Erikoisuuden tavoittelua

Isäni oli erikoisuuden tavoittelija. Kerrankin hän kirjoitti kirjan.

Kylän pojat kertoivat, että heillä ollaan kotonakin sitä mieltä, että jo on lapsellista. Luullakseni he käyttivät murresanaa ”köppäänen” tai suorastaan ”flataanen”.

Pohjanmaan murteessa on erittäin runsaasti sanoja, jotka tarkoittavat ”miehiselle miehelle sopimaton”.

Vasta nyt käteen osui vaatimaton arkistokansio, joka sisälsi tavanomaisen retkipäiväkirjan Saariselältä kesältä 1951, noin sata tekstin sekaan liimattua valokuvaa, joista noin kymmenen on erittäin hyviä, ja vuonna 1958 ilmestyneen ”Lumikurun” kai ensimmäisen luonnoksen. Sävy ja rakenne ovat täysin tunnistettavissa.

En tiedä enkä osaa arvata, miksi kirjoittaja odotti noin pitkään. Ilmari Turja oli sanonut isälleni jossain yhteydessä kuulleensa, että tällä voisi olla mielenkiintoisia (erikoisuutta tavoittelevia) kirjoituksia sodasta ja Lapista. Niitä julkaistiin sitten Uudessa Kuvalehdessä, jonka Turja oli perustanut Suomen Kuvalehden kilpailijaksi. Sitten tuli komento Yrjö A. Jäntin eteen WSOY:lle. Tämä ei ollut erikoisen kiinnostunut tekstistä, vaan lähetti sen suoraan latomoon, mutta sitä innostuneempi kuvista.

Ennenkin esitetyn katsauksen piilossa oleva selitys on se tieto, että isäni toimi asianajajana jo 50-luvulla maalla, ja Boreniuksen asianajotoimisto oli hänen ”kirjeenvaihtajansa” eli yhteistyökumppani. Tehtäviä ja toimeksiantojen tuli ajoittain maalle kaupungista, koska isä osasi muun muassa kustantajia kiinnostavat kysymykset tuloverotuksesta vähennyksineen ja arvonlisäverosta, jonka nimi oli aluksi liikevaihtovero. Boreniuksella ei juurikaan harrastettu sellaista, ja tämä oli yksi syy siihen, että veroasiat, kirjanpidon, taseet ja vastaavat hallitseva asianajaja maalta päätyi ennen pitkää toimiston osakkaaksi kaupunkiin.

Tämän jutun kuva herätti minussa ihastusta. Isäni oli prässännyt ja liimannut tuohon vuoden 1951 kansioon toistakymmentä sivua tunturikasveja, joista osa oli harvinaisia ja osa on nyt rauhoitettuja.

Olkaa te lukijatkin jotain mieltä. Itse hämmästyin, että kuivattu kasvi on jopa hauskemman näköinen skannattuna kuvana kuin aitona preparaattina. Tällaisista tekisi vaikka tauluja seinälleen.  Omakin herbaarioni oli ainakin viimeksi asiasta puhuttaessa tallella. Siinäkin oli muutamia kiinnostavia kasveja, mutta valitettavasti teippi oli silloin jo keksitty. Aikaisemmin kasvit oli kiinnitetty paperilla sorminäppäryyttä vaativalla tavalla takaa eli paperin kääntöpuolelta liimatuilla paperisuikaleilla, ja tulos oli paljon sievempi.

Mutta kuivattu kasvi on menneisyyttä. Eräässä yhteydessä pari kymmentä vuotta sitten piti oppia ja opettaa tavallisia kedon kasveja. Silloin kävi ilmi, ettei kuivaamiseen tarvittavaa harmaata imupaperia saa oikeastaan enää mistään. Sanomalehden käyttäminen vie kuivattavasta kasvista värit, keltaisen ensimmäisenä.

Lappi-tekstien ja kuvien kanssa askarrellessa tuli mieleen uusi yritystoiminnan muoto. Kaupallinen retkeily. Siis erikoisuuden kuten granuliittituntureiden tavoittelu.

Matkailusta Lapin elinkeinona en kirjoita, koska en tunne sitä. Sitä vastoin luulen, että ohjattu ja opastettu liikkuminen voisi kiinnostaa kiinalaisia. Uskottavan väitteen mukaan Suomella on tällä hetkellä turvallisen ja puhtaan seudun maine, ainakin aasialaisille.

Meillä olisi tarjolla kaksi ainutlaatuista aluetta, Lappi ja koko saaristomeri. En tarjoudun prässäämään tupasvillaa matkamuistoiksi. Joku toinen voisi prässätäkin…