Lapualaisooppera

Jonkun pitäisi kirjoittaa oivaltava essee Arvo Salon ”Lapualaisoopperasta”, jonka Ylioppilasteatterin ensi-illasta tuli viime vuonna 50 vuotta. Ihmettelin tekijänoikeusjuttua, joka siitä syntyi. Korkeimman oikeuden ratkaisu löytyy Wikipedian linkillä. Se oli 1971-II-44.

Minulla on syykin muisteluun. Olin Arvo Salon asianajaja tuossa jutussa. Kapteeni evp. Artturi Vuorimaa, joka oli omalla nimellään yksi näytelmän henkilöistä, väitti kanteessaan, että tekstiin oli lainattu liikaa hänen tekstiään teoksesta ”Kolme kuukautta Kosolassa”.  Laskuni maksoi kustantaja, Tammi.

Oikeudessa oli todistamassa isänmaan miehiä, kuten Yrjö Soini (Agapetus) ja Kauko Kare. Salon sitaatteihin tukeutumista selvittivät muiden ohella Tuomas Anhava ja Kai Laitinen.

Muistan teoksen näyttämöllä. Se meni vuoroon vanhalla ylioppilastalolla ja Työväenopiston auditoriossa. Innostukseeni sekoittui kummastusta. Useat näytelmän henkilöistä, siis esikuvista, olivat vielä elossa, ja jotkut asiaan liittyneet tunsin. Tiesin viidakkorummun kautta, että Lapuan suunnalta ei ryhdyttäisi rymistelemään. Eturivin mielestä Vuorimaa oli luettava pienempiin profeettoihin.

Juttua ajaessani en tiennyt mutta sain tietää, että näytelmässä keskeinen suutari Mätön surmaaminen, johon Kosolan talvisodassa kaatunut Pentti-poika oli sekaantunut, aiheutti kummallisuuksia tuomioistuimissa. Paikallinen alioikeus osoitti nähdäkseni lain rajat ylittävää myötämieltä mustapaitaisia kohtaan, ja myös Viipurin hovioikeudessa äärioikeistolaisuus oli kunniassa. Oikeuskansleri Makkonen teki sen, mitä oikeuskansleri ei oikein saisi tehdä, eli sekaantui vireillä olevaan juttuun, mutta syyttäjän kautta. Ennen sotia muuten Turun hovioikeudessa kanneviskaalina kommunisteja vastaan ajettuihin juttuihin syventyi suurella tarmolla myöhempi presidenttiehdokas Olavi Honka (”Honka-liitto”).

Muistan kummastelleeni Vuorimaata, joka tuli tehneeksi mainosta näytelmälle, jossa hän ja hänen kaverinsa esitettiin pahoina ja monin kohdin naurettavina.

Poliittista vääntöä käytiin kulttuuritaisteluna. Lapualaisooppera oli yhtä tärkeä mittari kuin Salaman Juhannustanssien oikeudenkäynti, koska viimeksi mainitussa radikaalia ääntä säesti   liberaali porvarillinen joukko eli Otava ja sen myötä merkittävä osa kirjailijakuntaa. Syytteessä oli Salaman lisäksi vuorineuvos Kari Reenpää, jolla en tiedä olleen vapaamielisyyteen viittaavia kantoja, toisin kuin jo kuolleella serkullaan Heikki Reenpää vanhemmalla, joka oli lähellä Rytiä ja Ståhlbergiä. Kari Reenpäälle tuo oikeusjuttu saattoi olla myös henkilökohtainen murhenäytelmä.

Mutta nykyinen tulkinta Lapualaisoopperasta pasifismin ja fasismin kuvauksena ei ole oikea. Työväenlaulut tulivat ja myös työläiset oppivat 1966 useimmille vieraan ”Riistäjät ruoskaansa selkäämme soittaa, vastassa valkoinen armeija on…”

Rähmällään olon aikakaudelle tarkoitetaan suhdetta Neuvostoliittoon. Sotia edeltänyt oikeistoliikehdintä oli hyvin sisäpoliittista, ja taustalla oli Kansalaissota ja ”Venäjän ikeestä vapautuminen” vuonna 1918. Ehkä Vuorimaa oli vielä 1960-luvun lopulla samaa mieltä kuin Pohjanmaalla jotkut, että talvi- ja jatkosodat olivat Vapaussodan jatkoa. Minusta ne olivat osa suurvaltapolitiikkaa.

Vuonna 1966 eliitti vaihtui. Kortit jakoi Kekkonen. Rahalla politikoivat saarrettiin Kansallispankin holviin. Kekkonen oli oikullinen diiva. Kun revyyteatteri meni hänestä radiossa pitkälle, revonnahka tuli myyntiin.

Minulta kysytään, miksi nälvin pikku Halla-ahoa. Vastaan että olen seurustellut fasistieneli väisin oikeassa olevien kanssa koko ikäni; aatteita voi vaihtaa, ja sitä tehdään. Asenne säilyy. Sinimustien jälkeen oli ”temokraatit”, sitten stallarit ja nyt tämä tavattoman suomalainen metelikansa. Mutta Lapualaisooppera oli käännekohta. Tuomioistuimissa entiset rintamaupseerit katsoivat, että pöyhistyneelle isänmaallisuudelle saa nauraa.