Henkilöasioita

Itse mainitsin onnittelupuheessani, että syntyessäni ylioppilaslakki merkitsi keskiluokkaan astumista ja käytännössä jokseenkin varmaa työpaikkaa tai jatkokoulutusta. Eikä niitä vappuisin siellä kylillä monta nähnyt.

Lisäsin senkin, että kun joidenkin paikalla olleiden isoisä, siis ensimmäisen vaimoni isä, jäi rupattelemaan jotain omia aikojaan, hän saattoi hyvinkin aloittaa: kun lähdin sisävesilaivalla Helsinkiin ylioppilaskokeiden suulliseen  kuulusteluun, sillä matkalla tutustuin Alvar Aaltoon ja Hannikaisen veljeksiin…

Paluumatkalla kotiin pohdiskelin kvantitatiivista menetelmää ”luokkaretken” selvittämiseksi. En keksinyt mitään yksinkertaista. Nykymuotoisten kokeiden alkaessa 1920 ylioppilaita valmistui vuodessa noin tuhat, nyt noin 30 000.

Ei siihen taida olla muuta keinoa kuin laskea ikäryhmien koot eli kohortit ja keskimääräinen kuolinikä.

Kuulun niihin, jotka arvelevat koulutuksen näkyvän jopa keskiansioissa. Opiskelijat pitäisi kuitenkin esittää omana ryhmänään. Sapattivuotta pitävän opiskelijan esittäytyminen työttömäksi on joka tapauksessa harhaanjohtavaa, eikä heitä voi rinnastaa suoraan pieni tuloisiin.

Haluaisin myös tietää, onko olemassa taustalukuja sille käsitykselle, että eri oppilaitoksista valmistuneille olisi tärkeää saada alkuun edes jonkinlainen työpaikka, kuten pätkätyö. Se on jatkossa suositus. Tuntemani HR-ihmiset ovat kertoneet katsovansa myös kesäapulaisia palkattaessa, onko asianomainen osallistunut työelämään.

Silti: tämä kirjoitus ei ole puhe eikä esitelmä, vaan päivän blogi. Tämä työ muuten on kirjallista. Vuorovaikutus eli kommentit on keskeinen vaikuttaja, mutta tietenkin innostuin, kun kuulin eilen miten tänään lehdessä arvioiduin, lian pitkän ja karvaisen romaanin julkaisseen Paul Austerin entinen vaimo Lydia Davis kirjoittaa, hankin ja ehdin hiukan lukea. Tekstit ovat novellin ja esseen hybridejä, ja usein merkillisen lyhyitä. Pariskunnan eroamisen syyn aavistaa, koska molemmat tuntuvat rakastuneen syvästi omiin ja toiste päähänpinttymiin.

Kirjoitin kokeeksi muistelmani Davisin tyyliin. Tässä on koko teos:

”Puolet tuttavistani on psykopaatteja ja se toinen puoli pelkää olevansa.”

Mutta ylioppilastapahtumat vaikuttavat voimakkaasti muihin meneillään oleviin ajatuksiini. Nyt pohdin kuitenkin, mitä nuoren ylioppilaan tulisi tietää.

”Gaudeamus igitur” (aina väärin äännettynä) on ollut jo kauan osa ylioppilasjuhlaperinnettä. Yksi syy on puuttuva viitseliäisyys. Teksti on aika sekava ”Hela går” -tyyppinen juopottelulaulu, jossa keksitään kaikenlaisgta hurrattavaa (vivat – ei siis ”viivat” vaan ”vivaat”) että voisi taas tyhjentää lasillisen.

Lisäksi laulu on typerä. Kiistän johtopäätöksen, että olisi riemuittava, koska on nuori tai sen vuoksi että on nuori.

Itse olen absolutisti. Jos minulle tarjottaisiin ryyppyä Nuoruuden Lähteestä sanoisi että viekää helvettiin. Ikinä en ottaisi nuoruutta takaisin. Ainakin osa siitä oli elämäni viheliäisintä aikaa.

Elämä alkaa 70-vuotiaana. Oletetaan että almanakalla mitattuna nuorelle monet asiat olisivat ihastuttavia, kun niitä ei ole ennen kokenut. Uusia asioita kokee vanhuuseläkkeelläkin harva se päivä.

Voisi olla olemassa sellainenkin bisnes, että esimerkiksi nuorehko ja kauniinpuoleinen nainen tarjoaisi kovaan hintaan kenelle tahansa jotain ainutlaatuista, taatusti ennen kokematonta, sellaista mitä asiakas ei ole todellisuudessa osannut edes kuvitella.

Hinnan suorittanut asiakas vietäisiin sitten tallin taakse ja lopetettaisiin niskalaukauksella.

Kukaan ei ainakaan voisi väittää, ettei asianomainen olisi saanut juuri mitä tilasi. Ekstremismiä puolella ja toisella.

Vitsini oli tarkoitettu sopimattomaksi. Mutta sopivaa on korostaa, että suuri osa vanhuuteen ja itse asiassa myös nuoruuteen edelleen liittyvistä mielikuvista on vanhan maatalousyhteiskunnan aikaisia.

Talon ja maat sukupolven vaihdoksena luovuttava vanha isäntä ja vanha emäntä eivät fyysisesti enää pystyneet entisiin töihinsä, koska ne työt olivat todella raskaita, näännyttäviä.

Jopa hormonitoiminnan hilliintyminen ja hiipuminen ovat selviä merkkejä. Pienten lasten kanssa joutuu tekemään kahta työpäivää päällekkäin eli olemaan lasten kanssa ja käymään ansiotyössä. Se on oikeasta erittäin raskasta ja turhan usein lapset tai puolisot itse joutuvat syyttää kärsimään sen seurauksista.

Isovanhempana oleminen on aivan toista, koska erikoisia voimia ei tarvita. Mummo on aivan mainio lisä lasten kanssa pelaamiseen, ja isoisän tehtävä on antaa rahaa ilman ehtoja ja turhia laverteluja.

Olisin valmis menemään niin pitkälle, että suosittaisin tiettyihin virkoihin ja tehtäviin poikkeuslupajärjestelyä, koska joku vanha kääkkä voisi suoriutua mutkikkaistakin töistä liput liehuen.

Eilen keskustelimme menneisyyden tuomareista ja sitten väitöskirjoista. Väitän että pystyisin esittämään ihan painavia näkökohtia opinnäytteistä, ennen kaikkea niiden rakenteellisista ongelmista. Väitöskirjahan ei edellytä kirjoittajaltaan viisautta, vaan se on lähinnä pitkäjännitteisyyden harjoittelua. Siinä opetellaan pitämään sotkuisia asioita ojennuksessa. Isävainajani luki kynän kanssa useitakin opinnäytteitä asioista, joista hän ei tiennyt mitään, ja teki arvokkaita huomautuksia.

Tuon toimen voisi nimetä arvostelijan tai vastaan väittäjän tehtäväksi. Iältään nuorelle ihmiselle on arvokasta, että joku kyseenalaistaa hänen omia johtopäätöksiään, vaikka typerästikin.

Niin, ylioppilaat. Nuoruus on eräänlainen tuhkarokko, joka on ikävä sairastaa, mutta yleensä se menee ohi pysyviä vaurioita aiheuttamatta.