Häly

Kuten usein muulloinkin, pari päivää sitten vähän vedätin.

Ajatus mieleni pohjalla on, että eilen esittelemäni Samsung Gear 3 on kenties täsmälleen sopiva ”turvaranneke” kaltaisilleni tyypeille.

Rutiinit sujuvat vielä, hiukan hidastuneina, ja autoa ajaessa saa olla tarkkana, mutta se johtuu enimmäkseen silmistä. Kärpäsen saan edelleen siepatuksi lennosta kiinni. Tältä vuodelta ei tosin ole havaintoja, mutta viime vuodelta on.

Olen kaupitellut oikeaa turvaranneketta vuosia monille sukulaisille ja tiedän siis, miten raivokasta vastustusta se herättää ja miten villejä pelkoja siihen liittyy.

Asia on kuitenkin niin, etten itsekään kehtaisi pitää sellaista, siis nykyiselläni ja siis toistaiseksi. En pelkää, että laite hälyttäisi kaljuksi ajeltuja ensihoitajia, jotka kuljettaisivat rimpuilevan minut johonkin laitokseen.

Ranneke on asiallinen, ja jos sitä tulee painaneeksi vahingossa, hätä ei ole suuri. Toisesta päästä otetaan yhteyttä.

Minulla pääsyy on tyhmänylpeys. Tuntuu että voisin saman tien ruveta pitämään huivia ja hametta.

Tässä kuitenkin on muutamiakin tuttuja, jotka ovat saaneet erilaisia oikeita vaivoja, ja sitten tietysti myös minua vanhempia tuttavia, jotka juoksevat katollani kuin orava ja pistelevät klammereita paikoilleen. Meillä kävi eilen Halogeenigallerian mies asentamassa puuttuvia huppuja spottivaloihin. Rouvani kanssa allekirjoittamani yt-sopimuksen mukaisesti en ainakaan rouvani nähden kiipeä edes A-tikkaille, paitsi ottamaan kirjan ylähyllystä tai palauttamaan sen paikalleen.

Katonrajassa touhuaminen on oudosti lakannut viehättämästä. Lattianrajassa askartelemisen on ottanut hoitaakseen tyttärenpoikani T. Vuoroa odottaa sopivan telineen eli räkin bongaaminen ja kiintolevyjen irrottaminen ja kiinnittäminen.

Lamppuhomma kesti kymmenen minuuttia. Itse olisi käyttänyt siihen useita työpäiviä – tikkailla, käsillä eräissä tapauksissa erittäin kuuma lamppu, jonka lasia ei pidä koskettaa sormilla, ja sitten ”yksinkertainen” napsautussysteemi, jolla metallisen kehyksen virityksen saa valmiiksi. Saa kuka saa.

Joka tapauksessa pohdiskelin pitkin kesää ja syksyä, asuillessani välillä muutamiakin vuorokausia ja kerran viikon ihan yksin erilaisten muuttolaatikkojen, työkalujen, koneiden, letkujen, johtojen, iputkien, kittiputkiloiden ja mielenkiintoisten pölyjen keskellä, että kyllä pitäisi olla aina puhelin mukana, jos sattuisi telomaan itseään, vaikka nyt rikkomaan polvensa niin ettei pääse jaloilleen. Vaara ei ole mitenkään kuvitteellinen.

Polveni loukkasin työaikana enkä tarvinnut siinä apua. Mutta vahinko oli lähellä. Siitä siis irtosi pala, nivelkupista. Ei tule takaisin.

Mistään vehkeestä ei ole apua, jos lyö itsensä tajuttomaksi tai romahtaa sellaiseen asentoon ettei saa tavaraa taskusta, tai jos vaikka aivoverenvuoto yllättää.

Mutta tuo luiden rikkominen, joka on ollut tänä talvena oikein suosittua, on toinen asia. Saman asian voi ajaa huono-onninen tyssähtäminen lattialle. Mutta entä jos jää kirjaimellisesti kaapin ja seinän väliin eikä saa mistään otetta.

Siksi esittelin myös lukijoille älykellon epähienotunteisena vihjeenä.

Sillä voi soittaa ja siihen voi puhua. 112 on oma sovelluksensa, jonka tietysti otin, mutta tilanteen mukaan voin soitella naapurustoon tai vaikka tilata taksin ja pyytää vaikka hakemaan sisältä, ja kaikki tämä kellolla. Sillä voi siis soittaa, lähettää tekstiviestejä ja sähköposti ja paljon muuta.

Idea on se, että kello on paritettu puhelimen kanssa. Kantama tuntuisi olevan ainakin 10 metriä, talossani 20.

Kelloon puhuminen näyttää naurettavalta ja on hiukan hankalaa, mutta toimii. Sillä ei ole minulle suurta merkitystä, että saapuva sähköpostit ja tekstiviestit surauttavat laitetta. Jokin osa viesteistä ehdottaa pippelinpidennystä, mutta tuli tässä hiljan aivan aito ja kiireisiä toimia vaatinut viesti, jossa luvattiin rahaa eli siis palkkio, jos kirjoitan jotain tai käyn pitämässä erään luennon. Tietokoneella on tietokoneen ilkeys ja taito pistellä roskapostiin tarpeellisiakin viestejä. En liioin ole koskaan päässyt Elisan kanssa yksimielisyyteen siitä, olenko ostanut heiltä postilaatikkoa 1 vai 1000 gigatavua. Aika usein sieltä tulee tietoa, että laatikko on täynnä.

Ennen digitaalisen kokoelmani rakentamista purin Outlookin backupista kaiken – muun muassa paljon 1990-luvun viestejä, ja tallensin ne tiedostoina eri puolille. Suurin osa oli tietenkin aivan joutavaa, tyyppiä tavataankin torstaina kello 12 eikä tiistaina kello 11.

En osaa vielä käyttää moniakaan kellon toimintoja. Pois käytöstä olen ottanut kuntoilijoiden mittarit ja ohjelman, joka käskee liikkumaan välillä.

Nautin tosin syvästi siitä, että kelloni ilmoittaa päiväunen kuorsauksen täsmällisen keston ja lisää, että uni oli 95-prosenttista. Mistä se sen tietää, siitä en ole selvillä. Ehkä sitten äänestä. Eräs suvun pikkupojista suunnitteli osallistumista television roolikilpailuun näyttelemällä, kuinka isoisä kuorsaa. Sama asento kuin Aku Ankalla sohvalla ja sama ääni, krooh-pyyh.

Mutta toistan vihjeeni vakavasti. Koska puhelin kokemuksen mukaan ei kulje aina mukana ja kaikenlaista voi tapahtua, on tämä parempi kuin ei mitään. Ja lisäksi kellotauluja voi vaihtaa päivän tunnelman mukaan. Luulevaisuuskin pahenee. Eilen sujautin kello kylpytakin taskuun, kun menin yksin saunaan. Sauna lienee yhtä vaarallinen paikka kuin kylpyhuone.

Siinäpä vihje niille, jotka ovat ottaneet asiakseen muka huolehtia meistä ja meidän tavoistamme. Kypäräpakko saunaan ja polvisuojukset perjantai-illan oluttuokioihin. Samaan tuotesarjaan voisi liittää äskettäin ”itse” syömään oppineille vauvoille suunnitellut vauvapakkopaidan. Toisin kuin isojen lepositeissä, tässä voisi olla hauskoja piirroskuvia.