järven levein kohta ja Umkert-tunturit laskevat suoraan järveen. Nämä rinteet ovat tuottaneet suuria vaikeuksia. Sitten on Imandran itään pistävä lahti, jonka yli rata on vietävä saarien kautta parin kilometrin matkan. Sitten on vielä Jaagelbori–Urina-välillä iso harjuleikkaus, jossa on routaa yli kahden metrin vahvuudelta, eikä se kesällä sula kuin vähän pinnalta. Työjunat voivat kulkea välin Kantalahti–Imandra ja Imandra–Hiipinä. Siitä edellä mainitun lahden etelärannalle on epävarma väli mainitsemistani syistä. Lahden pohjoisrannalta päästään vähän matkaa harjulla, josta saadaan soraa järven rannalle. Tämän alueen keskuspaikka on Jaagelbori, joka on äsken mainitun harjun lähellä. Harjulta pohjoiseen on rataa ohi Urinan ja järven pohjoispään noin kolme kilometriä. Kiskottamatta on vielä yli 30 kilometriä, mutta uskomme saavamme sen liikennöitävään kuntoon muutaman viikon kuluessa. Onhan siellä töissä yli 1 000 miestä. Polejana–Kola-väli on liikennöitävässä kunnossa. Kantalahti–Petrozavodsk kuuluukin jo toisen jakson alueelle, joten siitä en tiedä muuta, kuin että Petrozavodskista on päästy pitkälle pohjoista kohti, mutta Kantalahti–Vienan Kemi -väli on osittain vain linjattuna. Koko radan vaikein kohta lienee Kantalahdesta länteen, jossa on ylitettävä Vienanmeren länsinurkan lahti, jonka tyvessä on kaksi saarta. Näiden yli pitää rautatie rakentaa ja vaikeutta lisää vielä kolme koskea, jotka vuoroveden vaikutuksesta vaihtavat suuntaa ja veden korkeus vaihtelee noin kaksi metriä.”

Nyt piti puheen Martti:

”Synkältä näyttää. Olette tietoisia siitä, että tämä satama on Venäjän länsiosan ainoa talvisatama ja lisäksi sekä rauhallinen että turvallinen. Täältä, ja vain täältä voidaan pitää yhteyttä liittolaisiimme. Rintamalla käydään kovia taisteluja, joista ei aina selvitä tappioitta. Lisää aseistusta on saatava. Sitä tarvitaan. Vaikka omat tehtaat tuottavat aseita yötä päivää, se ei riitä. Lisää on saatava. Jos rataa ei saada pian kuntoon, niin ajatelkaa, mitä siitä seuraa. Odottelemme täällä teidän ruokittavana toistaiseksi, palkan saamme muualta. Odotamme toimenpiteitänne ennen kun jätämme raporttimme.”

Päällikkö jäi totisena seuraamaan poikien poistumista.

”Kyllä jäi äijä totiseksi”, sanoi Sorsa, kun he olivat tulleet ulos. ”Uskotteko, että nyt saisimme vaikka päällysmiehen paikat ratatyömailla. Olipa kova puhuttelu, josta ei ollut uhkailu kaukana.”

”Oli, kyllä oli”, myöntelivät toiset. ”Vaan entä nyt?”

”Katsotaan ja mietitään ennen kun muuhun ryhdytään.”

”Uskaltaisiko ruveta vaatimaan oleskelu- ja kulkulupaa koko alueelle”, ehdotti Moisio. ”Jos vaikka santarmit alkavat hätyytellä.”

”Taitaa olla liian uskaliasta. Voi äijä ruveta epäilemään, jos kuriirit alkavat apua pyydellä. Eiköhän ole viisainta, että tarkastellaan aluetta, tutkiskellaan satamaa ja tutustutaan lähemmin tähän Kuolan kaupunkiin ja ehkä myös asukkaisiin. Kyllä kai tilanne lähitulevaisuudessa valkenee. Nyt on vaakalaudalla, lähdemmekö kuljettamaan aselastia etelään, vai jätämmekö sen muiden huoleksi.”

’Tarkastajakuriirit’ kulkivat satamassa ehkä vähän liiankin itsetietoisina ja nuuskivat kaikki paikat.

Satamaan oli tullut laiva U.S.A:sta. Se oli tuonut herneitä, puhvelin lihaa, läskitynnyreitä, vermiselliä sekä muuta ruokatavaraa.

”Uskaltaisiko mennä näyttämään, miten purkaustöitä tehdään”, ehdotti Moisio.

”Ei missään nimessä, vaikka ei raha pahaksi olisi. Olisipa se näky, jos aselastin kuljettajat, kuriirit jne. rupeaisivat töihin. Ei pojat, rajat selviksi”, oli Martin mielipide. Eikä siitä sen enempää. ”Mutta voisimme käydä laivassa ottamassa selvää, mihin se täältä purjehtii, jos vaikka Norjaan.”

Mentiin laivaan, jossa hajaannuttiin kukin taholleen. Sovittiin tapaamisesta laiturilla tunnin kuluttua. Kukin tahollaan katseli ympärilleen tutkien työn tehoa ja tahtia, laivaa yleensä ja sen eri kohtia erikseen. Martti lyöttäytyi puheisiin vinssimiehen kanssa. Hän vaikutti jossain määrin tutulta.

”Terve”, kokeili Martti.

”Terve vaan”, vastasi mies.

”Kas vaan! Mistäs sä oot?”

”Minä olen Raumalta, entä sinä?”

”Minä olen täällä vaan satamajätkä.” Keskustelu jatkui suomeksi.

”Tiedäks sä Raum poik, mihi teit täält traijata?”

”Pidais men Jeniseil ottama last plankui, niit tiedäs tarvitaa maineis lännemaal. Haluaks mukka, 

vai?”

”Herr mun siit varjelkko, mnääkkö ny lähtis seilama Karamerel ja siit Siperja, pois se mnuust.”

”Tules snää työ lomas mnuu hytti, niin voidas praakat lis.”

”Mnää e taid keret. Pidääs ol het möljäl. Mut eksää vois tul meil?”

”Tattis vaa mut me aleta seila juur sassi merel.”

”No ei sit muut ko näkem.”

”Näkem, näkem.”

”Saitteko tietoja?”, kysyi Martti tavattuaan toiset laiturilla.

”Kyseltiin ja vastailtiin, vaan kun eivät ymmärtäneet, vaikka käytimme maailman parhainta kieltäkin, suomea. Mistään ei saatu tietoa. Entä sinä, olithan puheissa vinssimiehen kanssa?”

”Vinssimiehen puheista ei saanut selvää, mistä lie ollut. Jostain Raumalta, jos sellaisesta paikasta olette kuulleet.”

”Vai Raumalta, siellähän asuu suomensukuinen kansa. Joskin heidän kielitaitonsa on vähän niin ja näin. Kerro!”

 ”No kerronhan minä, jos saan puheenvuoron. Laiva lähtee tuota pikaa Jeniseille ottamaan sahatavaralastia.”

”Herra armahda! Et kai vaan ottanut pestiä Dudingaan?”

”Enhän toki, mitäpäs minä enää siellä, voivat vielä jäätyä kiinni virralla tai Karanmerellä. Tai oikeastaan, olisihan meillä tuttuja Dudingassa.”

”Olisi mitä olisi, mutta nyt pojat syömään. Ilmakin on jo kylmä, taitaa olla talvi tulossa, kun luntakin nakkaa milloin sattuu, ja vesilammikot ovat aamusella jääriitteessä.”

”Otaksun parin viikon kuluttua täällä, ainakin sisämaassa, olevan täystalvi.”

Talvesta ja sen tulosta keskustellen pojat tulivat ruokapaikkaan, jossa taas nauttivat tukevan aterian.