Matka jatkuu

Sekä kotimaisten elokuvien että dokumenttien suosion jatkuva nousu on ollut iloinen asia. Nyt kävi niin, että päädyin itsekin Elokuva-arkiston kutsuvierasnäytäntöön katsomaan Liisa Helmisen tunnin mittaista elokuvaa ”Matka jatkuu”.

Liisalta olin kuullut, että hän oli tehnyt vuonna 1994 dokumentin kuudesta oikeaan kouluun siirtyvästä lapsesta juttelemalla ja näyttämällä.

Uudessa elokuvassa esiintyjinä ovat nämä samat lapset. Aikaa on kulunut paljon yli 20 vuotta.

Ajatus on nerokas – ja samalla kertomus Suomesta. Karkkilalainen esikoulu oli jo aikoinaan sekä hyvä että tyypillinen. Samat nuoret ovat tallella. Ohjaajalla on ollut malttia ja taitoa tehdä dokumentti ihmisistä ja elämästä.

Tämä on oikeastaan vallankumouksellista tehotarjonnan aikana, nyt kun esimerkiksi kaikkein valheellisimpien ohjelmaformaattien nimitys on ”tosi-TV”. Siitä voi saada käsityksen, että ohjelmilla olisi jotain tekemistä todellisuuden kanssa. Mitkä näistä ”tositarinoista” ovat käsikirjoitettuja, sitä ei ole tapana korostaa.

Toinen hyvin erikoinen piirre sekä elokuvan että television keskittyessä tiheään rytmitettyihin paukkuefektein (poikkeuksena tietenkin monet mainiot historialliset sarjat) on tämän elokuvan rauhallisuus ja koreilemattomuus.

Kun taustalla on huolellisesti tehty ja kunnolla leikattu yli 20 vuoden takainen tarina pienistä lapsista, ja sen päälle on nyt rakennettu toinen tarina näistä samoista lapsista nyt, efekti on silti vahva.

Nyt näiden nuorten aikuisten maailma ikään kuin koostuu sirpaleista – paitsi he itse. Vaikeasti löytyvän koulutuksen ja pätkivien työsuhteiden maailmassa nämä henkilöt, jotka eivät oikeastaan näyttele, vaan puhuvat omalla suullaan, näyttävät aidot kasvonsa ja katsovat silmiin, he hakevat ja löytävät elämää, joka maistuisi mielekkäältä.

Vaikka tunteilua on johdonmukaisesti vältetty, ainakin minun silmissäni eräänlainen arjen sankari on nuori neljän lapsen äiti, joka elokuvassa lähtee jatkamaan opintojaan lähihoitajasta terveydenhoitajaksi.

Joukon erikoisuus on Suomeen vauvana adoptoitu etiopialainen (korjattu), jonka adoptioäiti on suomalainen ja isä japanilainen. Täysi aihe puhua kulttuurien kohtaamisesta, kun japanin kielikin sujuu – mutta rasismia ja syrjintää ei mainita, vaikka on vaikea kuvitella, ettei siitä olisi kertynyt kokemuksia.

Kutsunäytännössä oli jopa tilaisuus käydä portailla tupakalla muutamien näyttelijöiden ja heidän kavereittensa kanssa. Aivan mainiota väkeä. Suorastaan teemana nousi puheeksi esikoulu ja peruskoulu. Kysyin ymmärtävätkö he tekevänsä tärkeämpää työtä kuin esimerkiksi minä (jonka puuhailut he joutuivat arvaamaan, luultavasti oikein). Peruskoulutus on peruste; poikkeuksellisten kykyjen luotsaaminen onnistuu kyllä.

Yksi esikoulun opettaja sanoi, etteivät kaikki alalla sitä käsitä. Itse jätin mainitsematta näinä päivinä julkisuudessakin esitellyt listan, josta voi todeta, että mitä raskaampi ja tärkeämpi työ (tyyppiä palomies), sitä huonompi palkka.

Helmisen elokuvassa yksi teema oli juuri tämä oman työn etsiminen ja useissa tapauksissa löytäminen.

Työn sirpaloitumisen ovat jo useimmat ymmärtäneet ongelmaksi. Automatiikka ja robotiikka jyräävät päälle. Se merkitsee, että ongelmasta tulee koko ajan vaikeampi.

Myös Suomi joutui pahan kerran yllätetyksi. Ensin emme ymmärtäneet kansainvälisissä muodeissa mitään vaaraa, kunnes ne iskivät pankkikriisinä kuin taifuuni. Myrsky vei mennessään rahan lisäksi suuren määrän työpaikkoja.

Sitten puhuttiin pitkään ja hartaasti globalisaatiosta. Viime vuosina tuo puhe on vaimentunut, kun on käsitetty, ettei se ehkä olekaan ongelmistamme päällimmäinen. Päällimmäinen ongelma on, mistä hankkia kansakuntana niin paljon tuloja, että niillä eläisi.

Rahan jakaminen on ajankohtaista sitten kun on, mitä jakaa.

Onko korostettu riittävästi, että vakavasti otettava populismi ajaa paluuta asioihin – työpaikkoihin, tehtävänjakoon, rooleihin – joihin ei ole enää paluuta? Samaan aikaan menestyvät ja kasvavat perinteiset miesten ammatit, etenkin rikollisuus, huumekauppa, ihmiskauppa ja salakuljetus.

Miellyin Helmisen elokuvaan myös ”poliittisista syistä”. Nykyinen silmänkääntötempuilla pelaaminen on kuitenkin suoraa jatkoa puoluepoliittiselle ympäristölle, jota nyt eläkeikäinen väki harjoitti omana aikanaan turmioon saakka. Melkein kaikki luulivat, että asioita voitaisiin edistää tai vastustaa pelkillä puheilla. Sitten kävi ilmi, ettei siihen pystynyt edes Neuvostoliitto.

Nyt dokumenttielokuva osoittaa paljon muun ohella, ettei väittely esimerkiksi subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta ole asian ydin. Asian ydin on päivähoito. Kysymys on lapsista ja muista ihmisistä. Lapsissa on se erikoinen puoli, että heistä tulee jossain vaiheessa aikuisia, ja sitten he saavat itse lapsia.

Vaikka eläkeläisillä on vielä rahaa, kestävyysvaje on käsillä. Elämisen keinot eivät enää periydy.

Elokuvan ohjaaja ei ryhdy ennustamaan, mitä nämä avoimet, inhimilliset, suoraan sanoen hyvät nuoret ihmiset voivat tehdä elääkseen ja menestyäkseen.

Itselläni minulla ei tietysti ole asiasta aavistustakaan. Mutta elokuva oli niin hyvä, että mielihyvän lisäksi siitä sai muutakin, nimittäin opetuksen. On kuunneltava nuoria ja lapsia. Me vanhat voimme vapaasti pettää itseämme valehtelemalla, että viisaus on meissä. Ratkaisu on joka tapauksessa nuorten käsissä.

Kaikkialla muualla kuulemma jälkeläiset auttavat yli 70-vuotiaita vanhempiaan. Suomessa suunta on päinvastainen. Nimenomaan vanhat naiset tukevat hyvin tehokkaasti nuoria teoin, toimin ja rahallakin. Ja se on uutta.