Lisiä oppiin mopojen tutkimuksesta

Vihreän puolueen kunnallisvaaliohjelma saa asiallista arvostelua. Valtiollisella tasolla ei ole epäilyä, etteikö ympäristö olisi koko kansantaloutta suurempi asia ja siis pahasti laiminlyöty.

Paikkakunnilla eli nyt kunnallisvaaleissa huomautetaan, etteivät vanhuuttaan huonosti liikkuvat, muistisairaat ja yhä useammat kotiin autettavat varmaankaan syty polkupyöräteistä eivätkä edes ulkoreiteistä tai suojelualueista. Voi olla että heitä kiinnostaa enemmän pysytteleminen kotona sopivan avun turvin.

Harvoin kuulee vanhojen ryhtyvän vertaamaan omia olojaan lapsiperheiden asioihin. Hyvin useat muistavat sen verran, että lasten ollessa pieniä tarpeet olivat suuria.

Akateemikko Eino Jutikkala oli mahdollisesti Suomen viisain mies. Hän aloitti lapsinerona ja julkaisi ja luennoi mieleenpainuvasti vielä yli 90-vuotiaana. Sen verran minulla oli ilo tavata häntä kahdestaankin, että mieleeni palautui vaikea teoreettinen kysymys: onko ihmisen mahdollista käsittää, että puhekumppani on paljon älykkäämpi. Vastaisin että on. Kokemustakin on kertonut. Paavo Haavikolla kiertyi ÄO nähdäkseni kolmannellesadalle, ja se oli hänelle turmioksi. Älykkyyden ja lahjakkuuden lisäksi tarvitaan köli ja ankkuri. Jutilkkalalla oli.

Eino Jutikkala piti vuosikymmeniä yhteyttä ystäväänsä professori Aulis J. Alaseen. Herrat vaihtoivat erikoiset halukkaasti tietoja mopoistaan. Kerran kävi niinkin, että Jutikkala joutui siirtymään uuteen, hänestä kankean tuntuiseen Tunturiin, kun edellinen, vasta 27 vuotta käytetty kulkuneuvo kaatui rapakkoon ja särkyi korjauskelvottomaksi.

Tiettävästi mopo oli käytössä Sääksmäen Jutikkalan kartanon mailla ja erikoisen tarpeellinen uimamatkoilla. Hyvään rantaan oli neljä kilometriä, joka ei Einolle olisi ollut jalankaan matka eikä mikään, mutta tuleehan siinä paluumatkalla uudestaan kuuma.

Alanen joutui raskain mielin jättämää mopoilun jo vähän yli 80-vuotiaana, ja Jutikkala puolestaan luultavasti laajan ystävä- ja suulaispiirin hartaista vetoomuksista jätti tuomatta kulkuneuvonsa Helsinkiin. Kukaties pikku Maija Lehtonen, joka hänkin nyt hiljan kuoli, sai tässä asiassa sananvallan, vaikka Eino valitsi vieraille piparkakut (minulle tarjottiin peräti Herrasväki-merkkisiä) ja sopivan istuimen, ja näköalan merelle. Pikku Maija oli sisarentytär, Helsingin yliopisto professori hänkin, mutta nopeat roolinvaihdot olivat vieraammallekin hupaisia nähdä. Hän oli myös o.t.o. taloudenhoitaja. Tausta oli se, että alun perin Eino oli tullut Helsinkiin sisarensa alivuokralaiseksi lukemaan perustutkintoa, mutta kirjoitti myös laudaturin saaneen väitöskirjan 24-vuotiaana Lehtosten keittiön pöydän ääressä. Tuon perheen isä oli, kuinka ollakaan, myös Helsingin yliopiston professori.

Jutikkala oli kartanonherra Sääksmäeltä, vaikka vanhaa hämäläistä tapaa noudattaen isoveli Ossian huolehti maanviljelysten päästämisestä rappiolle, ja Eino perusti kartanomuseon 1980-luvulla ja toimi siellä oppaana ja kesäisin tiluksilla renkinä. Oppaana hän yleensä tuli maininneeksi, että jo Appelgrenin aloittamien ja Kivikosken jatkamien tutkimusten mukaan tuolla paikalla oli ollut keskeytyksittä kiinteä asutus kansainvaellusajan rautakaudelta eli 500-luvulta asti. Akateemikko itse oli joitakin vuosia sukunimeltään Rinne, koska isän koulun rehtori piti ”Judikkalaa” sopimattomana sukunimenä oppineeseen säätyyn aikovalle. Oikaisu eli paluu vanhaan toimitettiin varhain.

Kahvikeskusteluissa joillakin on tapana ottaa puheeksi Jutikkalan toiminta sotapropagandan kirjoittajana. Tapaan huomauttaa siihen, että Jutikkala itse asiassa ohjasi lehtien kirjoittelua asianomaisen toimiston päällikkönä, ja jatkaa sanomalla, että Olavi Paavolaisen uumoilut ”Synkässä yksinpuhelussa” ovat pientä verrattuna Jutikkalan kirjoittamiin sisäisiin muistioihin, jotka perustuivat mm. Englannin, Sveitsin ja tietenkin Ruotsin lehtien huolelliseen seuraamiseen. Hänen historiikkiaan ei juuri tunneta (”Valtion Tiedotuslaitoksen salainen sotakronikka”, 1997), koska sen käsikirjoitus poltettiin syksyllä 1944. Mutta Einollapa oli kopio!

Sitä en viitsi sanoa toimittajille, että jos sotapropaganda noudattelisi kansan tuntoja tai kirjoittajien mielipiteitä, sitä ei tarvittaisi.

Kirjoittaja itse toteaa: vuonna 1942 kukaan laitoksessa ei enää uskonut Saksan voittoon. Vuonna 1941 koko maailma – Neuvostoliitto mukaan luettuna- oli uskonut Saksan voittoon.

Keijo K. Kulhan elämäkertateoksessa kerrotaan, että monien hyvin tuntema ”Suomen historian käsikirja”, aika ikävä tentittävä muuten, kirjoitettiin Arvi ”Perkele” Korhosen johdolla hätätoimena uhkaavaa maan miehitystä ajatellen ja – Kulha vihjaa ja minä satun tietämään – yhteisymmärryksessä sotasyyllisyysoikeudenkäynnin parin juristin, nimittäin Procopén ja Boreniuksen kanssa. Niitä tarpeista syntyi se kuuluisa ”ajopuukin”, siis teoria viattoman Suomen ajautumisesta avuttomana suurvaltojen nostattamiin kuohuihin, historian koskessa, jossa kääntymistä yrittävä olisi hukkunut heti. Sen jälkeen kun tuo teoria juhlallisesti hylättiin, alkoi näyttää ilmeiseltä, että se pitää paikkansa. Tukkilaisromantikkona sanoisin itse, että lauennut suma olisi ollut parempi kielikuva.

Mitä mopoihin tulee, Jutikkala huomautti jo ”Uuden ajan taloushistoriassa”, että käsitys teollistumisesta työväen kurjistumisen syynä on virheellinen. Teollistuminen loi nopeasti neuvottelukykyisen vastavoiman ajan liberalismin sallimille kartelleille ja alkoi parantaa useiden oloja. Englannissa tehtaat vietiin mielellään muualle kuin Lontooseen, koska Lontoon valtavasta aikuisväestöstä noin puolet oli palkkasotureita, porttoja ja tavallisia rikollisia.

Suomessa kiisteltiin kauan torpparilaitoksesta kansalaissodan syynä. Jutikkala esitti laskelmat, joiden mukaan torppareita oli kummallakin puolella suunnilleen sama määrä, ja huomautti julkisten töiden (linnoitustyöt) äkillisestä loppumisesta ja elintarviketilanteen pahasta kiristymisestä. Vaikka Suomi oli verkatakkimiesten maa, meillä oli Euroopan vahvin sarkatakkinen talonpoikaisto, ja yhteiskunta rauhoitettiin pakkolunastamalla hyvin monille viljelmät, mikä oli sekin ainutlaatuinen toimenpide Euroopassa. – Kuvassa Jutikkalan kartano. Mopo lienee rakennuksen takana.