Menneisyyden tuomitseminen

Kommentti sanoo, että juridiikka on helppoa. Säädetään uusi laki sotasyyllisyystuomioistuimen päätöksestä ja selitetään se vääräksi. Ja niinpä asia on hoidettu.

Tuo tuomio oli raskaasti oikeudenvastainen, vaikka se perustui eduskunnan säätämään lakiin. Kysymys oli perustuslain ja lain ristiriidasta.

Tuohon aikaan ihmisoikeuksia ei ollut eikä perusoikeuksista puhuttu, mutta kaikille kansalaisille kuuluvat oikeudet oli lueteltu hallitusmuodossa.

Se rikottu perustusoikeudellinen sääntö oli: rikoksesta ei voi tuomita, jos syytteen tarkoittama teko ei ollut tekoaikaan rangaistava.

Tätä nimitetään taannehtivuuskielloksi.

Jos siis säädetään kieltolaki, ja alkoholin valmistaminen kielletään ja määrätään rangaistavaksi, syytteeseen ei voi panna ihmistä, joka keitteli pontikkaa ennen lain voimaantuloa.

Homoseksuaalisuuden rangaistavuus kumottiin rikoslain muutoksella 1970. Lain ennen kieltämään menettelyyn ryhtynyttä ei voinut muutoksen jälkeen panna syytteeseen, ja vireillä oleva asia raukesi.

Tuo jälkimmäinen on toinen muunnelma ja tärkeä mainita, koska siinä taannehtiva rikoslaki on kuin onkin voimassa. Teko oli tekohetkellä selvästi rangaistava, mutta taannehtivasti määrätään, ettei se olekaan sitä enää.

Käytän lapsellisia esimerkkejä auttaakseni lukijaa pitämään ajatuksensa koossa. Asian tärkeyden ymmärtää paremmin, kun huomaa, että maan yhteiskuntajärjestyksen väkivalainen kumoaminen Neuvostoliiton malliin ja Moskovan turvin oli todella raskas rikos syksyyn 1944. Sitten se lakkasi olemasta rikos. Ongelmia tietenkin riitti. Vannoimme ilmiantavamme hankkeet yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi sotilasvalassa. Tietääkseni kukaan ei mennyt ilmoittamaan poliisille, että valtuustoissa ja eduskunnassa istui SKDL:n ja jopa Suomen Kommunistisen Puolueen kannattajia, joilla oli juuri noita tavoitteita.

Kommentoija ei ehkä huomaa, että sotasyyllisyysoikeuden tuomion poistaminen uudella lailla olisi juuri sitä taannehtivaa lainsäädäntöä, jota laki sotaan syyllisten rankaisemisesta rikkoi.

Kun lähtökohta on, että voimassa oleva lakia on noudatettava (paitsi rangaistavuuden poistamisen jälkeen), toimimme kuohuttavan järjenvastaisesti ja epäoikeudenmukaisesti muuttamalla lain jälkikäteen.

Ainoa hyväksyttävä keino olisi dekriminalisointi eli sellainen laki, että sodan aiheuttaminen Suomen ja Neuvostoliiton kesken ei ole rangaistava teko.

Noin toimiminen taas olisi isku ilmaan, koska laki oli alun perin määräaikainen, määrätarkoitukseen annettu. Ei ole minkä kumoaisi.

Hyppään yli selityksen, joka on hiukan tekninen, mutta lainvoiman saaneen tuomion purkaminen edellyttää, että purettava tuomio perustui ilmeisesti väärään lain soveltamiseen tai sitten tuomion jälkeen esiin tulleeseen ratkaisevaan todisteeseen.

Sitä vastoin tulee ymmärtää, ettei korkein oikeus vastaa tenttikysymyksiin. Liioin se ei anna takautuvia lausuntoja lain oikeasta tulkinnasta – ei ole ainakaan koskaan antanut. Lausuntoja suunnitellusta laista voi antaa. Muun muassa perustuslaista 1919 (Hallitusmuoto) juuri uudelleen muodosteltu korkein oikeus antoi harvinaisen tyhmän lausunnon.

Mielestäni erittäin vakuuttavin syin on otettu se kanta, että lausunnot tulevista laeissa olisi hoidettava muissa elimissä. Asiasta on varoittava esimerkki, Ranska. Ranskan tuomioistuinlaitos on perinteisesti Läntisen maailman huonoin ja tuomarikunta on omaksunut hyvin haitallisia käsityksiä itsestään ja roolistaan. Vikaa on muun muassa riippumattomuudessa ja siinä, että tuomarit pettävät itseään valehtelemalla ”vain” soveltavansa lakia. Käytännössä kaikkialla muualla on viimeistään sata vuotta sitten tunnustettu, ettei tuomari voi olla puhuva pää, jonka suusta tulee lakia. Tuomari – ryhmä tuomareita – koostuu ihmisistä, joiden tulkintoihin vaikuttavat samat asiat kuin tulkintoihin yleensä, kuten tiedot, elämänkokemus ja myös tunteet, vaikka viimeksi mainittua yritetään monin keinoin välttää.

Olen tuntenut tuomareita, joiden mielestä nälkäänsä varastanut köyhä on tuomittava vähintään yhtä ankarasti kuin mukavuussyistä ja säästämismielessä varasteleva isäntämies, koska molemmat ovat rikkoneet lain pyhyyttä. Itse en usko lain pyhyyteen arvona sinänsä. Ja kun tapaan kirjoittaa, etten kannata myöskään oikeudenmukaisuutta, koettelen lukijaa lainaamalla kirkkoisiä, jotka kirjoittivat kauan sitten, että fiat justitia, pereat mundus – jotta oikeus toteutuisi, koko maailma olisi tuhottava. Epäoikeudenmukaisessa maailmassa eläen emme osaa ymmärtää jäännöksettömästi, mitä oikeudenmukaisuus on. Perinteeseen liittyen opetan, että se on tavoite, ei mitattava tai punnittava tosiasia.

Sotasyyllisinä ja asekätkijöinä (aseellisen toiminnan valistelijoina) tuomittujen maine on palautettu puoli vuosisataa sitten. Useimpien silmissä se ei edes mennyt koskaan. Tosin nykyisin vähätellään Moskovamielisten tulenpalavuutta sodan päätyttyä. Kyllä siellä moni uskoi, että ilman mannertannerheimilaisia olisimme nauttineet neuvosto-onnesta ja rauhasta.

Siis tuomioistuin ei ratkaise, kun ei ole mitään ratkaistavaa. Asetelma on dramaattisesti toinen päivänkysymyksessä, USA:n maahantulokiellon perustuslainmukaisuudesta. Maan korkein oikeus perustettiin varta vasten ratkaisemaan noita kysymyksiä, ja siksi panin eilen blogikirjoitukseen vallanjaon kehittäjän John Marshallin kuvan.

Tänään vielä korostan, että toisin kuin Suomessa heillä on siellä tasapainottamisen ajatus – liittovaltion tuomioistuinten yksi tehtävä on olla toimeenpanovallan vastapaino.

Ajatus on oikea. Jos tuomioistuin säätää lakeja tai parlamentti erottaa tuomareita, asiat ovat onnettomalla tolalla.