Ken kysyisi nimeä heiltä

Eilinen otsikko ”Ne pitkän matkan kulkijat” oli Larin Kyösti runon ensimmäinen säe. Tämän päivän otsikkoon saman runon seuraava säe.

Laulu ei ole tuiki tuntematon, koska Sibelius on säveltänyt sen mieskuorolle niinkin myöhään kuin 1925.

Eilen kirjoitettiin ja kommentoitiin pitkämatkalaisista. Yritin tehdä selväksi, että yksin tai kaksin kulkeminen on aivan eri asia kuin liikkuminen joukolla tai kyläkunnittain. Jos on väkeä ja vääntöä, 1000 virstaa ei ole liikaa. Kasakat kävivät Tyynen meren rannassa 1600-luvun puolella.

Ivan Moskvitin oli ensimmäinen venäläinen, joka tuli Tyynen valtameren rantaan 1639. Matkaa oli kertynyt noin 7930 kilometriä. Sitä ennen oli tunkeuduttu itään joki joelta ja ainakin Jenisei oli lahjoitettu henkilökohtaisesti Iivana Julmalle. Seudulla asui burjaatteja, ja mongolien valtakunta oli tottunut pitämään sitä omanaan.

Valloittajilla, joiden yhteydessä kuuluu mainita Aleksanteri Suuri, oli matkailuharrasteissaan se etu, että ruoka ja muut tarvikkeet hankittiin ryöstämällä. Tuo toimintatapa oi pahimmillaan niin tehokas, että tutkijoiden vahvistamien aikalaiskuvaajien mukaan 30-vuotisen sodan riehuessa pahimmillaan 1640-luvulla, Saksa oli ylittämätön este. Kaikki mahdollinen oli poltettu ja ruoho oli syöty joka paikasta.

Poltetun maan taktiikasta tuli tapa, joka on tunnetusti edelleen käytössä.

Ja eilen viittasin kommentissani paimentolaisuuteen, mutta metsästäjä-keräilijät olisi voinut mainita saman tien. Ehkä 100 000 vuotta ihmisryhmät elivät koko elämänsä jalkojensa päällä. Myös Afrikassa parhaatkin ravinnonsaannin paikat ovat osavuotisia.

Kalaharin autiomaassa ja sen ympärillä taitaa liikkua edelleen bushmanneja (nimitys on jäänyt käytöstä) ja ihmisiä, joita sanottiin hottentoteiksi. Australiassa jotkut ”abot” liikkuvat edelleen paljon. Etenkin kuuluisa Jared Diamond on ylistänyt monia primitiivisiksi väitettyjä kulttuureja. Hänestä jatkuva selviytyminen juurilla, mukuloilla, marjoilla ja hyönteisillä on yksi sopeutumisen paraatiesimerkeistä.

Omaan laskuuni ja jälleen vailla riittävää asiantuntemusta – Björn Kurtén –vainajan ihailijana kuitenkin – lisäisin luetteloon kai meidänkin kantaisiimme luettavat mammutinmetsästäjät. Pitkiä aikoja mammutit liikuskelivat laajalla aroalueella laajoissa osissa Eurooppaa.

Arvaisin senkin, että mammutin metsästys oli vahvasti luomassa sitä yhteistoimintaa, jota nimitämme kulttuuriksi. Kokoeroja ja aseita ajatellen yksi metsästäjä on aika avuton mutta taitava ja hyvin harjoitellut joukko pysyy lihassa. Mammuttihan itse asiassa metsästettiin sukupuuttoon. Kertakaikkiset selitykset ihmisen rikollisuudesta lienevät oikeita mutta eivät riittäviä. Suuret elefanttieläimet kai viihtyivät parhaiten aivan tietynlaisen ravinnon keskellä, ja jääkauden lopulta alkaen ilmaston muutos oli hurja. En ainakaan keksi, miten jokin mastodontti mahtuisi aarniometsään ja mitä se niissä söisi.

Pentti Haanpäällä on novellli ”Ruijaan”. Siinä mainittu viiden viikon hiihto nälkää pakoon tuntuisi perustuvan itse kuultuun. Matkassa oli jätkäporukka, kukin omissa eväissään.

Sellaista tarinaa en ole tavannut, että kokonainen perhe olisi selvinnyt muutosta pohjoiseen. Uudisasukaat olivat yksinäisiä miehiä, joille saattoi sitten löytyä jostain vaimo.

Jutun kuvassa on vuonna 1926 nimensä kartalle jättänyt Raja-Jooseppi eli Jooseppi Sallila, Valokuva on Erkki Mikkolan, ja Raja Jooseppi on siis Venäjän rajalla sopiva ja tyypillinen vaelluksen alkupiste, jos haluaa noudatella Luton ja esimerkiksi Muorravaarakan varsia.               

Niill' on pitkä määränpää,

Se vetten takaa kimmeltää

Vasten hopeansinistä pohjaa.

Ne kysyisikö mistä leivän saa,

Kun vaan on kaunis jumalanmaa

Ja kaunis on iltainen rusko!

Ne kulkemahan Luoja loi

Ja korpit niille leivän toi,

Sillä niillä on ihana usko.