Työhönoton vaikeudesta

F.E. Sillanpään ostaminen WSOY:ltä Otavalle 30-luvun alussa oli harvinainen teko ja suuri riski. Heikki Reenpää muisteli sitä eilen televisio-ohjelmassa antaessaan samalla nuoremmille näytteen, miten puhutaan takeltelematta vivahteikasta ja sujuvaa kieltä, 94 vuoden iässä.

Sillanpää oli tuossa vaiheessa joka suhteessa kehäraakki, lisäksi poliittisesti kiristyvässä ilmapiirissä epäilyttävä ja juoppokin. ”Hurskas kurjuus” ei herättänyt kohinaa mutta ei liioin myötätuntoa. Siinä kuvattiin vähälle jääneen maalaismiehen kohtaloita ja teloitusta kansalaissodan keskellä. Myöhemmin hänen mielenterveytensäkin meni mutta toisaalta Nobrel tuli ja ”Miehen tie” ja ”Silja, nuorena nukkunut” oli ilmestynyt. Nykymaailma on jossain määrin unohtanut, että nämä kirjat ovat maineestaan huolimatta suurenmoisia.

Kustannusliikkeistä puhuttaessa kaunokirjallisuutta korostetaan. Liikkeen omalta kannalta se on outo osasto. Rahana laskien kaunokirjallisuuden merkitys on parhaassakin tapauksessa vähäinen, mutta silti juuri se pitää yrityksen hengissä ja säilyttää sen arvostuksen. Otava ei ole Mannerheimin ja Kekkosen julkaisijana joutunut haeskelemaan nimekkäitä henkilöitä eri elimiinsä- On ollut arkkipiispaa ja Jorma Ollilaa.

Rahaa yhtiölle tuovat oppikirjat ja sitä toivat ennen suurteokset, etenkin tietosanakirjat. WSOY ja Otava olivat kuitenkin ennen kaikkea lehdenkustantajia, ja kirjapainot palvelivat kaikkia maksukykyisiä, ja palvelevat edelleen. Tälläkin hetkellä esimerkiksi Suomen Kuvalehden ohella Tekniikan Maailma on Otavan omistama.

Otavassa saatettiin 1930-luvulla aavistaa, että Joel Lehtonen on yhä sairaampi ja kohta loppu ja että Ilmari Kianto oli jo julkaissut parhaat kirjansa kauan sitten ja keskittyisi moneksi vuosikymmeneksi olemaan kustantajansa kiusa.

Sodanjälkeiset WSOY:n Waltari ja Linna olivat poikkeustapauksia, joista on toisten turha ottaa mallia, koska ei sellaista voi suunnitella. Linnan tapauksessa WSOY:n perinteinen joustamattomuus oli tosin tehdä tepposet, mutta Yrjö ja etenkin Lauri Jäntti saivat vanhan isänsä käsikirjoituksen taakse, vaikka ”kantavien voimien” nostama meteli oli arvattavissa. Myös Waltarin uumoiltua eroottisuutta moitittiin niiden arvojen kannalta, joita yhtiön olisi pitänyt edustaa. Ja jos Otavalla oli suuret kuolovuodet 1960-luvun lopulla, WSOY:ssä puhkesi kohta perään paha kriisi, ja omalla vuosituhannellamme nähtiin se surullinen ja uskomaton kehitys, että koko yhtiön kävi kuin tatin talvella.

Otavan kanssa saman henkinen Helsingin Sanomat olisi nähnyt 1950-luvulla kunnian kukkuloilla mieluummin Jussi Talven ja evakkoromaanin julkaisseen Unto Seppäsen. Lehdellä oli pitkään sangen heikkoja ja meluisia arvostelijoita, mutta poliittinen merenmuutos valutti väen Uudesta Suomesta Hesariin, niin että pian lehteä moitittiin kaikkivaltaisuudesta, eikä ehkä aivan aiheetta.

Linnan tapauksessa populismi onneksi voitti, ja samoinhan kävi Gummeruksen Kalle Päätalolle myöhemmin. Se on kiinnostavaa, että Pentti Haanpäästä ei koskaan tullut menestystä. Hän siirtyi Otavalle talvisodan jälkeen romaanikilpailuissa ja sai kustantajan ja kriitikkojen kaiken mahdollisen kannustuksen, mutta myynti on ollut aina laimeaa. Ehkä lukijat käsittivät hänet juuri ohi menneen ajan tulkiksi toisin kuin esimerkiksi Rintalan ja Meren, joiden maailma oli lukijalle tässä ja nyt. Enää se ei ole. Mikä on kirjallisuuden suunta nyt, sitä en tiedä.

Päätöksenteon keskeinen ongelma (Kahneman – Tversky) on valitsijoiden valtava kyky nähdä valintatilanteessa sen, mitä he haluavat nähdä, ja ummistaa silmänsä muulta, joka olisi kyllä näkyvissä. Ihmeellisellä tavalla näin käy silloinkin kun valinnan ehdot voi kvantifioida ja mallintaa.

Kun kustantaja sanoi – kuten Reenpää eilen – että ammattilainen aavistaa vähästä, että tästä teelmästä voisi jotain tullakin, kysymyksessä on sanonta, jolla kustantajat pitävät itseään reippaalla mielellä.

Edes merkittävistä epäonnistumisista ei ole tilastoa eikä luetteloa.

Olen toistanut usein, että minusta ei tullut koskaan mitään merkittävää kustannusalalla eikä kulttuuribisneksessä muutenkaan, vaikka olisi ollut jopa kokemusta ja koulutusta. Sääli. Hyvä keino vahtia rahojaan olisi ollut kysyä minulta ja tehdä sitten juuri päinvastoin. Jos minulle olisi näytetty vaikkapa Kaurismäen käsikirjoitus tai jopa varhaisia elokuvia (mahdollisesti ”Kalamarin unioni”) pois lukien, olisin heti ilmoittanut suurieleisesti, että tavara on arvotonta eikä tule koskaan saamaan suosiota.

Maailmalla toimii eri aloilla ammattilaisia, joiden slanginimityus on ”scout”. He etsivät kykyjä ja myyvät vihjeitä. Nähdäkseni heidän ammattitaitonsa on vaikeasti ilmaisten lineaarinen interpolaatio. Kun jokin menestystarina on jo alkanut, he saattavat tunnistaa sen, ja esittää arvion, että menestys jatkuukin. Kun joku M. Mitchell kirjoittaa Tuulen viemästä, tarvitaan todellinen hupsu painamaan kirja ja sitten vielä tekemään siitä ylipitkä elokuva.

Aihe oli muuten poliittisestikin arka. Oli amerikkalaisia, jotka eivät nähneet etelävaltioiden meininkiä varsinaisesti ihailtavana. Mutta kyllähän Villin lännen tarinatkin keksivät vihoviimeiset raakit; todellisuuden kanssa niillä ei ollut tekemistä. Ja kyllähän sekä dekkari että jännäri olivat alkujaan myllärin silmin pelkkää akanaa.

Otsikossa vihjattu kysymys, joka on aika raju esimerkiksi ammattilaisten palloilu-urheilussa, siis niillä hinnoilla, sisältää ainakin osittaisen vastauksen.

Henkilön suoritustaso ei ole varsinaisesti mitattavissa eikä uskottavasti arvioitavissa, jos se poikkeaa selvästi tavanomaisesta.

Syy on se, lahjakkuus ja ei-ennustettavuus on sama asia. Niistä käytetään näin erilaisia nimiä.

Romaanin kirjoittamisesta jalkapalloon hurja lahjakkuus tarkoittaa huonoja edellytyksiä (L. Messin pienikokoisuus) ja tarve tehdä asioita juuri tavalla, josta asiantuntijat varoittavat.

Henkilö, joka istuu kirjoittamaan vuoden merkittävimmän romaanin, ei koskaan onnistu siinä. Merkittävä romaani syntyy vahingossa, yllätyksenä, ihmeenä tekijälle ja kauppiaalle. Bifurkaatioiden eli haarautumiskohtien lukumäärä on niin suuri ja reitit vastaavasti niin arvaamattomia, ettei oikeaa tietä ole olemassa ennen kuin se on löydetty ja kuljettu.